Edelleenkään en voi sanoa pitäväni tästä romaanista. Jostain (valitettavasti en muista mistä) olen mielestäni lukenut, että vuonna 1814 julkaistua Mansfield Parkia pidetään rakenteeltaan yhtenä Austenin ehjimmistä romaaneista. En osannut hahmottaa sitä, vaan Mansfield Park on minusta pitkäveteinen ja tylsä.
Suurin osa kirjan tenhosta katoaa siinä, että sen päähenkilö on kertakaikkisen ärsyttävä nuori nainen. Neiti Fanny Price pääsee pikkutyttönä kasvatiksi enonsa perheeseen ja oppii yläluokkaisen elämän tavat. Pienen ikänsä hän on rakastunut serkkuunsa Edmundiin, joka on ainoa perheessä, joka aidosti välittää Fannysta. Fanny on pienikokoinen, heikko terveydeltään eli väsyy säälittävän helposti, kiusallisuuteen saakka ujo ja vaatimaton ja kaino sekä loppumattoman nöyrä.
Olen kuullut väitettävän, että Jane Austen olisi kirjoittanut Fannyn henkilöön paljon itseään ja omia kokemuksiaan. Sitä en tiedä, mutta ainakin Fannyssa voi nähdä monia 1800-luvun alun ihanteellisen naisen piirteitä. Fannyn elämäntehtävä on palvella toisia, ja hänen oikeamielinen moraalinsa on hämmästyttävän tiukka. Hiljaisesta ja vaatimattomasta olemuksesta huolimatta Fanny osoittaa tahdonlujuutta, jos hänen periaatteitaan vastaan käydään. Jos vähän karrikoin, niin kirjan eräs viesti on myös, että miehet luulevat kyllä rakastuvansa iloisiin ja vilkkaisiin naisiin, mutta harmaa nurkkahiiri se lopulta voiton vie kuitenkin (eli pääsee naimisiin ja elää kunniallisen elämän).
Toisin kuin monet muut Austenin kirjat, Kasvattitytön tarina (suom. 1954) ei naurata minua. Fanny Price kitisee liikaa, että hänelle jaksaisi nauraa, eikä kirjailijatar pääse tällä kertaa sivuhenkilöissäkään aitoon vauhtiinsa. Fannyn enon vaimo, täysin flegmattinen lady Bertram on ehkä sivuhenkilöistä kaikkein hauskin, mutta hänen hössöttävä ja itsekäs sisarensa rouva Norris ei ole hassu vaan ärsyttävä. Fannyn serkut taas jäävät hyvin etäisiksi.
Kasvattitytön tarina ei ole varsinaisesti päähenkilön rakkaustarina, ja Fanny saavuttaakin onnensa vasta viimeisessä luvussa, ja asia sivuutetaan hyvin nopeasti. Sen sijaan suurin osa kirjasta kuvaa Fannyn serkkujen toilailuja naapuriin vierailemaan tulevien sisarusten, Mary ja Henry Crawfordin kanssa. Fanny joutuu seuraamaan, kuinka hänen rakas Edmundinsa hitaasti mutta varmasti rakastuu kauniiseen, älykkääseen ja vilkkaaseen Mary Crawfordiin. Maryn veli Henry on naistenmies, ja kun hän päättää saada Fannyn rakastumaan itseensä, seuraa siitä paljon ikävyyksiä Fanny-paralle. Siinä kohdin Fanny kyllä ärsyttämisen sijaan säälitti minua vähän: kun mies ei ymmärrä, mitä ei tarkoittaa, niin mitä nainen voi tehdä? 🙂
Mansfield Park on myös filmattu useaan kertaan. Olen nähnyt vuosien 1999 ja 2007 versiot, ja IMDb:sta löytyi vielä tieto, että vuonna 1983 kirjasta on tehty minisarja. Voisinpa veikata, että tuo kasariversio lyö laudalta uudemmat elokuvat, jotka eivät mitenkään erikoisia minusta ole. Minisarja voisi löytyä vaikka jostain kirjastosta tai divarista, täytyypä joskus etsiskellä.
Illuusioita 
Totta on, että jos tutkii nettilähteitä Austenista, tämä teos saa osakseen ehkä pisimmät tekstit.
Tavallaan olen samaa mieltä, että tämä on tylsempi – siinä ei ole samaa ”wit” eikä tuon älyn leikkiä kuin aiemmissa. Kirjailija on nyt kypsynyt aikuiseksi, ja hymy on hieman hyytynyt.
Virginia Woolf kirjoitti ”Sometimes it seems as if her creatures were born merely to give Jane Austen the supreme delight of slicing their heads off. … People are like that – the girl of fifteen knew it; the mature woman proves it.” (VW – the Common Reader I ).
Siten ei oikein voi asettaa edellytykseksi, että sankarittaresta on pidettävä, tai sankarista, jos kuitenkin edellytetään, että kuvaus on jollakin asteella autenttinen tai tosi, oikea.
Sivuhenkilöissä pidän rouva Norrisin kuvausta ehkä onnistuneimpana. Toisaalta myös Marian ja Julian ”rappeutuneisuus” on esitetty niin kirkkaassa valossa, että sitä ei voi välttää oivaltamasta.
Totta on, että nykylukija kokee väistämättä tiettyjä tunteita moraalisaarnan puolesta. Siinä oma aikakautemme ”tietää” liikaa siitä, mitä Austenin aika ei halunnut tunnustaa. Siksi A. piirsi nämä elementit kirkkaina näkyviin, ja siksi häntä on luettava tuota yhteiskuntajärjestystä vasten. Eihän hän ollut sen ulkopuolella.
En kyllä ihan usko, että Fanny on omakuva, koska Jane toisaalla mainitaan vilkkaaksi, älykkääksi viettelijäksi. On mahdollista, että Mary tulee lähemmäs, tiettyyn rajaan saakka.
Olet oikeassa, kirjan hyvyyttä tai huonoutta ei ratkaise se, pitääkö sankarittaresta, mutta omaan lukukokemukseen se kyllä vaikuttaa. Minun on paljon helpompi pitää esimerkiksi Northanger Abbeysta, vaikka se onkin juoneltaan ja kerronnaltaan ehkä Mansfield Parkia heikompi, sillä Catherine Morland on minusta ihastuttava sankaritar. Ja niin oman aikansa ja ihanteidensa kuva kuin Fanny onkin, niin minä en jaksa pitää hänestä.
Marian ja Julian ”rappeutuneisuus” pohditutti minua. Marian kohdalla se tuodaan jo tarinan aikana enemmän esiin, mutta Julian huono luonne korostuu vasta aivan lopussa ja minusta yllättävänkin rajusti. Aika paljon kirjassa on kyse kasvatuksesta ja siitä, mihin hyvä/huono kasvatus voi johtaa: sir Thomasin ymmärryskin aiheesta laajenee vasta kirjan viime lehdillä.
Oh, helpottavaa tietää, ettei Jane Austen itse ole ollut aivan yhtä hiirulainen kuin Fanny. Austenista itsestään kun alkaa väistämättä hänestäkin tulla jonkinlainen sankaritar, ehkä.
Hyvä teksti, kirjoita ihmeessä enemmän!