Joulu on ollut minulle aikamoista akkujen lataamisen aikaa. Olen nukkunut niin paljon, etten koskaan. Olen lukenut välillä ja nukkunut sitten taas vähän lisää. Ihanaa. Tuntuu, että joulu- ja Tapaninpäivän aikana nukuin pois kaiken viime aikojen stressin ja väsymyksen.

Alkupuolesta lomaa nukuin huonosti, levottomasti, ja heräsin aamuisin hartiat kipeinä. Vähitellen uni muuttui syvemmäksi ja rauhallisemmaksi, ja antoi levon. Hyvin nukuttu yö ja herääminen ilman herätyskelloa ovat eräitä parhaista asioista mitä tiedän. Joskus olin tosi hyvä nukkuja, mutta viime aikoina tämä taito on vähän kadonnut. Siksi nautin kovasti, kun levollinen uni tuli lomalla, ja kun sitä vain riitti ja riitti…

Tänä vuonna olin kotonakotona lyhyemmän loman kuin koskaan ennen, vain kuusi päivää. Tulin tänään jo omaan kotiin kaupunkiin, sillä huomenna ovat kummityttöni ristiäiset. Vaikka maalla vietetty aika oli lyhyt, se oli aivan tarpeeksi pitkä, sillä omalla tavallaan siellä oleminen on myös raskasta. Mieluummin lyhyitä aikoja kerrallaan, kiitos. Ainoa mitä jäi ikävä, on siskon seura.

Lomalla kävi ilmi myös eräs blogiin vaikuttava asia. Äitini on oppinut googlaamaan, ja hän on löytänyt myös blogini. Vaikka olen tiennyt, että omalla nimellä kirjoittamisesta seuraa se, että kuka tahansa voi tätä lukea, olen tähän asti tuudittautunut johonkin turvallisuuden tunteeseen ja ”mietin sitä huomenna” -scarlettmaiseen ajatukseen. Totuus kuitenkin on, että ajatuskin siitä, että vanhempani voivat lukea blogiani, vaikuttaa siihen mitä kirjoitan. Ei kyse ole vain vanhemmistani, vaan avoimuusasiasta ylipäänsä, ja tämä vaan nyt laittoi minut ajattelemaan asiaa. Jo jonkin aikaa blogini on muuttunut kohti yleisempää linjaa, enkä kirjoita kovin henkilökohtaisista asioista, mutta sekin vähä varmaankin jää nyt manuaalisen päiväkirjan kontolle. Tämä ehkä jää entistä enemmän kirja- ja v-kirjablogiksi. Katsotaan, mitä tapahtuu tälle sisällölle, vai tapahtuuko mitään.

Huomenna kuitenkin laitan paitaan kiinni joulupukin tuoman yleisurhoollisuusmitalin, ja lähden toivottamaan kaikkea hyvää ja kaunista nimen saavalle pikkuprinsessalle.

P.s. Kuusikateus on kumma juttu. Oma joulukuusemme oli minusta valtavan hieno ja kauniimpi kuin pitkään aikaan, kunnes näin kahden serkkuni kuuset. Pöh, heidän oli haettu ihan läheltä sitä paikkaa, mistä me löysimme omamme, mutta miten ne olivatkin niin paljon hienompia… 😉

Mainokset