Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Viime viikonloppuna se iski jälleen, yhtäkkinen ikävä saada lukea jotain oikeista ihmisistä kertovaa. Anne Tyleria minä kaipasin, joskin mielentilaan olisi kelvannut Maeve Binchykin, vaiks hänen henkilönsä ovatkin epärealistisempia. Mutta Tylerin Aikaa sitten aikuisina (Back When We Were Grownups, 2001, suom. 2002) oli odottanut hyllyssä siskon tuomana jo jonkin aikaa sopivaa hetkeä – ja nythän se sopiva hetki siis oli!

En ole aikoihin ihastunut kirjan nimeen näin kovasti. Suomennos on täydellisen hyvä alkusointuineen, mutta myös alkuperäinen nimi rytmittyy kuin runo. Kirjan nimeä on vaikea ymmärtää ilman kirjan lukemista, mutta nimi jää silti mieleen takomaan kuin pieni pätkä laulua. Ihana!

Aikaa sitten aikuisina kolahti minuun oman elämäntilanteeni vuoksi nyt tosi, tosi paljon. Kirja kertoo Rebeccasta, viisikymppisestä perheenäidistä, joka alkaa pohtia elämäänsä ja menneitä valintojaan. Beck alkaa ihmetellä, kuka hän oikein on ja miten hänestä on tullut mitä hän on, sillä nuorena hän oli ajautumassa kohti varsin toisenlaista elämää. Nuorena hän oli menossa naimisiin hiljaisen, pidättyväisen, mutta älykkään miehen kanssa, ja yhdessä he suunnittelivat yliopistouraa. Rebecca oli hillitty, ujokin, pidättyväinen ainakin, älykäs ja vähän ehkä lukutoukka. Sitten hän rakastui, ja muutamassa viikossa elämä ajautui aivan toisenlaiseen uraan. Nyt hän on leski, hänellä on iso, meluisa perhe ja oma yritys, joka pakottaa hänet jatkuvasti jopa rasittavissa määrin sosiaaliseksi. Hänellä on paljon ystäviä ja koko ajan kiire, hän on lihonut ja muuttunut homssuiseksi isoäidiksi, eikä ole lukenut pitkään aikaan mitään hyvää kirjaa. Kumpi on oikea Rebecca? Millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi pysynyt poikaystävänsä luona, eikä olisi ikinä tavannut tulevaa miestään Joeta?

Minulla ei ole viidenkympin villitystä enkä murehdi menneitä valintoja, mutta persoonallisuuden eri piirteitä olen pohtinut viime aikoina kovasti. Yrittäjyys-koulutukseni puitteissa saimme osallistua aika intensiiviseen ja syvälle menevään persoonallisuuden kartoitukseen. Testin (tai se mikään testi ollut, kun oikeita vastauksia ei tällaisessa ole) tai analyysin purkutilanne oli kamala ja ihana yhtäaikaa. Ennen kaikkea testin tulos kuitenkin nosti esiin sen, mitä olin jo lähimmilleni aiemmin sanonutkin: juuri nyt on käsillä aika, jolloin etsin kovasti omaa paikkaani. Sitä voisi sanoa kolmenkympinkriisiksi, jos se liittyisi numeroihin, mutta enemmän kuin iästä kyse on ehkä aikuistumisesta, tai jostain, en tiedä. Joka tapauksessa elämässäni on aikamoisia rooliristiriitoja. Olen toisissa tilanteissa tottumuksen voimasta aivan toisenlainen kuin taas toisaalla. Johonkin rajaan astihan tämä on ihan ok ja tavallista, mutta niin isoina eroina kuin minun persoonallisuusprofiilissani nämä eri roolit käyvät aika raskaaksi pyörittää ja ylläpitää – ja siksi varmaan olenkin alkanut selvittää, mitä oikeasti haluan olla, ja välillä vähän eksyksissä sen asian kanssa.

Rebecca löytää oman sielunrauhansa kirjan mittaan, ja se lohdutti minua tämän kaiken oman myllerrykseni keskellä. Luin kirjaa ja mietin, miten hyvä oli että juuri nyt satuin tarttumaan siihen, ihan juuri nyt, ei aiemmin tai myöhemmin. Koska Aikaa sitten aikuisina on romaani, siinä löytyy ratkaisuja helpommin kuin oikeassa elämässä. Silti tämä persoonallisuuden eri piirteiden punnitsemisen teema tuntui nyt niin läheiseltä ja tärkeältä, että kirjasta tuli varmastikin yksi Tyler-suosikkejani. Ja kuten joka kerta, kun luen jonkin itselleni uuden Anne Tylerin, nytkin tuli mieleen, että haluaisin uusintalukea sen Koti-ikävän ravintolan… Ja edelleen se on lukematta – tämä on jo ihan toistoa, heh!