Kirsi Vainio-Korhonen: Suomen herttuattaren arvoitus

Kirsi Vainio-Korhonen on professori entisessä opinahjossani, Turun yliopiston historian laitoksessa. (Hän on muuten ensimmäinen nainen, joka on nimitetty Suomen historian professoriksi.) Suomen herttuattaren arvoitus. Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta (2009) on ihastuttava pieni esseekokoelma, joka on kirjoitettu varsin populaarilla otteella. Kahdeksaan lukuun jaetut elämäntarinat 1700-luvulta olivat varsin laadukasta aamiaisluettavaa.

Olen aina innostunut 1800-luvusta enemmän kuin 1700-luvusta, jostain syystä joka jääköön nyt analysoimatta. Vainio-Korhosen kirja sai minut kuitenkin kiinnostuneena toteamaan, että 1700-luku ja etenkin juuri Ruotsin ajan loppu voisi olla varsin mielenkiintoinen tutkimus- ja lukukohde. Ainakin nämä naisten pienoiselämäkerrat loivat eteen varsin värikkään vuosisadan. Ei ehkä aivan yhtä jännittävän kuin seuraava vuosisata, mutta jännä silti omine erikoispiirteineen.

Haluaisin lukea myös Vainio-Korhosen kirjan Sophie Creutzin aika (2008), sillä se voisi olla vähemmän sirpalemainen keskittyessään vain yhteen sukuun ja perheeseen, yhteen päähenkilöön. Suomen herttuattaren arvoituksen yhtä aikaa vahvuus ja heikkous on sen rakenne. Pieniä esseemäisiä elämäkertoja on helppo lukea ja lähestyä. Monen henkilön esillä pitäminen avaa kirjaan myös laajemman yhteiskunnallisen kirjon kuin aatelisperheen elämäkerta tekisi (aatelisperheestä riittää helpommin lähteitä kokonaisen kirjan kirjoittamiseen, kun köyhemmästä naisesta on tavallisesti niin vähän jälkiä, että muutamassa sivussa on sanottu kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin). Mutta toisaalta tarinat ovat liian lyhyitä ja liian hyviä, että ne tuntuisivat riittäviltä. Olisin halunnut tietää lisää ihastuttavan temperamettisesta kauppias Maria Augustinista tai ravintoloitsija Eva Falckista. Myös kehruumestarittarista olisi voinut kirjoittaa tarkemmin. Nyt heidän nimensä vain tuntuivat vilahtavan ohitse, ja kirjasta jää sirpalemainen tunne.

Anna Kortelainenko aloitti tämän trendin kirjoittaa historian tutkijan työstä jännittävänä puuhana arkistoissa, melkein salapoliisityönä, jälkien etsimisenä uudestaan ja uudestaan eri vihjeiden perusteella? Vainio-Korhonen ei onneksi lähde aivan yhtä liukkaasti siihen kirjoitustyyliin, mutta kuvaa kyllä kirjassaan myös tutkijan työtä, tai ainakin niitä tutkijan työn hyviä ja innostavia puolia. 🙂

Kirsi Vainio-Korhonen on naishistorioitsija. Hän tuo tälläkin kirjalla jälleen esiin elämäkertoja, joilla on merkitystä historiassa, vaikka niiden painoarvoa ei aina ole tunnustettu. Kuten aiemminkin jo sanoin, pidän kirjasta sen yhteiskuntaluokkien laajuuden vuoksi. Lopun henkilöhakemistosta löytyvät yhtä hyvin Anna, keisarinna kuin Anna, paimenenleski, yhtä hyvin Casanova kuin Liisa, suutarintytär. Tässä nimihakemistossa Maria, piika, on Marie Antoinetten, kuningatar, edellä – ja kaikki nämä naiset ovat oman elämäkertansa ansainneet. Tämän kirjan lukeminen myös vahvisti tunnettani siitä, että naishistorian kirjoittaminen on tärkeää, mikä tekee myös omasta tutkimuksestani tärkeän.