Jane Austen: Uskollinen ystävänne

HannaH kysyi kommentissaan muutama päivä sitten, pidänkö Jane Austenia hömppäkirjallisuutena. Takelteleva, epäselvä vastaukseni (en pidä) päättyi lupaukseen, että kirjoitan aiheesta enemmän, kunhan sopiva aika löytyy. Nytkään ei oikeastaan olisi aikaa, mutta mieli palaa aiheen kimppuun.

Luin vähän aikaa sitten osana teemapakettiani kokoelman Austenin nyt suomennettuja novelleja. Uskollinen ystävänne -kokoelma (2007, suom. ja esipuhe Inkeri Koskinen) on Helmi-kustannuksen julkaisema ja käsittääkseni samaa sarjaa kuin Alcottin Naamion takana.

Jane Austenia ei voi mielestäni laskea hömppäkategoriaan siinä mielessä kuin esimerkiksi niin sanottu kioskikirjallisuus. Austenin kirjat ovat taidolla rakennettuja, ne sisältävät hienovaraista ironiaa kirjailijan omaa aikakautta ja parempiosaisten elämäntapaa kohtaan, ja hänen naiskuvansa on mielenkiintoinen myös – mieskuvasta puhumattakaan. Hömppäkirjallisuuden tarkoitus minulle on saada hyvälle tuulelle ja antaa muuta, helpompaa ajateltavaa kuin oman elämän ja työn kiemurat. Austenin kirjat tekevät saman, mutta niitä voi lukea myös omia aivoja käyttäen ja kirjailijan työtä ihaillen – eikä tarvitse lukea itsestäänselvyyksiä niin usein kuin yksinkertaisemmasta hömpästä, joka joskus saa minut pahalle tuulelle aliarvioidessaan lukijaa.

Joku voisi syyttää Austenia kliseiseksi, mutta valitettavasti on niin, että hän loi monia niistä kirjoitustavoista ja juonikuvioista, joita nykyään pidetään kliseisinä. Ei tietenkään kaikkia, onhan rakkaudesta ja parisuhteista kirjoitettu niin kauan kuin kynä on ihmisen kädessä pysynyt, mutta onhan Austenilla miljardi jäljittelijää. Hömpän piirteeksi usein todettu aiheen valinta, rakkaus ja avioliitto, osuu kyllä kohdalleen myös Jane Austenilla, mutta hänen syyttämisensä siitä olisi anakronistista. Onhan kuitenkin niin, että Austenin saaman kasvatuksen, hänen aikansa naisen elämän tärkein päämäärä, tärkein asia oli usein avioliitto, naimisiin pääseminen. Mikä ihme se sitten on, että hänen kirjansa käsittelevät sitä! Pointti onkin, että varsin usein Austen osoittaa, miten koko avioliiton tavoittelu voi olla vähän hassua.

Uskollinen ystävänne sisältää kirjeromaaneja, joka olivat Austenin aikana hyvin suosittu romaanin muoto. Jos joku ei ole koskaan löytänyt huumorin häivääkään Austenin romaaneista, kannattaa lukea Uskollinen ystävänne, sillä tästä kokoelmasta pilkkaa löytyy oikein rautalangasta väännettynä. Erityisesti Austenin 14-vuotiaana kirjoittama Rakkaus ja ystävyys on hersyvää luettavaa. Se on tarina naisesta, joka joutuu kaikenlaisiin koettelemuksiin mielestään täysin ilman omaa syytään. Myös muissa pienoisromaaneissa on usein kyse moraaliltaan ehkä aikakauden ihanteista poikkeavista naisista, mikä on mielenkiintoisesti tätä kokoelmaa ja Alcottiin Naamion takana -pienoisromaania yhdistävä piirre.  Austen kirjoittaa näissä typeristä ja huonomaineisista ihmisistä, kun hänen romaaniensa henkilöt kuitenkin ovat yleensä mitä älykkäimpiä naisia (kuten Anne Elliot tai Elizabeth Bennet tai Emma) tai jos eivät siitä fiksuimmasta päästä, niin kuitenkin äärimmäisen hyväsydämisiä (kuten Catherine Morland).

14-vuotiaana Austenin iva on tosiaan melkoisen purevaa ja osuu sekä ajan naisihanteeseen että kirjoitustyyliin.

– – Moisen ennennäkemättömän barbaarisuuden päätökseksi meille kerrottiin, että talossa pantaisiin pian toimeen häätö. Ah! mitä muuta saatoimmekaan tehdä kuin mitä teimme! Huokaisimme ja pyörryimme sohvalle. – –

Sophia kiljaisi ja pyöryi maahan – minä kirkaisin ja menetin oikopäätä järkeni -. Olimme kumpikin näin ymmärrystämme vailla muutamien minuuttien ajan, ja heti tajumme palatessa menetimme sen taas. Tunnin ja neljänneksen ajaksi jäimme tähän onnettomaan tilaan – Sophia pyörtyi alinomaa ja minä menetin järkeni yhtä usein.

Jane Austen antaa tulla täysilaidalta näkyviin, miten naurettavia ajan kirjeromaanit olivat: ihan kuin ihmiset oikeasti olisivat kirjoittaneet niin pitkiä, yksityiskohtaisia tai tunteellisia kirjeitä, vaikka kirjeenvaihto tärkein yhteydenpitoväline olikin. Erityisesti aikalaisromaanien yltiötunteellisuus ja imelyys nousee Austenin pilkan kohteeksi.

Mutta miksi näin viivyn itsessäni? Anna minun pikemminkin vielä ylistää pientä veljentytärtämme, viatonta Louisaa, joka paraikaa hymyilee suloisesti levätessään sohvalla pikku päiväunilla. Tuo rakas olento on juuri täyttänyt kaksi vuotta. Hän on tosin yhtä kaunis kuin jos hän olisi kahdenkolmatta, yhtä järkevä kuin kahdenneljättä ja yhtä harkitseva kuin kahdenviidettä ikäinen. Vakuuttaakseni sinut tästä minun on kerrottava, että hänellä on hyvin hieno hipiä ja hyvin sievät piirteet, että hän tuntee jo aakkosten kaksi ensimmäistä kirjainta, ja ettei hän koskaan revi mekkojaan. Jos en nyt ole vakuuttanut sinua hänen kauneudestaan, järjestään ja harkitsevaisuudestaan, ei minulla ole enää lisättävää väitteeni tueksi, eikä sinulla siksi ole muuta keinoa ratkaista asia kuin tulla Lesleyn linnaan, ja tutustumalla Louisaan henkilökohtaisesti varmistua kannastasi itse.

Ehkä Jane Austenin huumori on suoraviivaisempaa näissä pienoisromaaneissa ja novelleissa, mutta se osui kyllä minuun – nauraa hihitin ääneen monta kertaa Uskollista ystäväänne lukiessani.