Reissutyöläinen

En halua valittaa, mutta…

(Tuolla aloituksella varmistan, että tiedätte valitusta olevan tulossa.)

Syksy alkaa vaatia verojaan. On ollut muutoin ihan hyvä syksy, mutta olen ollut tosi paljon liikenteessä. Ajattelin ensin etten laske, mutta laskin kuitenkin: häämatkan eli syyskuun puolivälin jälkeen olen ollut hieman yli puolet ajasta muualla kuin kotona. Jos laskisin täydet kotipäivät (siis joihin ei sisälly lähtöä tai saapumista), suhdeluku olisi vielä rankempi. Kuljettuja kilometrejä en ala laskea, se ei auta ketään.

Tavallista työmatkaa Jyväskylään ei lasketa, koska se kuuluu asiaan – silloin kuitenkin lähden kotoa ja palaan kotiin, vaikka päivät pitkiä ovatkin. Pääasiassahan olen matkustanut Helsingissä ja Lappeenrannassa. Lehmusten kaupungissa on toinen koti, mutta reissussa olemista se on sekin, ainakin puoliksi. Silloin teen etätöitä. Sairausloman jätin pois laskuista, koska se oli poikkeusaikaa. (Ja sisälsi syksyn parhaan roadtripin!)

Viime sunnuntaina tulin taas Helsingistä. Iltapäivällä huokaisin, että onpa kiva olla nyt yhtäjaksoisesti viikko kotona. Maanantaiaamuna muistin, että käyn Helsingissä kerran tälläkin viikolla. Kaikki eivät tietenkään ole vain työmatkoja. Esimerkiksi viime viikonloppuna olin ystävien häissä, ja aiemmin syksyllä oli yhdet häät Turussa.

Ei siinä mitään, kyllähän minä reissaan – se kuuluu tähän työhön ja siihen, että asun etäällä ystävistäni. Monet akateemisen maailman asiat tapahtuvat Helsingissä, eikä maakunnista tulevilta aina muisteta kysyä, mikä on sopiva aloitus- tai lopetusaika heidän matkustamistaan ajatellen. Haasteita on tänä syksynä tuottanut se, että Savonlinja on leikannut bussivuoroja kylältäni isolle kirkolle ja takaisin, joten yhä useammin lähtemiset ovat yön yli reissaamisia. Itse asiassa Savonlinja ei enää pysähdy kylän Matkahuollossa vaan minun pitäisi mennä hieman kauemmas 4-tien varteen pikavuoropysäkille. Ei mahdotonta, vain hieman kauemmas, hieman hankalammin. Mutta pysäkiltä lähteminen on selvästi ikävämpää kuin aiemmin. Koiviston Auto onneksi vielä pysähtyy ihan kylälläkin, ja äänestän jaloillani käyttämällä heidän vuorojaan aina kun mahdollista. Matkustamisen hankaluus myös lisää sitä, että jos Helsingissä on kaksi tilaisuutta samalla viikolla, olen helposti välipäivänkin siellä, jotta vältän pitkät bussimatkat.

Reissaamiseen tuntuu olevan kyllästynyt myös kissamme Papu. Pitkien poissaolojen ajan se on hoidossa, yhden tai kaksi yötä se pärjää yksin ja välillä sillä käy kotona ruokakupin täyttäjä ja hiekkalaatikon siivoaja. Mutta seuralliselle eläimelle satunnainen ruokakupin täyttäjän käynti on kovin vähän, ja yksinäinenhän tuo eläin on. Papu kiipeää hyvin hanakasti syliin melkein aina, kun istun pöydän ääressä. Se käpertyy uniasentoon ja alkaa kehrätä niin että talo tärisee. Se pyytää huomiota, puskee, kerjää ruokaa ja silityksiä. Se ulkoilee nykyään vain lyhyitä aikoja kerrallaan, mikä tosin johtunee marraskuun viehättävästä säästä eikä niinkään sen halusta olla ihmisten lähellä.

Reissutyöksi muuttunut elämä näkyy monessa asiassa: blogin kirjoitustahdissa, luettujen kirjojen vähyydessä (en vaan jaksa edes kirjaan tarttua), väsyneenä tehdyissä (lohtu-)heräteostosten määrässä. Yritän edelleen ehtiä kuntosalille 2 kertaa viikossa, mutta aina se ei onnistu, eivätkä lenkkivaatteetkaan yleensä kulje mukana kun yritän matkustaa mahdollisimman pienin tavaroin. Sosiaalisia suhteita olen hoitanut huonosti, mutta se ei ole uutta – suuntaus ystävyyssuhteiden hoitamisessa on ollut alaspäin jo pitkään.

Muutoksen kuitenkin pyrin! Yritän järkeistää ajankäyttöäni ja ennakoida matkat niin, että liikunnalle ja ystäville olisi paremmin aikaa. Voimat kuitenkin ovat rajalliset, joten voi olla etten jatkossakaan kovin paljon kahvikuppostele pääkaupungissa ollessani (sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta sori – en vain aina jaksa tavata ihmisiä oltuani päivän jossain työhön liittyvässä riennossa). Aion jälleen tänäkin vuonna pitää pitkän joululoman, jolloin ehkä reissataan myös, mutta ainakaan en matkusta yksin ja työasiat mielessäni. Lähipäivien iloinen asia ovat pikkujoulut, joihin olen kutsunut ystäviä kahdenkymmenen yhteisen vuoden kunniaksi. Sotaharjoitusleskenä ollessani voin hyvin täyttää talon naisenergialla.

Kyllä kaikesta selviää, mutta koko ajan on käynyt kirkkaammaksi se, että minun on tehtävä tarkempia aikatauluja ja ennakoitava enemmän. Olen lukenut Anna Perhon ajanhallintaopasta ja koettanut miettiä, miten tähän kaikkeen saisi jotenkin rytmin. Ilman suunnittelua hajoan ennen pitkää tällaiseen matkatahtiin. Ongelma ei siis ole liika työmäärä vaan se, että vietän arjestani liian monia tunteja linja-autossa matkalla jonnekin.

Keväällä puolisolla on vähemmän harjoituksia kuin nyt syksyllä, joten tilanne on siltä osin valoisampi. Minun konferenssikalenterini kyllä näyttää täydeltä, mutta ehkä vähitellen opin sanomaan ei. Se nimittäin olisi kaikkein tehokkain tapa vähentää matkoja ja keskittyä tekemään varsinaista työtäni eli tutkimusta.