Jokin aika sitten näin uusimman, kolmannen Onneli ja Anneli -elokuvan trailerin. En pystynyt katsomaan traileria loppuun asti, yritin kahdesti. Järkytyin siitä, että vielä 2015-luvulla lastenkoti esitetään hirviömäisenä paikkana, josta prinsessaunelmaa elävät ”normaalit” pikkutytöt pelastavat harmaisiin puettuja lapsia. Eikö lastenkodissa elävien lasten toiseuttamista ole tehty jo tarpeeksi? Miksi heidät edelleen laitetaan uhrin asemaan, ja miksi lastenkoti on edelleen jotain ankeaa ja ankaraa? Kiukustuin, ja avauduin asiasta Facebookissa. Nopeasti sain ystävällisen, mutta melko selkeän viestin eri puolilta tuttavapiiriäni: älä arvioi, ennen kuin katsot elokuvan ja luet kirjan sen taustalla.

Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen on Saara Cantellin ohjaama elokuva. Se perustuu Marjatta Kurenniemen vuonna 1971 julkaistuun kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset, joka on Onnelista ja Annelista kertovan kirjasarjan kolmas osa. Kirjojen filmatisoinneista olen nähnyt tätä ennen ensimmäisen, ja pidin siitä kovasti. Jostain syystä Onneli ja Anneli -kirjat ovat jääneet lapsuudessa minulta lukematta, mutta ei siksi että niitä olisi jotenkin erityisesti vältelty – kaikki lastenkirjat, edes ne klassikot, nyt vaan eivät osuneet meidän käsiimme, ja nämä ovat menneet ohi.

Traileria en edelleenkään kyennyt katsomaan, mutta nielin ylpeyteni ja lainasin kirjastosta yhteisniteen Onneli ja Anneli, jossa on kolme ensimmäistä kirjaa yhdessä. Varasin liput ystäväni ja hänen lastensa kanssa leffaan, ja olin valmis muuttamaan mielipiteeni. Ennen elokuvaan menoa ehdin lukea kaksi ensimmäistä kirjaa, mutta juurikin Onneli, Anneli ja orpolapset jäi vielä lukematta.

Olipa ihanaa saada muuttaa mielipiteensä. Filmatessaan Onneli ja Anneli -kirjoja Saara Cantell on ollut varsin uskollinen kirjojen juonelle ja ennen kaikkea hengelle. Viimeisimmässä elokuvissa hän on samalla linjalla. Muutokset joita hän on tehnyt, ovat kuitenkin ratkaisevia sen kannalta, että lastensuojelun historian pimeitä puoli tutkinut ihminen pystyy katsomaan elokuvan ja lähtemään sieltä onnellisena hymyillen.

Juonesta muutama sana: tarinassa Onnelin ja Annelin naapuriin Ruusukujalle tulee lastenkoti. Sitä johtaa ensimmäisestä kirjasta tuttu Minna Pinna, ja hänen johtamistyylinsä muistuttaa aika paljon niitä lastenkodin autoritäärisiä johtajattaria, joista lastensuojelun menneisyysselvitystä tehdessä kuulin ihan liikaa. (Onneksi väkivaltaa ei sentään lastenkirjassa tai -elokuvassa ole.) Yksi poika karkaa, ja Onneli ja Anneli auttavat häntä ja muita lastenkodin lapsia pääsemään eroon Minnasta. Lopussa lastenkotiin saadaan hyväsydäminen johtaja ja kaikki on hyvin.

Listaan tähän tärkeimmät pointit, joita haluan elokuvan tulkinnasta nostaa esiin. Nämä ovat nyt lastensuojelun historian tutkijan näkökulmasta esitetty, ja esim. ystäväni joka hoitaa työkseen perheisiin liittyviä asioita lakimiehenä katsoi elokuvaa eri tavoin. Samoin epäilemättä mukana olleet 6- ja 8-vuotiaat, ja epäilemättä joku jolla asiaan ei ole työperäistä kytköstä katsoisi tarinan myös omalla tavallaan.

  • Elokuvan nimi on muutettu. Siinä ei ole sanaa orpolapset vaan salaperäinen muukalainen, joka on ehkä vähän turhan jännittäväkin nimi juoneen nähden, mutta tuhat kertaa parempi kuin orpolapsista puhuminen. Myös Ruusukujalle saapuvan laitoksen nimi on lastenkoti, ei orpokoti.
  • Toisin kuin Kurenniemen kirjassa, elokuvassa kerrotaan lastenkodista ennen Minna Pinnaa. Siellä oli aiemmin ihana johtajatar joka leikki lasten kanssa ja kaikki olivat onnellisia. Mutta johtajatar tuli vanhaksi ja joutui lähtemään, ja Minna tuli tilalle, ja kaikki muuttui. Tämä on elokuvassa vain pieni pätkä, mutta minusta on hienoa näyttää, että lastenkoti sinällään ei ole paha paikka. Se oli hyvä silloin, kun lapset saivat leikkiä ja aikuiset kohtelivat lapsia oikein ja tasa-arvoisesti, mutta Minnan kaltainen yksilö teki siitä lapsille sopimattoman. Tämä on pieni, mutta tärkeä kohta elokuvaa.
  • Kirjassa lastenkodista karkaavalla pojalla on siellä pikkuveli. Elokuvassa pikkuveljestä on tehty pikkusisko, mikä on pieni, mutta ihan kiva yksityiskohta.
  • Elokuvassa lapsia on lastenkodissa vähemmän kuin kirjassa. Vastaa paremmin nykypäivän ryhmäkokoja.
  • Minna Pinnasta hankkiudutaan eroon, voitte itse selvittää miten. Kirjassa hänestä ei kuulla koskaan enää mitään, mutta huhutaan että hän on Kiinassa. Cantellin versio on inhimillisempi: Minna löytää paikan, jossa hän ei kiusaa lapsia, mutta saa komentaa jonoon ja nimittää muita numeroilla nimien sijaan. Kiltimpi ratkaisu kiinalaisten kannalta.
  • Lopetus on paras, ja ilokseni se löytyi myös kirjasta: portin päällä olevan lastenkoti-tekstin peittää kukkiva köynnös. Tekstistä jää näkyviin vain sana koti.

Jani Toivolan esittämä kaupunginjohtaja oli ihan hauska hahmo, ja hänen tekemänsä tarkastusmatka lastenkotiin osoitti aivan todellisen huolen myös tämän päivän sijaishuollossa, niin laitoksissa kuin perheissä. Lastensuojelun sijaishuollon valvonnassa oli suuria puutteita Kurenniemen kirjoittaessa kirjansa, mutta ei valvonta ole ongelmatonta tänäkään päivänä. Kulisseja on helppo rakentaa, mutta muistetaanko lapsilta kysyä miten heillä menee? Kaupunginjohtajakin käveli lasten ohitse ja keskittyi enemmän valokuvattavana olemiseen.

Elokuva alleviivaa sitä, että lasten kannalta paras aikuinen on sellainen, joka leikkii lasten kanssa. Sellainen, joka ei suhtaudu lapsiin alentuvasti tai vähätellen vaan kohtelee heitä ihmisinä, ei jonakin toisena. Tämä koskee etenkin lapsia, jotka eivät eri syistä voi kasvaa biologisessa perheessään. Lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus, ja se koskee ihan jokaista lasta.

Kaiken kaikkiaan Saara Cantell on onnistunut tuomaan Kurenniemen kirjan nykypäivään ihan onnistuneesti. Nyt olen kyennyt katsomaan trailerinkin loppuun asti. Edelleen olen sitä mieltä, että traileri on ahdistava, ihan vain siksi että tekemäni tutkimus on edelleen ihollani ja sielussani. Onneksi kuitenkin menin katsomaan elokuvan, koska samalla tulin lukeneeksi lastenkirjaklassikon. Mielipiteen muuttaminen tällaisessa asiassa on mukavaa, ja sain hyvän läksyn siitä, että ei pidä älähtää ja arvostella, ennen kuin on selvillä asiasta vähän paremmin.

Kokonaan toisia keskusteluja ovat sitten ne, joihin Facebook-aloitustani kommentoineet tuttavat tarttuivat tulkinnan lisäksi: lapsinäyttelijöiden ohjaus ja tönkkö näytteleminen, tai se mistä Onneli ja Anneli -kirjat ylipäätään kertovat, lasten yksinäisyydestä ja vanhempien huomion tarpeesta. Onnelin ja Annelin maailma on pakopaikka yksinäisille lapsille, ja sinällään epäilemättä toiminut hyvin myös fantasian tarjoamana pakoreittinä arjesta – oli lapsi sijoitettu kodin ulkopuolelle tai yksinäinen omassa kodissaan.

Elokuvasarjalla on omat kotisivut. Siellä voit katsoa vaikka sen trailerin tai tutustua aiempiin elokuviin.

Mainokset