Viime kuussa luin pitkästä aikaa aivan painotuoreen kirjan. Luin huhtikuun lopussa Helsingin Sanomien jutun äidinkielenopettajasta, joka oli omasta masennuksestaan selviydyttyään päättänyt kirjoittaa aiheesta kirjan. Saman tien jutun luettuani asemoin itseni kirjaston varausjonoon, ja heti kun sain kirjan, luin sen.
Tuo opettaja on Katri Rauanjoki, ja Jonain keväänä herään (2016) on hänen toinen romaaninsa. Kirja on fiktiivinen, vaikka perustuukin Rauanjoen omiin kokemuksiin; myös hän piti masennusaikana päiväkirjaa unikkokantiseen vihkoon. Haastatteluissa Rauanjoki on kuitenkin esimerkiksi painottanut, että toisin kuin kirjan päähenkilön Kertun koulussa, kirjailijan oma työyhteisö suhtautui hänen sairastumiseensa hienosti, kannustavasti ja rakentavasti.
En osaa kirjoittaa tästä kirjasta ilman lievää avautumista, mutta koetan olla rasittamatta lukijoitani liiaksi. Minulle tämä kirja oli tärkeä, koska itsekin olen välillä käynyt varsin syvällä pahassa olossa ja synkkyydessä. Olen kuitenkin selvinnyt ilman virallista diagnoosia ja vain hellittämällä töistä, ottamalla lomaa, joten kyse on voinut näillä kerroilla olla ennemminkin työuupumuksesta kuin masennuksesta. On kuitenkin kausia – onneksi lyhyitä sellaisia – jolloin on hyvin vaikea nähdä yhtään syytä, miksi seuraavana päivänä kannattaa herätä.
Jonain keväänä herään teki minulle hyvää. Koska en ole kovin paljon puhunut taipumuksestani masentua ajoittain, en myöskään ole voinut suhteuttaa kokemustani muihin. Rauanjoen kirjassa oli valtavan paljon tuttuja tunteita, mutta myös lohtua: ihan näin vakavasti sairastunut en ole vielä koskaan ollut. Kirja on myös kunnianosoitus terapialle ja sen parantavalle voimalle. Ei kaikki välttämättä aina johdu lapsuudesta, mutta tunteiden kieltäminen ja itsensä pakottaminen johonkin muottiin tai (oletettuihin) odotuksiin voi liittyä hyvin vanhoihinkin asioihin. Irti päästäminen vapauttaa (kuten puhelimeni soittoääni muistuttaa joka päivä).
Jotenkin en ollut rekisteröinyt, että myös Pauliina Vanhatalo on tänä keväänä kirjoittanut kirjan masennuksesta. Taidan lukea senkin. Ainakin Rauanjoen kirja oli kipeydestään huolimatta parasta mitä saatoin tänä keväänä (kun kaikki on taas paremmin kuin hyvin) lukea, sillä kirjan päähenkilö Kerttu paranee. Näinä aikoina, kun nuorten mielenterveysongelmat ovat myös vakavasti otettava ja aivan liian laaja ilmiö, Kertun tyttären tarina antaa myös valoa.
Illuusioita 
Kirjoitan tästä juuri blogijuttua ja seilailen lukemassa muiden mietteitä. Pidin kirjasta, vaikka se on painava, ahdistavakin. Minullakin on kokemusta samanlaisista tuntemuksista, joskaan ei niin vakavista kuin kirjan Kertulla. Tärkeä romaani, tärkeä aihe.
Varmaankin tämä kirja kuluu eniten juuri niiden käsissä, jotka ovat kokeneet jotain samanlaista. Toivoisin myös, että masennusta sairastaneiden tai (kuten minä) ajoittaisesta masennusoireista kärsivien läheiset lukisivat tämän. Rauanjoki onnistui hyvin kuvaamaan parisuhdetta ja puolisoiden eri näkökulmia.
Kävin lukemassa postauksesi, ja tykkäsin erityisesti täkkivertauksestasi, miten masennus isona peittona painaa koko perhettä.