Ihmiset olivat innoissaan niin suurenmoisen ja (heidän käsittääkseen) niin ennen kokemattoman talven hyökkäyksestä. Nekin, jotka pelkäsivät ja inhosivat kylmyyttä ja lunta, joutuivat pian hopeisten arktisten öiden lumoihin ja liittyivät keskiaikaiseen näytelmään, jossa kelkkailtiin, kokoonnuttiin nuotioiden äärelle ja vietettiin iltaa tähtien alla. Tuntui aivan siltä kuin se riemukas halvaustila, jonka talvi joskus laskee joulun jalkojen juureen, olisi muuttunut pysyväksi. Monet vaatekerrokset tekivät ruumiista salaperäisemmän ja houkuttelevamman kuin se oli ollut moneen vuoteen, tietty ritarillisuus palasi, ja taistelu luonnonvoimia vastaan pienensi jokaista juuri sen verran, että ihmiset tajusivat, että ihmisyyden perusominaisuuksia oli ja olisi vastakin hauraus. Lumoutuneet asukkaat eivät liikkuneet eivätkä tehneet työtä yhtä paljon kuin tavallisesti, mutta he elivät paljon paremmin kuin koskaan ennen.

(Mark Helprin: Talvinen tarina. Tammi 1985. S. 597.)

Vaikka lämpötila ei koskaan kohonnut -12° yläpuolelle, sää oli leuto, sillä tuuli oli hiljainen ja taivas pilvetön. Kaivojen jäätyessä ja maailman melkein pysähtyessä kaupungin asukkaat ryhtyivät nauttimaan jäästä kiihkeissä hollantilaishuvituksissa, jotka näkivät auringon nousevan ja laskevan ja antoivat kylälle flaamilaisen talvinäkymän vilkkaan ja omalaatuisen leiman. Ehkä he olivat perineet sen; ehkä syvällä heidän sisimmässään piilevä historiallinen muisto oli uusittavissa, samoin kuin ne voimakkaat värit joilla näkymä oli maalattu. Järven rannalle kohosi hollantilainen kylä. Jääpurret kiitivät lännestä itään ja luovivat takaisin, ja niiden laajat purjeet liukuivat ääneti jään poikki kuin sata kukkaa. Läheltä kuului heikkoa ääntä kiiltävien teräsjalasten vetäessä taikaviiltojaan. Kauempana se kuulosti aivan tuskin kuuluvalta höyrykoneelta. Järvelle kohosi pienoiskyliä, jotka muodostuivat kehään asetetuista kalastajakojuista, joiden oviliepeet lepattivat ja joiden kamiinanpiipuista kiertyi savusaparoita. Näiden suojien tulenkajo heijastui öisin jään poikki oransseina ja keltaisina viiruina, jotka kaikki päättyivät tikarinkärkeen. Tytöt ja pojat häipyivät kaksittain luistimilla, reisiin ja olkapäihin kiinnitettyjen pullistuvien purjeiden rajattomaan kaukaisuuteen vetäminä. Kun he pääsivät niin pitkälle autiolla peilillä ettei rantaa näkynyt, he laskostivat purjeensa, asettivat sen jällee ja laskeutuivat sen kesyille aalloille hyväilemään ja suutelemaan, pitäen tarkasti silmällä taivaanrantaa kaukaisuuteen puhkeavien jääpurren purjeiden varalta, etteivät nuoremmat lapset, jotka purjehtivat autioilla alueilla juuri sitä varten, yllättäisi heitä ja ihailisi kuoliaaksi.

Rannalla leimuavat nuotiot kehystivät lahtia ja satamia kaulanauhoina. Jokaisella nuotiolla oli tarjolla höyryävää kaakaota, tai rommia ja siideriä, ja vartaassa paistuvaa riistaa. Luistelu pimeällä järvellä, pitäen pistoolinlaukauksin yhteyttä ystävään, oli kuin avaruusmatkailua, sillä tuskallisen kirkkaat tähdet loistivat yllä ja koko matkan alas taivaanrantaan, joka lepäsi jäällä kuin lasikupu. Tähdet heijastuivat jäähän täydellisinä, tosin himmeinä – niin kohmeisina etteivät enää jaksaneet säkenöidä. Kauan sitä ennen joku oli keksinyt asettaa jäälle leveät jalakset, nostaa kylän valkoista hääkakkuakin keveämmän soittolavan jalaksille ja valjastaa puolitusinaa hokein varustettua kyntöhevosta kiskomaan hökötystä pimeällä jäällä. Valojen loistaessa soittolavalta koko lumoutunut kylä luisteli sen perässä ja Coheeriesin orkesteri soitti sellaisia ihastuttavia, heleitä, taianomaisia sävelmiä kuin A.P. Clarissan ”Talven rytmejä”.

(Mark Helprin: Talvinen tarina. Tammi 1985. S. 238-239.)

Hardesty oli hyvä purjehtija ja hän oppi pian käsittelemään jääpurtta. He ottivat usein Katerinan, suurimman ja hitaimman purren, lastasivat siihen muonaa ja täkkejä ja lähtivät aamunkoitossa rannattomalle järvelle. Lapset nukkuivat naisten sylissä, kunnes aurinko paistoi kirkkaasti, ja herätessään he näkivät ällistyksekseen pelkkää sinistä taivasta ja peilikirkasta jäätä, jonka poikki puhalsi melkein näkymätön luminen hiekkamyrsky. – –

Yleensä he palasivat kotiin pimeän tultua lähtöä seuraavana päivänä, vietettyään yön pehmeistä pehmeimpiin täkkeihin ja huopiin kietoutuneena – ajautuivat päämäärättömästi tähtisen jään poikki.

(Mark Helprin: Talvinen tarina. Tammi 1985. S.561-562.)

– Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.

– En minäkään, sanoi Tuu-tikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se on voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.

(Tove Jansson: Taikatalvi. WSOY 1947 [2005], s. 26.)

Koko laakso näytti melkein kuin leikkisältä kuunmaisemalta. Kinokset lepäsivät valtavina, pyöreinä pullina tai kauniisti kaartuvina harjanteina, joiden huiput olivat veitsenterävät. Jokaisella oksalla oli suuri lumihattu. Ja puut näyttivät jättiläismäisiltä kermakakuilta, jotka jonkun merkillisen sokerileipurin mielikuvitus oli luonut.

(Tove Jansson: Taikatalvi. WSOY 1947 [2005], s. 101-102.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s