Helmikuun hitain kirja oli P.D. Jamesin dekkari Murhaajan mieli. Luin sitä iltaisin väsyneenä vain muutama sivu kerrallaan niin, etten oikein tavoittanut juonta missään vaiheessa. Seuraavana iltana olin jälleen ihan pihalla henkilöistä ja murhan ratkaisuille oleellisista kellonajoista, todistajanlausonnoista ja sen sellaisista. En varmaan ikinä ole lukenut yhtä dekkaria yli kahta viikkoa, mutta nyt kävi niin.

Helmikuun nopein luku puolestaan oli Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, jonka luin yhdessä viikonlopussa. Onneksi sattui niin, että kun varaus tuli lähikirjastoon, edessä oli juuri rento, vapaa viikonloppu, johon mahtui aikaa kirjan lukemiselle. Olin odottanut tätä Napoli-sarjan kolmannen osan suomennosta jo aika malttamattomana.

Näiden lisäksi lukaisin vielä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan olympiamatkan, ja siinä olikin helmikuun kirjat. Eipä näitä enää listaksi tarvitse laittakaan.

Kolmen luetun kirjan lisäksi kuuntelin Kaari Utrion Ruma kreivitär -äänikirjan ja aloitin työmatkojen viihteeksi Katja Ketun Kätilöä. Alkuvuonna kuuntelussa oli Eeva Kilven Jatkosodan aika, sekin taitaa olla mainitsematta täällä, vaikka kuuntelu kesti kauan. Äänikirjajonossa on toinen osa Waltarin Mikael Karvajalasta. Kuuntelin sen ensimmäisen osan syksyllä, mutta en ehtinyt aloittaa toista osaa kun siihen tuli kirjastossa varaus, ja oli pakko palauttaa se. Pian palaan keskiajan tunnelmiin, sillä Kätilö on edennyt melko nopeasti.

Mainokset

Joskus oli elämänvaihe, jolloin en katsonut televisiota juuri lainkaan. Vähitellen tilanne on kuitenkin muuttunut, ja huvittuneena olen tajunnut katsovani televisiota nykyään lähes päivittäin. Ehkä se osaltaan selittää hidastuneen lukutahdin?

Jotta vuosien päästä voin vielä muistaa, mikä minua sohvalle liimasi, listaan tänne muutamia tv-suosikkejani. Elokuvia katsomme tv-tarjonnasta tosi vähän, ja seuraamieni sarjojenkin luonne on muuttunut ihmissuhde- tai historiadraamoista komedian suuntaan. Tätä oli vähän vaikea myöntää itselle, mutta totta se on: melkein joka arki-illalle löytyy jotain katsottavaa, jos vain ehdin ja jaksan.

Jotenkin 2015-lukulaista on se, että katson eniten ns. comedy panel -tyyppisiä ohjelmia, joita onkin tarjolla melkein joka kanavalla. Ehdoton suosikkini, jota en halua missata, on MTV3:n Pitääkö olla huolissaan? keskiviikkoiltaisin. Tämän comedy panelin vakiokaarti koostuu kirjailijoista, ja jos naurattaa heitä itseäänkin, niin saa kyllä kotisohvallakin naururyppyjä. Kari Hotakainen, Miika Nousiainen ja Tuomas Kyrö ovat ihan mahtava, toisiaan täydentävä kolmikko, jonka Jenni Pääskysaari sitten koettaa pitää jotenkin ruodussa.

Vähän vastaava, ja jokseenkin yhtä hauska on Nelosen Hyvät ja huonot uutiset joka tulee maanantaisin. HHU:n vakiopanelistien kirjo on värikäs, mutta sarja on roolitettu hyvin ja käsikirjoitettu mainiosti.

Ylen vastaavista ”visailuista” suosikkini on urheiluteemainen Villi kortti. En olisi uskonut, miten hauska voi urheiluaiheinen ”keskusteluohjelma” tai ”kilpailu” olla, mutta Villi kortti on kyllä aivan estoton. Vakiojäsenissä ovat mm. Paula Noronen, Tommy Lindgren, Kalle Palander ja Pilvi Hämäläinen. Jenni Poikelus liittyi vakiokaartiin myös, mistä ilahduin. Jenspa vieraili ohjelmassa ensin, ja hänen selostuksensa Lindsey Vonnin pujottelusta saa minut edelleen nauramaan vedet silmissä. Tässä  on linkki Villin kortin facebook-sivuille, jossa klippi ohjelmasta on katsottavissa – toivottavasti linkki toimii (laita äänet päälle alusta asti).

Eilen olisi tullut Villin kortin olympialaiskooste, mutta minä katsoin Avalta Kaunis elämä -sarjaa. Sitä olin vähän odottanut, mutta kahden jakson perusteella olen vähän pettynyt. Sarjasta puuttuu aitouden tunne, se on lavastetun oloinen ja missien vuorovaikutus aika jähmeää. Ehkä se kuitenkin paranee loppua kohti – odotan mielenkiinnolla eräitäkin jaksoja sarjasta.

Viikonloppu alkaa aina perjantaisin Ylen Sohvaperunoita katsellessa. Sarja on hersyvän hauska, enkä ole yhtään tippaa kyllästynyt siihen. Tällä hetkellä uusia Sohvaperunoita on rekrytoitu taas lisää, minkä vuoksi omia suosikkeja näkee ruudussa aina vaan harvemmin. Mutta hauskoja ne ovat kaikki!

Lauantaisin katsomme yhdessä Putousta. En tiedä, katsoisinko sitä enää jos olisin yksin, mutta puolison kanssa se toimii hyvin lauantai-illan viihteenä. Sunnuntai-iltoihin taas on tullut Selviytyjät, jonka kiinnostavuus on ollut itselleni vähän yllätys. Vaikka Selviytyjät on tosi-tv:n klassikko, en ole koskaan katsonut sitä. Nyt kiinnostuin koska kuulin että siellä on mukana Radio Aallon Kimmo Vehviläinen, jota kuuntelen viitenä aamuna viikossa. En ollut tiennyt, miten hullu ja hurja ohjelma se on, varsinainen ihmiskoe jossa testataan sekä fyysistä että henkistä kestävyyttä, eikä todellakaan pelkästään hyvillä tavoilla tai positiivisessa hengessä. Osa viihdekokemusta on myös kuunnella maanantaiaamuisin 7-8 välillä Radio Aallon Dynastian oma heimoneuvosto, jossa Vehviläinen kertoo lisää juttuja ja Jarkko Valtee, Hanna Kinnunen ja Jari Peltonen kommentoivat omilla näkemyksillään. (Huom, Radio Aalto kuuluu samaan mediataloon kuin Nelonen – ei ihme että mainostavat ohjelmaa.)

Edellä oleva listaus kertoo hyvin, miten viihdepainotteista tv:n katselu meillä on. Mitä vaativammaksi tunnen työt ja mitä vaikeampia juttuja terveyspuolella kohtaan, sitä tärkeämpää minulle on, että televisiota katsellessa voin unohtaa ne asiat. Katson enää nykyään harvoin uutisia (ne luen puhelimella tai tietokoneella), enkä ole vähään aikaan katsonut kokonaisia draamasarjoja muualla kuin Netflixissä. Lisäksi nykypäivää on se, että kaikki edellä mainitsemani ohjelmat voi katsoa verkon kautta joko etukäteen tai viimeistään lähetysajan jälkeen. Television katselu ei siis enää ole kiinni ohjelman tietystä kellonajasta. Oman viihdekulutuskäyttäytymiseni muutos heijastelee myös mediakulttuurin muutosta laajemmin, sillä en todellakaan ole mitenkään originelli vaan aika keskiverto viihteen käyttäjä.

Sohvaperunat on saanut minut huomaamaan sen itsestään selvyyden, miten paljon kivempaa on katsoa televisiota jonkun kanssa. Kaikkia edellä mainittuja ohjelmia on kivempi katsoa niinä viikkoina, kun olemme yhdessä. Yksinkin katson, mutta ei se ole sama asia.

Paras hetki perjantaissa: Kävelen lumesta valkoisen kylänraitin läpi kotiin levästi hymyillen, sillä repussani on juuri kirjastosta haettu, kovasti odottamani Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa. Vatsanpohjaa kipristelee ihana odotuksen tunne, tieto siitä että hetken kuluttua saan avata kirjan, jonka tiedän imaisevan minut mukanaan. Kohta saan upota vuosikymmenten takaiseen Napoliin. Tekee mieli viivyttää aloitusta, koska mitä nopeammin aloitan, sitä nopeammin kirja päättyy – ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan tätä kirjaa sen viimeisen sivun jälkeen. Voi olla, että Napoli-sarja pitäisi oikeastaan ostaa itselle, niin paljon olen siitä tykännyt.

Edessä on viikonloppu, jossa kaikki on kohdallaan. Olemme kotona kahdestaan (tai kissa mukaanluettuna kolmestaan), ohjelmassa on vain olympialaisten kisastudiota, liikuntaa, ruoanlaittoa yhdessä ja herkullisia aterioita – sekä Ferranten kirjan lukemista. Ulkona on maailman kaunein talvi, tiedossa ei ole mitään kiireellistä tai stressin aihetta (paitsi ehkä Suomen hiihtäjien viestimenestys). Tällä viikolla on saatettu omalta pöydältä eteenpäin kaksi artikkelikäsikirjoitusta, joten työasiatkaan eivät juuri nyt paina.

Tänä viikonloppuna piti olla reissu, jota myös olin kovasti odottanut. Harmittaa että se siirtyi, mutta osa minusta on myös helpottunut. Juuri tätä olen tarvinnut, juuri tätä kaivannut. Viikonloppu ilman mitään erityistä, ihan vain kahdestaan. Ja kohta aloitan uuden kirjan.

Hyvää viikonloppua myös sinulle!

tree-trunk-1159013_1920

Kuva: Pixabay (CCO)

Olen viime syksystä asti opetellut sanomaan EI aina välillä kun pyydetään mukaan juttuihin. Nyt alkuvuodesta olen saanut kaksi isoa pyyntöä sähköpostiin, sellaisia joista ensi ajattelin että tämä on erehdys, ettei tämä voi minua tarkoittaa. Seuraava ajatus on, että jo on ihmisistä pulaa, kun minua pyydetään. Ja kolmantena, että mitä ne oikein kuvittelee – ympäriltäni löytyy tusinan verran minua pätevämpiä ihmisiä.

Se on se Huijari, joka tätä kaikkea korvaan kuiskii. Enkä voi kokonaan sulkea korviani siltä, en vaikka ystävä vieressä kertoo, ettei pyyntö ollut erehdys vaan minut haluttaisiin tehtävään.

Mutta nythän sitä ei tarvitse ajatella, sillä olen vastannut suoraan ja tiukasti EI, kahteen isoon pyyntöön. En pysty ottamaan enempää tehtäviä, koska juuri ja juuri sinnittelen tämänhetkisten töiden kanssa. Viime aikoina olen saanut pitkästä aikaa kirjoittaa, ja se on tuntunut niin hyvältä, että todella mietin, miksi päiväni tuntuvat täyttyvän ihan kaikesta muusta kuin itse työstä, kirjoittamisesta.

EI-sanan käytössä harjaantuu. Olen tänä vuonna kollegan ystävällisellä tuella perunut yhden konferenssin, ja toisen peruin ihan vain koska menin työmäärän takia lukkoon. Silloin en saanut tehtyä mitään, kun työn määrä ylitti tekemisen kyvyn. Tammikuussa peruuntui luento koska minulta ei tullut ääntä, mutta peruutus oli helpotus myös työstressin ja ajankäytön kannalta – luennon tekemiseen olisi mennyt useampi päivä.

Silti yhä vieläkin sanon useammin kyllä kiitos kuin kieltäydyn pyynnöistä. Refereenä toimimisesta on hyvin vaikea kieltäytyä, niin paljon niitä pyyntöjä itsekin lähettelen maailmalle. Luennot ja esitelmät ovat kivoja, pidän esiintymisestä, ja opetusportfoliossa on oltava tuorettakin tavaraa eli opetusta saisi olla kyllä vähän koko ajan. Päätoimitan Kasvatus & Aikaa, ja se on tuonut mukanaan lisäjuttuja, joita en osannut odottaa. Syksyllä toimintansa aloittanut Young Academy Finland vie sekin minut Helsinkiin kerran kuussa.

Yleisöluennot olivat etenkin väitöskirjan aikaan tutkimukseni suola ja sokeri. Luennoilla kohtasin ihmisiä, joille tutkimukseni oli tärkeä ja sain motivaatiota. Luentopyynnöt väikkäriaiheesta alkavat onneksi jo harveta. Vähitellen alkaisin jo kehdata pyytää niistä myös korvausta, mutta yleishyödyllisiltä yhteisöiltä ja yhdistyksiltä on vaikea pyytää ammattiliiton suositustaksoja. Olen luennoinut tosi paljon pelkillä matkakorvauksilla, eikä se ole oikein – kyse on omasta työpanoksestani, ammatistani. Erilaisten järjestölehtien yms. kirjoituspyyntöihin olen alkanut suhtautua aiempaa kriittisemmin: väitöskirjaani liittyviä asioita on julkaistu lehdissä jo niin paljon, että asiat alkavat väistämättä toistaa itseään. Näiden lehtien lukijakunnat ovat osittain samoja, eikä jutun toistaminen hyödytä ketään. Lisäksi pienenkin jutun kirjoittaminen vie aikaa, eivätkä pienen budjetin lehdet maksa mitään palkkiota.

Vaikka EI tulee jo aiempaa sujuvammin, kyllä kiitos on mukavampi sanoa. Kieltäytyminen on vaikeaa, koska tiedän miten paljon vapaaehtoista, oman toimen ohella tehtyä työtä akateemisessa maailmassa ja yhdistyspuolella(kin) tehdään. Jos kaikesta ilmaiseksi tehdystä, niin sanotusti ylimääräisestä työstä maksettaisiin, olisin varmasti hyvätuloisten palkkaryhmässä. Jos niistä töistä maksettaisiin, niihin myös löytyisi tekijöitä helpommin, eikä uusien osallistujien löytäminen menisi painostamiseen ja herkimmän velvollisuudentunnon etsimiseen. Nyt tuntuu, että hommia tekevät ne, jotka eivät kehtaa sanoa aina EI.

 

Monet ovat kyselleet, miten ääneni kanssa sujuu. Tammikuussa kirjoitin aika surkeissa tunnelmissa, kun ääni ei ottanut palatakseen. Tammikuun jälkipuolella se alkoi kuitenkin normalisoitua vähitellen, ja nyt ääni kulkee jo melko normaalisti.

Tänään olin Keski-Suomen keskussairaalan korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla – viimeinkin! Erikoislääkärille pääsy kesti niin kauan, että äänettömyys ehti helpottaa. Mietin jo, kannattaako mennä lainkaan kalliille polikäynnille. Päätin kuitenkin mennä, sillä samalla ajanvarauksella minulla oli sekä lääkärin että puheterapeutin tapaaminen. Toivoin, että vaikka asia oli jo mennyt ohi, voisin parhaassa tapauksessa saada neuvoja miten välttää vastaava toiste. En uskonut, että syytä voisi enää selvittää.

Käynti oli tosi kiinnostava! Ensin on pakko heti kärkeen todeta, että tuolla kurkkupolilla olen kohdannut sairaushistoriani kivoimmat lääkärit, ja hoitajillakin tuntuu olevan hyväntuulinen asenne.

Kurkkulääkäri kyseli oireista ja sen jälkeen tähysti äänihuuliani pienellä videokameralla. Minulla on tosi voimakas oksennusrefleksi jos kurkkuuni työnnetään jotain, ja terveyskeskuksessa olin jo lääkärin kanssa köhinyt aika rajusti, kun hän yritti nähdä äänihuuleni. Jännitin sen takia aika tavalla, kun kävi ilmi, että lääkäri haluaa jollain tikulla kurkkuani sohia. Mutta se meni tosi helposti, laite oli niin pieni etten edes huomannut sitä, eikä sitä tarvinnut tunkea nieluun asti.

Puheterapeuttikin oli liittynyt joukkoon siinä vaiheessa kun kuvauksen tuloksia purettiin. Sain itsekin katsella kurkustani kuvattua videota. Lääkäri ja puheterapeutti totesivat äänihuulet oikein siisteiksi ja näteiksi, mutta minusta ne näyttivät oikeastaan aika ällöttäviltä! Limaista ja niin edelleen, tuli mieleen joku Star Warsin limainen liskohahmo. Mutta tietenkin lääkäreille ne olivat ihan jotain muuta.

Minulle selitettiin mitä kuvassa tapahtuu, ja näin sen varsin hyvin itsekin: vasen äänihuuli toimii hyvin laiskasti. Oikea varmaan vähän kompensoikin vasemman toimintaa olemalla tosi reipas, mutta vasen jaksaa liikkua vain osalla kerroista, eikä aina tarpeeksi pitkälle.

Diagnoosi on siis, että vastoin kaikkia odotuksia minulla todennäköisesti on joulukuun alussa ollut osittain äänihuulihalvaus. Äänihuulten osittainen tai kokonainen halvaantuminen on kilpirauhasleikkaukseen kuuluva riski. Yleensä se vaan tapahtuu heti leikkauksen jälkeen tai aivan sitä seuraavina päivinä. Minulle nyt kuitenkin on tainnut käydä niin vielä runsas kuukausi leikkauksen jälkeen. Se, että se tapahtui juuri THL:n seminaarissa ja tiloissa, on lääkärin mukaan ennemminkin sattumaa kuin aivan satavarmaksi luulemani sisäilmaoire.

Asialle ei nyt enää voi mitään, eikä tarvitsekaan – vasen äänihuuli tempoilee siellä parhaansa mukaan ja kuntoutuu vähitellen. Sain puheterapeutilta äänihuulihalvauksen hoito-ohjeita, joiden keskeisin viesi oli tummennettu paperiin: ”Ääntä ei tarvitse säästää, vaan runsas äänenkäyttö on hyväksi.” Toki järjen kanssa tämäkin – jos ääni väsyy niin onhan sitä pakko välillä lepuuttaa. Mutta äänihuuli ei kuntoudu levolla vaan toiminnalla kuten mikä tahansa muukin lihas. Ihmekös joulukuussa pidetty viikon puhekielto ei auttanut yhtään.

Sain ohjeita äänenavaukseen ennen esitelmiä tai luentoja sekä oikeaan hengitystekniikkaan puhetyöläisille. Lähdin poliklinikalta hymyillen ja tosi tyytyväisenä. En uskonut, että todella pelottavan ja masentavan äänen menetyksen syytä voisi koskaan saada selville, ja olin huojentunut ja iloinen syyn selvittyä. Jos olisin päässyt aiemmin lääkäriin, olisin säästynyt joulu- ja tammikuun huolestumiselta ja murehtimiselta. Itse asiaa aiempi lääkärin tutkimus ei olisi auttanut, enkä jaksa jäädä kitisemään tästä. Olen hoitanut tietämättäni äänihuuliani juuri niin kuin piti: puhumalla niin paljon kuin ne ovat kestäneet.

Valoa kohti!

Olen innokas kirpputoreilla kävijä. Todellakin mieluummin ostan jollekulle ylimääräisen vaatteen tai astian omaan tarpeeseeni kuin kokonaan uuden kaupasta! Nykyään vain en tahdo oikein ehtiä kirppiksille, joten livekirppujen tilalle ovat tulleet nettikirppikset.

Olen myynyt itselle tarpeettomia vaatteita ja tavaroita monenlaisilla kirpputoreilla niin netissä kuin ihan livetilassa. Eri merkkien kirpputoriryhmissä vaatteilla on usein hyvä jälleenmyyntiarvo, mutta välillä myyminen vain on tuntunut melkoisen vaivalloiselta. Pöytäkirpputoreihin taas kyllästyin aika tavalla jossain vaiheessa juuri vaivannäön vuoksi. Etenkin oman kylän kirppiksellä vaatteet liikkuivat huonosti aiemmin, kun siellä myyntipöytää pidin. Viimeksi kaapin tyhjennysvimman iskettyä veinkin suosiolla sekä vaatteet että tavarat SPR:n Kontti-kirpparille Jyväskylään.

Viime syksynä päätin kokeilla jotain uutta. Mainosten perusteella löysin Vähänkäytetty.fi -sivuston. Nettikirpputoripalvelu on uusi tapa myydä vaatteita netissä. Samankaltainen on käsittääkseni myös esim. Rekki. Idea on yksinkertainen: koska käytettyjen vaatteiden myynti netissä on suosittua, mutta vähän vaivalloista, tarjotaan palvelu joka hoitaa vaivannäön puolestasi.

Epäilin vähän, josko vaatteet menevät kaupaksi lainkaan. Mutta menivät ne! Olen lähettänyt nyt kaksi satsia sekä omia että puolison tarpeettomia vaatteita tähän firmaan, ja ne ovat käyneet oikein hyvin kaupaksi. Oleellista lienee ollut alhainen hintapyyntö – tavoite on antaa hyville vaatteille uusi mahdollisuus jonkun muun kotona, ei varsinaisesti tienata.

Koska itselläni oli vähän epäilyksiä, miten tällainen voi toimia, päätin jo monta kuukautta sitten että kerron tästä blogissakin. Homma ei ole täysin vaivatonta, mutta helpompaa kuin facebook-ryhmissä tai kirpputorilla myyminen. Näin se käy:

Valitsin myytävät vaatteet ja kuvasin ne. Otin useamman kuvan niistä, joissa oli jotain yksityiskohtia tms. joiden arvelin kiinnostavan ostajaa. Mietin koko ajan, millaisia tietoja itse haluaisin ostopäätökseni tueksi.

Loin tunnuksen Vähänkäytetty.fi -palveluun. Latasin kuvat omiin tietoihini ja samalla määritin niille hinnat ja naputtelin kuvaukset tuotteista.

Seuraavana päivänä sain viestin, että vaatteet on hyväksytty. Jokaiselle tuli koodi, jonka kirjoitin maalarinteipille ja liimasin kuhunkin vaatteeseen. Pakkasin kaikki vaatteet laatikkoon ja kiikutin laatikon lähimpään Matkahuoltoon. Päälle tuli lähetystunnus, jonka avulla minun ei tarvinnut kuin jättää laatikko sinne, eikä maksua mennyt.

Muutaman päivän kuluttua sain viestin, että vaatteet ovat myynnissä (työntekijät olivat tarkastaneet ne). Sen jälkeen palvelusta on lähetetty sähköpostiini aina ajoittain tiedot myyntitilin tilanteesta: montako on myyty, montako tuotetta odottaa palautusajan umpeutumista, ja montako on vielä myymättä.

Yritys lisää myyntihintoihin 1,90e omaa osuuttaan. Jos tuote ei mene kaupaksi 42 vuorokauden aikana, sen hinnasta pudotetaan pois 20 %. Näin jatketaan 24 viikon eli kuuden kuukauden ajan. Jos tuote ei lopulta ole mennyt kaupaksi, voin lähettää sen hyväntekeväisyyteen Vähänkäytetty.fi -palvelun välityksellä. Toisin sanoen kun kiikutan ehjät, puhtaat ja käyttökelpoiset vaatteet kertaalleen Matkahuoltoon, minun ei tarvitse enää huolehtia itse niiden jatkosta. Tämä on se kohta, joka voitti minut puolelleen.

Myyntituotoista vähennetään postitusmaksu, mutta se ei päätä huimaa. Tuotot voi käyttää tuossa kaupassa ostoksiin tai nostaa omalle tilille. Yksityiskohtaisiin ohjeisiin voit tutustua palvelun omilla sivuilla.

Olen myös ostanut Vähänkäytetty.fi:stä vaatteita kahteen kertaan. Ensimmäisen kerran testasin kauppaa viime kesänä ennen kuin itsekään laitoin tuotteita myyntiin. Nyt viime viikolla käytin osan myyntituotoistani omiin ostoksiini. Vähänkäytetty.fi-palvelu on esimerkiksi auttanut näkemään, miten paljon erinomaisessa kunnossa olevia urheiluvaatteita on myynnissä tarpeettomina. Olen ostanut kahdet salitreenihousut nyt tuolta kautta. Ne ovat olleet käyttämättömiä tai uuden veroisia, ja oikein edullisia. Myös pari aika kivaa merkkivaatetta olen tuolta ostanut. Lastenvaatteiden osalta löytöjä voi tehdä tosi hyvin. Erään ystäväni vauvalle ostin tuolta aivan uudenveroisen vaatekerran.

Jos mielenkiintosi heräsi ja päätät kokeilla nettikirppua, voit klikata  tästä linkistä, klik, jolloin minä saan suosittelukrediittejä. Tämä ei silti ole maksettu mainos, ja voit kaikin mokomin tutustua palveluun myös ilman minun linkkiäni. Se vain tuli tarjolle sopivasti vähän aikaa sitten ennen kuin olin saanut ryhdyttyä toimeen tämän postauksen kirjoittamiseen.

Tavaroita en ole Vähänkäytetty.fi-sivuille lähettänyt. Sen sijaan varasin jälleen oman kylän kirpulta pöydän ensi perjantaista alkaen. Toivotaan, että tavaroille löytyy uusia omistajia!

Tammikuun alku käynnistyi mukavasti lukemisten suhteen, mutta sitten tahti taas hiipui työkiireiden lisätessä väsymystä iltaisin. Ikävää on tietysti se, etten ole kirjoittanut yhdestäkään lukemastani kirjasta blogiin.

Tammikuussa luin yhteensä viisi kirjaa:

  • Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
  • Eve Hietamies: Hammaskeiju
  • George Orwell: Vuonna 1984
  • Heidi Köngäs: Hyväntekijä
  • Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Päätin myös, että kuvaan instagramiin kaikki tänä vuonna lukemani kirjat. Kolme ensimmäistä pääsivät  yhteiskuvaan, Hyväntekijän kuvasin heti luettuani, mutta Hiljaisuus unohtui kuvata ja sitten vaihdoinkin taas kaupunkia ja kirja jäi kotiin. Se pääsee siis kuvaan vasta vähän myöhemmin eli huomenissa.

Parhaillaan yöpöydällä on P.D. Jamesin dekkari, ja hyllyssä monta kivaa kirjaa kirjastosta. Lisäksi aikomus on toteuttaa hyllynlämmittäjä-haaste tänä vuonna. Palaan siihen, kunhan harkitsen valintoja kotona kirjahyllyn ääressä jonkin aikaa.