Papu on ollut kipeänä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Papua jouduttiin viemään lääkäriin sitten keväällä 2009 tapahtuneen steriloinnin jälkeen.

Äitienpäivän aamuna Papu odotti kuistilla käpertyneenä tuolilla olevien ulkotyövaatteiden päälle. Se ei aluksi noussut lainkaan, nosti vain päätään kun kutsuin sitä. Sitten se hitaasti nousi, hyppäsi alas ja ontui sisälle.

Kissa oli silminnähden sairas. Näkyvin oire oli oikea etutassu, johon se ei varannut lainkaan. Papu oli hiljainen, melkein tokkurainen. Nostin sen varovasti meidän sänkyyn, jätin pimennysverhon alas jotta huone pysyi turvallisen pimeänä, ja jätin kissan nukkumaan rauhassa.

Se nukkui koko aamupäivän. Kävin välillä katsomassa sitä, ja se havahtui kun sen luona kävi, mutta ei alkuun reagoinut kehräämällä. Yleensä se kehrää hyvin herkästi. Jossain vaiheessa iltapäivää se nousi jalkeille. Tassuaan se ontui yhä, mutta pahin tokkuraisuus oli iltaan mennessä ohi.

Päivystävältä eläinklinikalta todettiin (yli kuusi euroa per minuutti maksaneen puhelun aikana), että päivystysaikaan kuten nyt sunnuntaina hintaan tulee 100 prosentin korotus. Oli pakko nielaista tyhjää ja varata aika Papulle vasta maanantaiaamuksi. Podin huonoa omatuntoa koko illan, mutta onneksi Papun kunto ei huonontunut, päinvastoin se virkistyi iltaa ja yötä kohti.

Maanantaiaamuna jätin työt väliin ja vein Papsiliinin eläinklinikalle. Lääkäri tutki sen, totesi yleiskunnon hyväksi ja löysi oikean etutassun anturasta pistohaavoja, yhden ison ja muutaman pienemmän. Haavoista päätellen Papu ei siis ollut satuttanut itseään esim. lasinsiruun tai muuhun sellaiseen, vaan ihan yksinkertaisesti tapellut jonkun naapuruston kissan kanssa.

Papu potilaana 1

Harmittaahan se kun on kipeä.

Lääkäri antoi antibiootteja ja kipulääkettä pistoksena, ja saimme lääkkeitä mukaan. Pistoksena annettu kipulääke sekä haavan puhdistaminen tehosi nopeasti: vielä lääkärissä Papu ontui selvästi, mutta kotiin tultuaan ontuminen oli unohtunut. Se määrättiin viikon sisäarestiin sekä käyttämään muovista kauluria, jotta se ei pääse nuolemaan haavaansa.

Lääkkeet Papu on ottanut helposti (antibioottikuuri jatkuu vielä muutaman päivän), ja suhteellisen vähän se huutaa ulko-ovellakaan. Mutta se kauluri, se on ollut piinallinen.

Kaulurin takia Papu ei voinut pestä itseään. Peseminen on kissalle niin vahva tapa, että viikossa sen puute alkoi näkyä. Turkki muuttui takkuiseksi ja paikoin likaisen oloiseksi. Papu yritti ja yritti nuolla ja pestä itseään, mutta kieli osui vain muovikauluriin – se ei ylttänyt kaulurin reunan yli kielellään etutassuun kuten yleensä. Muutaman kerran se käytti ihmisiä apunaan: se nuolaisi minun tai puolison sormea ja pyyhki sitten naamaansa siihen toistaen liikettä muutaman kerran.

Papu potilas 3

Papu haaveilee ulos pääsemisestä.

Ihmissormen käyttäminen pesukintaana oli liikuttavaa, mutta toinen yhtä aikaa surullinen ja huvittava hetki oli Lappeenrannan kodissa, kun Papu jumitti lempipaikkansa äärelle. Se ei mahtunut kaulurin kanssa rahin alle, missä se yleensä nukkuu mieluiten. Se nukahti rahin eteen, kauluri rahin reunaan nojaten.

Papu potilas 2

Papu ja tavoittamaton lempipaikka.

Tassuhaava on parantunut hyvin. Puhdistan sitä aamuin illoin lääkkeiden antamisen yhteydessä. Aioin jo ottaa kaulurin pois viime torstaina, kun löysin uuden haavan. Aiemmin oli jäänyt huomaamatta Papun kainalossa ollut isohko ruhje, jossa oli ihan kunnolla irronut nahka vekille. Soitin lääkäriin ja sieltä todettiin, että sama antibiootti riittää. Leikkasin haavan ympäriltä karvat ja puhdistin sitä huolella taas pari kertaa päivässä. Valitettavasti Papun kaulurirangaistus jatkui, sillä en voinut päästää sitä nuolemaan avohaavaa.

Sairastaessaan Papu on ollut jotenkin poikkeuksellisen seurallinen. Ainahan se tykkää kiivetä syliin etätyöpäivinä, mutta nyt tuntui että se haki turvaa ihan eri intensiteetillä kuin normaalisti. Huomionkipeys tai läheisyydenkaipuu on tasoittunut ajan kanssa, kun haavat ovat parantuneet.

Tänä aamuna totesin, että haava on sen verran arpeutunut, että kaulurin voi ottaa pois. Vähän riski se on, mutta kauluri oli ollut jo viikon, ja kissa oli siihen todella väsynyt. Täytyy vaan seurata kainalohaavan paranemista, ettei Papu itse ala repiä arpea auki.

Papu on todennäköisesti syntynyt kesällä 2008, eli se on jo komeat yhdeksän vuotta vanha. Ehkä lääkärikäyntejä tulee lähivuosina lisääkin, mutta nyt päästiin loppujen lopuksi vähällä. Säikähdin vaan aika tavalla.

Väitöskirjaa tehdessäni työni pääohjaaja, etnologian professori Pirjo Korkiakangas mainitsi monta kertaa Eeva Kilven lapsuusmuistoja käsittelevät kirjat. Hän suositteli niitä minulle nimenomaan niiden erityisen muistamista käsittelevän teeman vuoksi, muistitietotutkimusta kun olin tekemässä. Huolimatta siitä, että ihailen Eeva Kilpeä kirjailijana tosi paljon ja siitä, että pääohjaajani suositteli kirjoja, en ole saanut aikaiseksi lukea yhtäkään Kilven sotamuistoja käsittelevästä trilogiasta. Sarjaan kuuluvat Talvisodan aika (1989), Välirauhan aika – ikävöinnin aika (1990) sekä Jatkosodan aika (1993). Näiden muistelmaromaanien jälkeen Kilpi on vielä kirjoittanut varhaislapsuutensa muistoista teoksen Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta (2001). Tämä viimeksimainittu löytyy omasta hyllystäni, mutta sekin lukemattomana.

Mutta nyt lainasin kirjastosta niistä ensimmäisen äänikirjan muodossa. Eikä varmaankaan jäänyt viimeiseksi.

Kilpi oli talvisodan syttyessä 11-vuotias, riittävän vanha siis muistaakseen aika paljon. Hän asui perheineen Hiitolassa, Karjalassa, ja sota todella vyöryi päälle pommikoneina ja nopeana pakona ja evakkomatkana. Miesten lähdettyä sotaan perhekunta koostuu Kilven äidin ja siskon lisäksi lähipiiriin kuuluvista tädeistä ja serkusta. Kenestäkään näistä ei käytetä etunimiä vaan persoonallisia nimityksiä: Pipi-täti, Nuoritäti, Koiviston serkku, sekä Nuorentädin aviomies Pastori. Nämä ikään kuin perheen sisäiset nimitykset tekevät henkilöt jollain tapaa tutummiksi kuin ehkä oikeat nimet tekisivät. Olen myös samaa mieltä kuin Sari blogissaan, että tällaiset nimet toimivat erityisen hyvin äänikirjassa, koska ne eivät kertaakaan sekoitu toisiinsa.

Kilven tapa muistella romaanin muodossa on kiehtova. Sen sijaan, että hän vain kirjoittaisi mitä tapahtui, hän kulkee muistoissaan edes takaisin, pohtii mitä hän muistaa ja mitä on unohtanut. Muistamisessa on aina kyse myös unohtamisesta, ja Kilven tapa reflektoida omaa muistiaan on taitava, koukuttava ja kaunis. Muutamakin omaelämäkerran kirjoittaja voisi oppia Eeva Kilveltä etenkin kaunista sanankäyttöä (Kilpi on kiistatta yksi parhaista kotimaisista kirjailijoista), mutta myös suhtautumista itseen: sekä siihen muistelevaan, iäkkääseen itseen että siihen pikkutyttöön, jonka kokemuksia muistellaan.

Liisi Tandenfeltin ääni vei kerrasta mukanaan pikkutytön sotakokemuksiin. Äänikirja toimi hyvin, ja heti kun ehdin, tilaan seuraavan osan lähikirjastooni. Myös esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu tämä teos, ja itse asiassa koko sarja. Kannattaa myös lukea Eeva Kilven hieno haastattelu Kotiliedestä vuodelta 2016.

Luin vapun jälkeen Tellervo Koivistosta tehdyn uunituoreen elämäkerran. En ole ehtinyt kirjoittaa blogiin pitkään aikaan, mutta tästä kirjasta halusin kirjoittaa. Ja juuri tänään on se hetki, jolloin en voi olla kirjoittamatta.

Olen syntynyt Kekkosen Suomeen, mutta syntymäni syksynä Kekkonen jo luopui vallasta, ja lapsuuteni presidentti oli Mauno Koivisto. Olen ihaillut häntä kovasti, valtiomiestä ja poliitikkoa, mutta myös sitä miten lähestyttävältä ihmiseltä hän on aina vaikuttanut. Kuultuamme eilen illalla suru-uutisen, nostimme puolisoni kanssa maljan hänen kunniakseen. Mauno Koivisto oli suuri valtiomies, ja kuten Erkki Tuomioja Ylen haastattelussa arvioi, historia tulee vielä nostamaan Koiviston arvoa.

En ole lukenut yhtään Manu-elämäkertaa, ja Anne Mattssonin kirja Tellervo Koivisto – elämäkerta (2017) onkin oikeastaan minun kurkistukseni myös Manun elämään. Mutta juuri Tellervon tarinan takia halusin lukea sen, ja siksi puolisoni osti sen minulle naistenpäivän lahjaksi. Jossakin kirjaan liittyvässä haastattelussa Tellervo Koivisto totesi, että hän on koko elämänsä kärsinyt riittämättömyyden tunteesta. Puoliso on saanut jatkuvasti kannustaa ja rohkaista: sinä riität, sinä kelpaat, sinä olet hyvä. Tätä samaa keskustelua käydään meillä kotona aika paljon, ja siksi kirja päätyi kodin kirjahyllyyn. Ei niin, että Tellervo Koivisto olisi erityisesti sankarittareni, vaan koska tuntuu rohkaisevalta lukea jonkun näinkin vahvalta vaikuttavan naisen tuskailevan saman riittämättömyyden kanssa kuin minäkin.

Luen melko vähän elämäkertoja, koska usein ne ovat vähän tylsiä ja pitkästyn. Tämän kanssa en kuitenkaan kyllästynyt hetkeksikään. Luin sitä iltalukemisena vapun tienoissa mökillä. Pidimme siellä etätyöviikkoa, ja aamuisin katsoin kaihoten kirjaa ja lupasin itselleni, että kunhan olen päivän ajan ahkerasti työkoneella, saan taas illalla lukea palasen eteenpäin.

IMG_20170513_154430

On helppo pitää kirjasta, joka on hyvin kirjoitettu, huolella toimitettu ja taitettu ja kaiken kaikkiaan kokonaisuutena hyvin tehty. Siltala-kustantamossa on varmasti ymmärretty, että kirja tulee saamaan paljon huomiota, ja siksi lopputulos on punnittu ja mietitty. Kiitos siitä!

Anne Mattsson käsittelee elämäkerran kohdetta, rouva Tellervo Koivistoa, lempein ja ystävällisin hansikkain. Hän kertoo vioista ja virheistä, mutta ymmärtäen. Kirjasta välittyy lämpö ja inhimillisyys, joka ehkä on ollut yksi tavoitekin – kuvata maalaistytön matka presidentinlinnaan ja Katajanokan kalliiseen asuntoon niin, että lukija ymmärtää rouva Koivistonkin olevan vain tavallinen, elämässä hyvää ja huonoa kokeva ihminen.

Tellervo Koivisto on vanhalla iällään kertonut avoimesti masennuksestaan, joka kumpusi väkivaltaisen opettajan käytöksestä lapsuudessa. Tämä avoimuus on puhutellut monia kansalaisia. Kuten edellä totesin, minua kosketti se, että myös rouva Koivisto on ollut epävarma itsestään ja pelännyt riittämättömyyttä. Ja silti hän oli aina niin tyylikäs ja varman oloinen! Perhekoon jääminen toiveista huolimatta yhteen lapseen todetaan, mutta asiaan ei takerruta eikä siinä vellota. Hyvä ratkaisu.

Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta Mattsson kertoo tärkeimmät lähteensä tekstissä: ketä on haastateltu, kenen kirjeestä on kyse. Nuoruuden kirjeenvaihto on kirjan sykähdyttävin osuus, ja mikäli oikein muistan, ensimmäistä kertaa julkisesti tässä esillä, siis lainausten muodossa. Ehkä omasta elämäntilanteesta johtuen juuri nämä nuoren parin tutustumisen ajan kuvaukset ja varhainen avioliitto olivat kaikkein paras osuus kirjasta juuri nyt.

Ylipäätään Koivistojen tietynlainen arkisuus ja välittömyys on varmasti yksi syy siihen, että he ovat olleet niin valtavan suosittuja niin presidenttikausilla kuin jälkeenkin päin. Samalla, kun heitä luonnehdittiin ”Suomen kuninkaallisiksi”, he kuitenkin olivat helposti lähestyttäviä, elivät niin tavallista arkea kuin mahdollista eivätkä tehneet numeroa itsestään. Tellervo Koivistosta ei ehkä tehtäisi kirjaa ilman Mauno Koivistoa, mutta yhdessä he nimenomaan olivat presidenttipari.

Liput eivät ole puolitangossa tänään siksi, että niin on käsketty vaan siksi, että suuresti pidetty ja kunnioitettu presidentti on poissa. Osanottoni presidentin lähiomaisille.

Vapun jälkeen kolme vuotta  sitten minulla todettiin ykköstyypin diabetes. En ole aina edes huomannut vuosipäivää, ja tänäkin vuonna se melkein onnistui unohtumaan. Facebook sitten tuli muistuttaneeksi, välillisesti. Viime viikkoina on mielessäni pyörinyt monta kertaa deen hyväksymiseen liittyviä juttuja, ja vuosipäivän kunniaksi on nyt hyvä hetki jakaa niitä muillekin.

Kyllä minä olen tottunut tähän, se on selvä. Aika on tehnyt kolmessa vuodessa tehtävänsä, enkä enää panikoi uusista tilanteista juurikaan. Hiilareiden arviointi on edelleen vaikeaa, mutta arvailen, mittaan verensokerin ja pistän insuliinit silti, eikä kaikki yleensä hullummin mene. Sokerini ovat olleet koko kolmen vuoden ajan melko hyvin hallittavia, paljon helpommin kurissa pysyviä kuin monilla sairaussiskoilla tai -veljillä. Olen onnekas. Tiedän kyllä, että tämä ei välttämättä ole pysyvänlaatuista onnea sillä tämä sairaus muuttuu koko ajan, mutta en murehdi tulevaisuutta päivittäin.

no idea

Luulen, että myös lähipiirini on tottunut. Alunperinkin ystäväni ja perheeni otti sairauteni hyvin vastaan, ja olen saanut pelkästään tukea ja ymmärtämystä kaikilta. Epäilemättä alkuun ystäviä ja työkavereita saattoi hähkähdyttää piikittelyni lounaspöydässä, mutta kukaan ei koskaan sanonut, etten saisi tehdä sitä julkisesti. Minulle on ollut alusta asti tärkeää, etten piilottele sairauttani, joten olisi tuntunut ihan kamalalta, jos joku olisi pyytänyt lähtemään pöydästä pistämisen ajaksi.

sorrynotsorry

Olen hajamielinen, ja kilpirauhassairaus on vaikuttanut muistiini entisestään. Välillä pistokset yksinkertaisesti unohtuvat, ja etenkin viime aikoina sitä on tapahtunut pitkävaikutteisen insuliinin kanssa. Minun pitäisi varmaankin palata alkuaikojen tapaani pitää muistutus puhelimessa aamuin illoin samaan aikaan. Se vain tuntuu niin jotenkin kahlitsevalta, mutta jos se on ainoa tapa jolla unohtelu vähenee, niin pakko kai se on. En unohda Levemiriä kovin usein, mutta kuitenkin viikoittain, ja olisi parempi olla unohtamatta koskaan.

huono muisti

Vähitellen olen viimeisten kuukausien aikana oppinut tunnistamaan sokerien vaihtelun vaikutuksen mielialaan. Matalan verensokerin ja kiukkuisuuden yhdistelmä on tuttu myös muille kuin diabeetikoille, mutta itse asiassa en nykyään huomaa mataliin liittyvän pahantuulisuutta. Sen sijaan sokerin ollessa korkealla olen todella hermostunut ja äreä. Myös sokerin nopeaan nousuun liittyvä nukahtamisen tunne on vahvistunut. Aamuisin en voi syödä edes omenaa ilman, että verensokeri nousee räjähtävänä piikkinä. Pikainsuliinin vaikutus on aamuisin ihan hirmu hidasta, joskus jopa puolitoista tuntia. Toimivien aamurutiinien etsintä on koko ajan käynnissä etenkin niihin aamuihin, jolloin minun pitää ajaa autoa. En oikein voi syödä aamupalaa ennen lähtöä, tai muuten rattiin nukahtamisen riski on todellinen.

really high

Välillä on huonoja päiviä, niitä jolloin vihaan tätä kaikkea. Välillä olen edelleen katkera. Välillä diabetes sotkee kaikki suunnitelmat, välillä en vain tajua miksi sokerit heittelevät. Välillä en vain jaksaisi.

some days

Mutta on myös hyviä päiviä. Oikeastaan diabeteksen kannalta parhaita päiviä ovat ne, jolloin minun ei juurikaan tarvitse muistaa sairauttani. ”Juurikaan” siksi, että totta kai muistan sen jatkuvasti, mutta tarkoitan päiviä, jolloin verensokerin heittelyt eivät kuormita eikä sairaus vaikeuta mitään.

living my life

Aiemmin en ole ymmärtänyt monen pitkään sairastaneen (diabeetikon) ajatusta siitä, että sairaus tekisi heistä jotenkin vahvempia. Edelleen ajattelen niin, että sekä ykköstyyppi että muut autoimmuunisairauteni eivät suinkaan ole mikään vahvuuden osoitus, päinvastoin. Ruumiini on viallinen, maanantaikappale. Olen vain puolikas kunnon ihmisestä. Mutta alan myös tajuta, millaisesta vahvuudesta on kyse.

18378767_10155035038909504_699077107_o

Jotain vahvuutta epäilemättä on kehittynyt siitä, että olen ottanut koko ajan vastuun itsestäni ja hoidostani, pyrkinyt tekemään sen niin hyvin kuin osaan, selvitän päivittäin tilanteita joissa on kyse (ainakin kärjistetysti) elämästä ja kuolemasta, sopeudun tähän kaikkeen ja yritän ainakin elää hyvää elämää. Sitä en edelleenkään allekirjoita, että diabeteksesta huolimatta voisi elää ”normaalia” elämää, kuten esimerkiksi hoitajat ja lääkärit joskus väittävät vastasairastuneille. Mutta hyvää elämää kyllä.

never underestimate

Sekä kotimainen että kansainvälinen diabetesyhteisö on mahtava. Saan päivittäin energiaa ja voimaa etenkin Instagramin diabetesmeemeistä ja Facebookin vertaisryhmistä. ”Oma porukka” ymmärtää ongelmia joita ”muut” eivät tiedä olevan olemassakaan, ja toisaalta samaa sairautta sairastavat osaavat myös nauraa asioille, ja ilman naurua tätä ei jaksaisi.

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat netin erilaisista diabetessivuilta, esim. Type 1 Diabetes MemesDiabetes Communityn instagram-tililtä, ja monista muista.

 

Huhtikuu ei vaikuta tällä kertaa olleen erityisen julma kuukausi, sillä olen ehtinyt lukea hiukan keskimääräistä enemmän. Osaltaan tähän vaikutti oman kunnankirjaston lukupassi-haaste, mutta varmaan myös muut asiat. Olen edelleen ollut aika väsynyt, laiminlyönyt sen takia töitäni ja sen sijaan lukenut ihan kaikkea muuta.

Äänikirjoista kuuntelin Eeva Kilven Talvisodan aika. Haluaisin kirjoittaa siitä jossain vaiheessa ihan oman postauksenkin, se oli aika kiinnostava kirja. Kuukauden paras on uusin Miika Nousiainen, jota suosittelen lämmöllä. Parhaiten mielenterveyttäni kuitenkin kohensi ystävältä lahjaksi saatu Kamala luonto –sarjakuvakirja. Hersyvää!

Mutta tässä nämä huhtikuussa luetut nyt kuitenkin listana siinä järjestyksessä kuin luin ne. Harmillisen vähän ehdin taas kirjoista kirjoittaa (eli en yhtäkään puhdasta kirjapostausta!), mutta onneksi on tuo lukuhaastepostaus jossa on yhdessä nipussa useita kirjoja.

  • Laila Hirvisaari: Siellä jossain
  • Maila Talvio: Kultainen lyyra
  • Agatha Christie: Kuolema Niilillä
  • Antti Holma: Järjestäjä
  • Alexander McCall Smith: Kahvia komeille miehille
  • Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
  • Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala
  • Katri Vala: Paluu
  • Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin
  • Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto. Minäkö hullu?
  • Miika Nousiainen: Juurihoito

 

Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

Käväisehän lainaamassa kirja tai kaksi, huomaat – tulet selvästi onnellisemmaksi!

Eilen illalla tapahtui jotain todella onnellista ja yllättävää. Tai ei se nyt enää eilen yllättänyt muita kuin läheisiäni, sillä olin tiennyt asiasta jo muutaman viikon. Sain palkinnon: minut on valittu Joutsan kunnan vuoden 2017 kirjastokäyttäjäksi! Aikamoista!

Olen ihan todella otettu tästä palkinnosta. Kirjastot, etenkin oman kylän kirjasto, ovat minulle tärkeitä paikkoja. Toisaalta kirjastossa käyminen jokseenkin viikoittain on myös minulle niin itsestään selvää, että on melkein hassua, että se onkin palkinnon arvoista. Mutta ehkä se onkin niin, että itselle läheisiä arjen rutiineja ei osaa arvostaa, kohottaa tai kyseenalaistaa ennen kuin joku muu kiinnittää niihin huomiota. Joutsan kirjastossa on luettu blogiani, seurattu kirjaseikkailujeni päivityksiä ja oltu jopa huolissaan siitä, että meinasin pitää joskus kirjastotaukoa.

Palkintoa ei annettu lainausmäärien perusteella – sellaisissa lapsiperheet varmaankin veisivät voiton. Perusteluissa mainittiin kirjaston aktiivinen käyttö. Lainaan paljon, mutta olen myös puhunut lähipiirissäni oman kylän kirjaston käyttämisen puolesta ja käytän Keski-Suomen kirjastoverkkoa ahkerasti varaamalla ja tilaamalla aineistoa omaan kirjastoon. Nykyään varauksetkin ovat ilmaisia, mikä on aika mahtava palvelu – koko maakunnan kirjastot ovat ulottuvillani! Käytän kylän kirjastoa pääosin lukuharrastukseni välineenä, mutta välillä lainaan sieltä myös töihin liittyviä kirjoja, jos ne ovat siellä helpommin saatavissa.

Kaikkein rakkain kirjasto minulle on juuri tämä meidän oman kirkonkylän kirjasto. Sinne minut sisaruksieni kanssa vietiin jo ihan pienenä. Ensimmäisen kirjastokortin taisin saada vasta kun täytin seitsemän – koulun aloitus oli merkkipaalu siihenkin, vaikka olin osannut lukea jo sitä ennen. Muistan vielä hyvin silloisen kirjaston pohjapiirroksen. Oli henkisesti iso juttu, kun siirryin lastenkirjojen nurkasta nuortenkirjojen osastolle, ja se vasta olikin jännä kohta kun ensimmäisen kerran lainasin aikuisten puolelta jotain.

kirjaston ovikuva instasta

Kuva Instagramista tammikuussa 2016 @kirsimariahyt

Muistan, että juuri kirjaston poistohyllystä minulle ostettiin ensimmäinen oma kirjani. Muistikuva on sikäli väärä, että kyllä meillä on kuvakirjoja ollut sitä ennenkin. Mutta ensimmäinen oikea kirjani oli Peppi Pitkätossu, jossa oli kolme Peppi-kirjaa samoissa kansissa. Se on minulla edelleen, yksi rakkaimmista kirjoistani. Aluksi sitä luettiin minulle iltasatuna, kunnes totesin, että parempi lukea itse.

Ehkä toiseksi rakkain kirjastoni on Jyväskylän kaupunginkirjasto, jossa kävin aktiivisesti lukioaikoina ja sitten myöhemmin paluumuutettuani Jyväskylään. Juuri lukioikäisenä koin, että kirjasto oli turvasatama, kun myöhäinen murrosikä heitteli mielialoja. Opiskeluaikana asuin Turussa, ja Turun kaupunginkirjaston ihana vanha rakennus on ehkä kaunein kirjasto, jossa olen asioinut. Turkuun rakennettiin uusi, upea kaupunginkirjasto juuri kun muutin sieltä pois. Minulla on myös pääkaupunkiseudun kirjastoverkon HelMetin kirjastokortti, koska välillä olen lainannut matkalukemista Helsingissä viipyessäni. Ja tietenkin aktiivisessa käytössä on Jyväskylän yliopiston kirjaston kortti ihan työasioiden takia. Nykyään vietän paljon aikaa Lappeenrannassa, mutta jostain syystä en ole hankkinut sinne kirjastokorttia. Ehkä siinä on hidastanut aika vahva väliaikaisuuden tuntu: olemme koko ajan jossain määrin odottaneet, että avopuolisoni työt siirtyisivät pois Lehmusten kaupungista. Nyt näyttää siltä, ettei niin ihan heti tapahdu, joten voisin ihan hyvin tutustua myös Lappeenrannan kirjastoon. Kuntavaalien ennakkoäänet käytiin jo siellä antamassa.

Suomalainen sivistys ja sen kautta yhteiskunnan edistys ja hyvinvointi nojaavat kolmeen asiaan: peruskouluun, laadukkaaseen opettajankoulutukseen sekä laajaan ja tiheään kirjastoverkkoon. Kirjastokäyttäjän tunnustus on minulle tärkeä siksi, että pidän valtavasti arvossa suomalaista kirjastoverkkoa. Kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjojen säilytyspaikkoja: lainaksi saa esimerkiksi sähkönkulutusmittarin,  kävelysauvat tai vaikka kangaskassin kirjoille. Siellä voi lukea lehdet, tavata tuttuja tai vain käydä rauhoittumassa. Minulle juuri tuo kirjahyllyjen välissä kulkeminen tuo syvää rauhaa.

Kiitos Joutsan kunnankirjasto tästä kunniasta! Haluan olla palkinnon arvoinen ja blogata aiempaa ahkerammin kirjoista tänä vuonna.