Heinäkuun lopussa olisi ollut rutiininomaisen luettujen kirjojen katsauksen aika, mutta jätin sen väliin osin unohduksesta, osin tarkoituksella. Luin heinäkuussa niin vähän, että ahdisti. Miten lomakuukauteen voi mahtua niin vähän kirjoja? Lomallahan nimenomaan pitäisi lukea paljon! Siksi päätin raportoida kesällä luetut kirjat sitten yhdessä köntissä. Kuvittelin petraavani elokuussa. No, eihän se niin mennyt. Myöskään loppukesä ei tuonut apua lukemattomuuteeni.

Syy on tietenkin täällä toisessa blogissa: häät. Lomaan mahtui tavallista vähemmän paikallaan olemista, eikä autonratissa oikein pysty lukemaan (äänikirjoja kyllä kuuntelin). Iltaisin nukahdin yleensä vain muutaman sivun jälkeen.

Nopea nukahtaminen johtui myös kirjavalinnoista. Suurimman osan heinä- ja elokuusta kului kahlaten läpi Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäistä ja toista osaa. Ensimmäisen luin loppuun joskus elokuun alkupuolella (viikkokausien hitaan etenemisen jälkeen), mutta toista osaa en enää jaksanut kuin reiluun puoleenväliin. Kirjastosta lainattuun kirjaan tuli varaus, enkä saanut enää uusittua sitä. Kovin paljon ei harmittanut, että sain syyn jättää Kuninkaiden koitoksen kesken.

En tiedä, miksi Tulen ja jään laulu ei enää sytytä kuten aiemmin. Olen lukenut alkupuolen osia englanniksi silloin kun kirjat olivat suuressa hypetyksessä. Nyt kevään ja kesän aikana katsoimme sarjan kuusi ensimmäistä kautta melko nopeassa tahdissa, ja puoliso alkoi lukea kirjoja. Ajattelin, että innostun kirjoista suomeksi paremmin, ja aloitin lukemisen. Nyt pari päivää sitten luovutin kolmannen osan, Miekkamyrskyn kanssa. Antaa olla. Maailmassa on myös kirjoja, joista innostun, joten ehkä ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin joita jaksan vain pari sivua kerrallaan.

Näistä syistä heinä- ja elokuun kirjalista on kovin lyhyt. Ajallisesti nämä listasta löytyvät on siis luettu joko heinäkuun alussa tai elokuun lopussa. Välissä oleva aika on kulunut Westerosissa.

  • Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot
  • Anneli Kanto: Pyöveli
  • George R.R. Martin: Valtaistuinpeli
  • Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
  • Alexander McCall Smit: Nainen joka käveli auringossa
  • Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

 

Mainokset

Viime viikolla eräänä päivänä ajatus työhuoneella istumisesta ahdisti. Erään kollegan ja ystävän kanssa oli tarkoitus lähiaikoina palaveerata aineistonkeruun tiimoilta, mutta tapaamisaikaa ei ollut vielä sovittu. Päähänpistosta laitoin viestin hänelle ja tarjouduin kyläilemään. Ystäväni on äitiyslomalla, ja äitiyslomalaisen häirintä työasioilla on tietenkin väärin. Hän kuitenkin oli jo aiemmin suostunut siihen, että hoidamme tämän asian yhdessä. Sitä paitsi kokemukseni mukaan suurin osa vanhempainvapaalla olevista (naisista) on vain mielissään, jos joku tulee välillä vähän puhumaan työasioista.

Minulla kävi tuuri: ystäväni ja hänen pikkupoikansa sen päivän meno ei ainoastaan ollut peruuntunut, vaan heillä myös oli auto käytössään. Hän ehdottikin, että sen sijaan että ajelisin heidän kotiinsa Jyväskylän lähikuntaan, tapaisimmekin Vaajakoskella Teeleidin tehtaanmyymälän Tikkulan samovaaribaarissa. Hurraa! Olin tietenkin heti valmis, sillä Tikkula oli minulle vielä uusi tuttavuus.

Teeleidi on teenystävän paratiisi Jyväskylässä. Aiemmin heillä oli kahvila Lutakon kaupunginosassa, mutta viime kesänä yritys vuokrasi käyttöönsä uudet tilat. Teeleidin teehuone sijaitsee nyt Kramsunkadulla Älylässä, aivan yliopiston kupeessa. En ole vielä ehtinyt käymään uusissa tiloissa, mutta nyt oli kiva tilaisuus käydä tutustumassa Tikkulaan.

Tikkulan tehtaanmyymälä sijaitsee Vaajakosken entisen tulitikkutehtaan tiloissa. Sinne täytyy käytännössä mennä jollain omalla kulkupelillä eli pyörällä tai autolla, sillä julkiset yhteydet eivät ole kovin kaksiset. Tikkulassa on pieni myymälän ja kahvilan yhdistelmä. Kahvilasta puhuminen taitaa kuitenkin olla virhe, sillä tarjolla on vain teetä.

Paikka ei ollut meille tuttu, joten emme olleet varmoja miten palaverin pitäminen siellä onnistuisi. Kun astuimme sisään kävikin ilmi, että kahvilassa ei ole varsinaisia pöytiä lainkaan. Sen sijaan seinustalla oli baarituolit ja kapea seinänvieruspöytä. Sehän riitti! Varmistimme myyjältä, että hänelle on ok jos vähän pidämme palaveria, ja totta kai se sopi hänelle. Olimme sillä hetkellä (ja suurimman osan ajasta) ainoat asiakkaat, joten emme häirinneet ketään tai vieneet paikkoja keneltäkään.

IMG_20170825_111652 (2)

Saimme mukilliset höyryävää mustaa teetä, kehotuksen nauttia herkkuja ja viihtyä vapaasti. Ja niinhän me viihdyimme! Itse työasia oli oikeastaan hoidettu viidessä minuutissa (otin minä läppärinkin esille muodon vuoksi), mutta perjantainen keskipäivään hetki sujui varsin leppoisasti jutellen ja kuulumisia vaihtaen. Pikkumies viihtyi hänkin hyvin, naureskeli vain ja innostui siinä vaiheessa kun tajusi, että tilassa kaikuu kivasti.

IMG_20170825_114839

Samovaaribaarissa tee luonnollisesti hautui kauniin kiiltävässä samovaarissa, jota tosin emme ihan osanneet käyttää… Santsimukilliset kuuluivat hintaan. Koska työntekijällä oli kiireitä tehtaanmyymälän takahuoneessa (miksipä hän olisi kahvilassa istunut meidän juttuja kuunnellen), hoidimme tarjoilut oma-aloitteisesti ensimmäisen kupin jälkeen. Myyjä huikkasi vain, että lähtiessä sitten maksetaan.

Lähtiessä ostin yhden paketin teetä mukaan. Teeleidin teet ovat kyllä levinneet upeasti. Laajan jälleenmyyjäketjun ansiosta niitä saa jo eri puolilta Suomea. Verkkokauppa tietenkin mahdollistaa ostamisen ihan mistä päin maata tahansa.

Ennen kuin Teeleidin teehuone muutti Kramsunkadulle, siellä oli tarjolla iltapäiväteetä voileipineen ja skonsseineen. En tiedä onko iltapäiväteetä tarjolla edelleen uusissa tiloissa. Muutama aktiivinen työkaverini järjesti välillä yhteisiä teeretkiä Lutakon Teeleidiin. Sen jälkeen kun muutin maalle, minun on ollut vähän vaikeampi osallistua yhteisiin rientoihin, kun en käy kaupungissa päivittäin. Silti olen ollut tavattoman iloinen aina, kun joku on jaksanut järjestää yhteisiä teeretkiä.

Tikkula oli tosi viehättävä kokemus, ja seuraavaksi täytyy saada aikaiseksi vierailla Kramsunkadun teehuoneella. Houkuttelisi myös järjestää joskus kaveriporukalla teetasting. Siinä voisi oppia vaikka mitä, ja teelaatujen maistelu olisi yhdessäololle mitä laadukkain konteksti.

Otsikkoni on mukailtu Lauri Viidalta, jonka runo Onni päättyy näin:

Kaita polku kaivolta ovelle

nurmettuu.

Ikkunan edessä

pystyyn kuivunut omenapuu.

Reppu naulassa ovenpielessä,

siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.

Viidan runo on kauneimpia kuolemaa käsitteleviä runoja mitä tiedän. Eilen se pyöri mielessäni koko päivän, kun olin yhdessä koko lähiperheeni kanssa läheisen sukulaisen hautajaisissa.

Isotätini oli meille valtavan rakas ja läheinen ihminen. Hän oli jo pitkälti yli 80-vuotias, ja viimeiset vuodet syöpä oli tehnyt tuhoaan sisältäpäin. Hän säilytti kirkkaan mielen ja vahvan luonteensa loppuun asti, mutta sairaus voitti. Häihimme hän ei enää jaksanut tulla, mutta ehti onneksi elää vielä ilon päivän hengessä mukana.

IMG_20170807_175633

Pitkään jatkuneen sairaustaistelun vuoksi hänen poismenonsa ei ollut kenellekään yllätys, mutta surullista se on silti. Häkellyttävää on silti huomata, miten voimakkaasti elämä jatkuu. Suvussamme on tyhjä kohta, mutta elämä jatkuu edelleen.

Kuolinviestin tullessa olin juuri tekemässä aamuisia lähtövalmisteluita. Minun oli tarkoitus lähteä äidin kanssa Pohjanmaalle, josko vielä ehtisimme sairaalaan puristamaan jo tiedottoman vanhuksen kättä. Emme ehtineet. Silloin suru oli lamaannuttavaa, pusertavaa, mutta kyyneliä ei tullut.

Eilen hautajaisissa itkin sitäkin enemmän. Itkin kirkossa, haudalla ja muistotilaisuudessa. Itkin ajaessani kotiin, ja koko loppuillan kotona. Itkulla ei tuntunut olevan selvää syytä tai kohdettakaan. Se vain tuli, vyörynä ja hallitsemattomana.

Onneksi on puolison olkapää, joka kärsivällisesti otti vastaan itkukohtaukset.

Vaikka eilen tein valtamerellisen verran hiirille puuronkeittovettä, kuten edesmennyt isotäti kuvaili itkuani kun olin pikkutyttö, heräsin silti tänä aamuna onnellisena ja hymyillen. Elämä jatkuu. Eiliseen kipuun verrattuna en voi kuin hämmästellä, millaisella keveydellä tänään tein pihatöitä mieheni  kanssa tai valmistimme taivaallisen hyvää Moskovanpataa Merituulin ohjeella. Vain saunassa väsymys meinasi lyödä päälle, mutta tunnetusti sauna auttaa vaivaan kuin vaivaan, ja saunan jälkeen olin rentoutuneempi ja levollisempi kuin aikoihin.

Elämä jatkuu ilman rakasta isotätiä eli toisenlaisena kuin aiemmin, mutta se jatkuu silti. Tyhjä kohta suvussa tuntuu jonkin aikaa tyhjältä, kunnes elämä tuo muita asioita, ja tyhjyys unohtuu.

Isotäti ei kuitenkaan unodu. Hän oli liima moniin suuntiin haarautuvan suvun välillä. Mietin eilen, että vaikka en pysty kaikkiin pikkuserkkuihini pitämään yhteyttä, olisi tärkeää säilyttää yhteys edes muutamiin. Isotäti piti meidät yhteydessä kertomalla toistemme kuulumiset ja elämänvaiheet. Jos jatkossa haluan tietää, mitä näille ihmisille kuuluu, minun pitää itse ottaa selvää. Sukulaisuus ei tarkoita, että kaikkiin tarvitsee pysyä yhteydessä tai kaikista tarvitsee pitää. Mutta minä pidän näistä ihmisistä, ja sukulaisuus on hyvä perustelu tarrautua yhteydenpitoon ja olla antamatta välimatkan tai arjen kadottaa yhteyttä.

Kesä ei enää jatku, pakko se on myöntää. Vein tänään jo ensimmäiset kesäkukkaruukut kompostiin. Mutta elämä jatkuu, vahvana ja vuolaana. Minun on isotätiäni ikävä, mutta hänkin halusi, että elämämme jatkuu.

Loppukesällä olen lukemistossani keskittynyt vain Tulen ja jään laulu-sarjan ensimmäiseen ja toiseen osaan. Ne eivät hirveästi innosta ja etenevät siksi hitaasti, mutta haluan olla sinnikäs päästäkseni sarjan myöhempiin osiin, joita en ole lukenut. Välillä kuitenkin olen irrottautunut Westerosista kuten nyt viime päivinä, kun sain kirjastosta lainaksi Virpi Hämeen-Anttilan uuden Karl Axel Björk-dekkarin Koston kukat (2017).

Sarja edellinen osa Kuka kuolleista palaa (2016) sijoittui vuoden 1922 kesään, ja nyt eletään saman vuoden loppua. Helsingin oopperassa ammutaan näyttämölle nuori, kaunis laulajatar. Muutama päivä myöhemmin ase pamahtaa näyttämöllä uudestaan. Poliisi on neuvoton, sillä johtolangat tuntuvat päättyvän jokainen vuorollaan.

Onneksi poliiseilla on apunaan Karl Axel Björk, tuo sisäministeriön virkamies ja konttorirotta, joka vapaa-ajallaan harjoittelee kamppailulajeja ja ratkoo rikoksia. Karl Axel on paikalla ensimmäisen murhan sattuessa ja pääsee alusta asti mukaan murhatutkimuksiin.

En tiedä oliko Hämeen-Anttilan dekkarissa tällä kertaa tavallista helpompi juoni vai oliko minun ajatukseni kirkkaampi, mutta kerrankin olin oikeilla jäljillä syyllisen etsinnässä paljon ennen Björkiä. Selvennykseksi todettakoon, että minä en yleensä ikinä tiedä murhaajaa etukäteen, joten olen tästä arvauksestani jokseenkin hämmästynyt. Epäilen kyllä, että muutkin lukijat tietävät tappajan aika nopeasti, sillä Björkin ja poliisien virhepäättely tutkimuksissa on aika ilmeinen.

Yksityiselämässään Karl Axel solmiutuu aiempaa syvemmälle ongelmiinsa kahden (tai kolmen) naisen loukussaan. Kaunis, sivistynyt ja varakas serkku Lisbet odottaa Björkin aloitetta, mutta eläväinen ja kiihkeä ystävä Ida on hänkin Björkille kovin läheinen ja tuttavallinen. Kuten kirjailija toteaa: ”Hänen käytettävissään näytti olevan vain kapea kieleke itsenäisyyden ja sitoutumisen välillä, ja sen päällä hän etsi tasapainoa.”

Historiallinen romaani on aina oman aikansa tuote, teki kirjailija miten tarkan taustatyön tahansa. Hämeen-Anttila on arkistonsa kolunnut ja piirtää 1920-luvun Helsingistä erittäin tarkan kuvan. Sinne tänne hän myös tiputtelee vertailuja nykypäivään. Hän laittaa esimerkiksi Björkin pohtimaan miten hirveää olisi, jos automobiileja olisi Helsingissä enemmän kuin nyt. Mihin ne kaikki mahtuisivat pysäköimäänkään! Ja koska autot kehittyessään epäilemättä muuttuisivat suuremmiksi ja nopeammiksi, muuttuisivat kadut jalankulkijoille vaarallisiksi.

Edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, että Björkin lähimmän esimiehen, sisäministeri Ritavuoren murha lähestyy. Tuskin spoilaan juonta kovin paljon (koska kaikki tietävät murhan olevan tulossa) jos kerron, että Koston kukat päättyy Ritavuoren kuolemaan. Joudun siis odottamaan vielä seuraavaan osaan ennen kuin selviää, mikä kytkös tapahtumalla on Björkin uraan. Veikkaukseni on, että se saa hänet jättämään ministeriön lopullisesti ja keskittymään rikosten selvittämiseen.

Edelleen lukuvinkki: Hämeen-Anttilan blogi Kadonnutta 20-lukua etsimässä on oiva tietopaketti.

Arki on alkanut työntäyteisesti lomien jälkeen. En ole juurikaan lukenut mitään, ja kirjoittamisenergiani olen kanavoinut erääseen artikkeliin, jonka deadline lähestyy vääjäämättä.

Onneksi arjen keskellä on kivoja ja iloisiakin asioita. Saimme siskoltani ja hänen poikaystävältään häälahjaksi teatteriliput Tampereelle. Olemme aikaisemmin käyneet yhdessä katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän Komisario Palmun erehdys, ja nyt liput olivat Tampereen Komediateatterin kesänäytelmään Kaasua, komisario Palmu! 

Lähdimme jo aamupäivällä kotoa, joten Tampereelle päästyämme (ja Helsingin vahvistustenkin saavuttua) lounastimme Pizzeria Lucassa. Luca Platanian pizzojen ääreen pääseminen on ollut pitkäaikainen haave, sillä hänen ja Saku Tuomisen pizzakirja on muuttanut tyystin meidän käsityksemme hyvästä pizzasta. Pizzeria Luca lunasti kaikki odotukset.

Pizzojen ääreltä suutasimme teatteriin. Olin lukenut kehuja Komediateatterin näytelmästä, mutta en kovin tarkasti. En osannut odottaa, että komisario Palmu taipuu näin hersyväksi komediaksi. Nauroin läpi näytelmän, ja se on kyllä ihan kokonaan loistavan ohjauksen ja erinomaisten näyttelijöiden ansiota.

Esko Roine oli tietenkin vakuuttava Palmu, ja hänen etsiväapulaisensa Kokki (Ari-Kyösti Seppo) ja Virta (Lari Halme) mahtava parivaljakko. Shown kuitenkin varasti taiteilija Kuurna (Aimo Räsänen), joka hallitsi näyttämöä aina kun sinne astui. Näyttelemällä juuri sopivasti yli, hän oli täydellinen komediahahmo.

Näytelmä perustuu Mika Waltarin kirjaan Kuka murhasi rouva Skrofin? Olen lukenut sen, mutta en muistanut murhaajaa – enhän minä ikinä muista kirjojen juonia. Parasta oli kuitenkin saada nauraa näin makeasti ja samalla oppia, että Waltarin Palmu-kirjoja voi todellakin tulkita ihan dramaattisena salapoliisikirjana, mutta niissä on myös paljon hauskaa ja etenkin värikkäitä rooleja.

Valitettavasti Kaasua, komisario Palmu! oli vain kesänäytelmä. Meillä oli liput toiseksi viimeiseen näytökseen, joten suositukseni menevät siltä osin hukkaan. Komediateatteria voin kuitenkin lämmöllä suositella, ja kun itse seuraavan kerran mietin viikonloppulomaa Tampereella, Komediateatterin ohjelma tulee varmasti tarkistettua.

Iltapäivänäytöksen jälkeen kävimme majoittautumassa komeilla maisemilla varustettuihin huoneisiin Ilveksen 16. kerrokseen. Kävimme pikapikaa coctaileilla Torni-hotellin Moro-baarissa ihailemassa Tampereen maisemia sieltä käsin, ja sen jälkeen kiiruhdimme ravintola Tiiliholviin. Se oli tuttu jo viime syksyn synttäripäivälliseltä, ja nyt oli kiva käydä syömässä ravintolan kesämenu. Palvelu oli edelleen erinomaista, ravintola kiva ja viihtyisä, ja ruoka herkullista. Sunnuntaina kävimme vähän ostoksilla, mutta aika nopeasti lähdimme kotiin Papun luokse.

Niin kiva viikonloppu minulla oli, etten muistanut ottaa yhtään kuvia. Käyntikohteiden lisäksi parasta oli hyvä seura. Sisko poikaystävineen on virkistävää ja jokseenkin harvinaista seuraa. Jos asuisimme lähempänä, viettäisimme varmaan enemmäkin aikaa yhdessä, mutta nyt tapaamiset ovat vähän satunnaisia. Asia tosin korjaantuu tässä kuussa, kun tapaamme eri yhteyksissä kolmena viikonloppuna peräkkäin. Hyvä niin!

Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Keskellä kesäloman helteistä päivää palasin eilen hetkeksi töihin. Jyväskylän Veturitalleilla järjestettiin Yhdessä koettua -tapahtuma osana Jyväskylän Kesän tapahtumatarjontaa. Yhdessä koettua on tapahtumien kiertue, jossa katsellaan 100-vuotiasta Suomea sijoitettujen lasten silmin. Kiertue on ennen Jyväskylää rantautunut jo Tampereelle, Kuopioon ja Poriin, ja vielä on edessä Oulu ja Helsinki. Sen pääjärjestäjä on lastensuojelun erityisosaamisen keskus Pesäpuu ry.

Yhdessä koettua -tapahtumissa on tuotu esiin sekä lastensuojelun historiaa että nykypäivää. Tekemämme, Sosiaali- ja terveysministeriön teettämä kaltoinkohtelua sijaishuollon historiassa käsitellyt selvitys on ollut mukana eri tapahtumissa, niin myös Jyväskylässä. Joka kaupungissa aihetta on lähestytty hieman eri näkökulmista, ja Jyväskyän tapahtuman aiheena oli Kotona?!

anne kalmari

Kansanedustaja Anne Kalmari avasi seminaarin.

Seminaarin avasi kansanedustaja Anne Kalmari. Minä, sosiaalityön professori Marjo Kuronen sekä Pesäpuu ry:n kokemusasiantuntija Onni Westlund keskustelimme siitä, miten eri tavoin koti määrittyy tekemässämme kaltoinkohteluselvityksessä historianäkökulmasta ja miten ne kokemukset toisaalta reflektoituvat tämän päivän kokemuksiin. Onni tekee työtä tällä hetkellä sijaishuollossa olevien nuorten parissa, ja hän kykeni tuomaan hienosti nykypäivän näkemystä historian rinnalle. Onni myös juonsi tilaisuuden yhdessä näyttelijä Aaro Vuotilan kanssa.

aaro ja onni

Aaro Vuotila ja Onni Westlund juonsivat tilaisuuden.

Emme Onnin ja Marjon kanssa luennoineet vaan keskustelimme tuoleilla istuskellen. Olimme toki suunnitelleet keskustelun teemoja, mutta formaatti sopi tilaisuuteen hyvin ja saimme hyvää palautetta keskustelun seurattavuudesta.

Aiheet keskusteluumme nostettiin Aaro Vuotilan esittämästä laulusta Oma koti. Aaro esitti laulunsa juuri ennen meidän vuoroamme. Laulun teksti on koottu sijoitettujen lasten työpajasta, jossa he miettivät, mikä tekee kodin. Laulussa mainittiin muun muassa avain, oma sänky sekä huolenpito.

Aaro oli tehnyt muitakin lauluja, jotka pohjautuivat Pesäpuu ry:n julkaisemaan Voimatarinoita-kirjan teksteihin, jotka ovat sijoitettujen nuorten tarinoita. Koskettavat, puhuttelevat laulut olivat tapahtumassa ensiesityksessään.

aaro

Näyttelijä Aaro Vuotila esitti tekemiään lauluja.

Meidän lisäksemme tapahtumassa esiintyivät taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki, joka puhui taiteellisesta toiminnasta ja kodin kokemuksesta.

tarja pääjoki

Taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki.

Vahvimman puheenvuoron pitivät kaksi kokemusasiantuntijaa, Niina ja Hennu, jotka puhuivat  lastensuojelun tabuista. Seminaarin lopussa Maria Kaisa Aula vielä suuntasi katsetta tulevaisuuteen.

kokemusasiantuntijat

Kokemusasiantuntijat muistuttivat, että lastensuojelu ei ole mustavalkoista.

Yleisradio kuvasi seminaarin suorana lähetyksenä Yle Areenaan. Jyväskylän Kesän sivuilta löytyy erinomainen tiivistelmä tilaisuuden sisällöistä, kannattaa tutustua ainakin siihen. Sosiaalisesta mediasta lisää tietoa löytyy hashtagilla #yhdessäkoettua, kannattaa katsoa ainakin Instagramista kuvat. Kiertueen omilta sivuilta löytyy lisää tietoa koko projektista.

Suosittelen myös kiiruhtamaan vielä tällä viikolla galleria Hoppaan Jyväskylään, jossa on kiinteästi seminaarin teemoihin liittyvä taidenäyttely. Se on avoinna sunnuntaihin asti. Siellä on esillä muun muassa tämän postauksen kuvissa taustalla näkyvät Niina Vehmaan valokuvat, jotka ovat todella hengästyttäviä lapsikuvia. Lisätietoja näyttelystä löytyy Yhdessä koettua -kotisivuilta, klikkaa tästä.

Eilen aamuna harmitti lähteä kesken lomaa töihin. En olisi jaksanut kääntää häähumuisia aivojani takaisin työmoodiin ja keskusteluihin lastensuojelusta. Kannatti kuitenkin mennä, sillä kuten aina Pesäpuun kanssa työskennellessäni, myös tästä päivästä sain enemmän kuin odotin. Seminaari oli jälleen hieno muistutus minulle siitä, että tutkimuksellani on väliä tosi monille ihmisille. Työni on tärkeää, ja sen tajuaminen antaa valtavasti lisämotivaatiota tehdä parhaansa, joka päivä.

Kiitos Pesäpuu ja Yhdessä koettua -hankkeen porukka! Eilinen oli hieno päivä!