Joitakin kuukausia sitten päätin, että kirjoitan blogiin sairauksistani myös hyvässä hengessä pelkän valittamisen sijaan. Pahoina päivinä blogiin avautuminen tuntuu helpottavan oloa, mutta jos en kirjoita muulloin kuin vastoinkäymisten aikana tai hoitoväsymyksen kourissa, voi lukijoille jäädä vähän väärä kuva arjestani. En minä (enää) itke diabetekseni takia, ainakaan kovin usein. Monilla mittareilla ajatellen olen jo tottunut sairauteeni. Edelleen kyseenalaistan ja kysyn ”Miksi minä?!?”, mutta monesti diabeteksen yhdistäminen elämään sujuu jo lähes rutiininomaisesti. Esimerkiksi polttareissani viime viikonloppuna asiaa ei juurikaan tarvinnut ajatella.

Diabeteksen helppohoitoisuus on todellakin paljolti välineurheilua! Suomalaisissakin ykköstyyppiläisten piireissä on reilun vuoden ajan kohistu uudesta verensokerisensorista, Freestyle Libresta.

Verensokerisensori on laite, joka mittaa verensokeria jatkuvasti. Sensori mahdollistaa sen, että sokerilukemaa ei tarvitse mitata sormenpäästä. Insuliinia tarvitaan edelleen,insuliinipumpusta tai -kynistä, mutta sensori helpottaa hoitoa, kun sormenpäämittauksia ei tarvita kuin välillä.

Abbott yhtiön Freestyle Libre on tällainen sensori. Noin kahden euron kolikon kokoinen nappi kiinnitetään käsivarteen (tai reiteen), mistä se mittaa kudossokeria aina 14 päivää kerrallaan. Sen jälkeen vaihdetaan uusi sensori. Hiukan kännykkää pienemmällä skannerilla sensorin lukeman voi mitata niin usein kuin haluaa, mutta paras tulos tulee jos skannaa lukeman vähintään 8 tunnin välein. Sen pidempään sensori ei kykene tallentamaan historiaa, joten lukemat pitää välillä skannata lukulaitteeseen, joka sitten laskee keskiarvoja ja antaa muutenkin paljon tietoa verensokerin heittelystä.

Skanneriin kirjataan pistetyt insuliinit, syödyt hiilihydraatit, liikunnat ynnä muut sokeritasapainoon vaikuttavat seikat. Pienen laitteen antama tietomäärä syötettyjen arvojen perusteella auttaa diabeetikkoa ymmärtämään paremmin verensokerin heittelyjä ja sen kautta hoitamaan itseään paremmin. Parasta on verensokerin muutoksia kuvaava nuoli, joka auttaa näkemään onko suunta ylös- vai alaspäin. Ilman tietoa suunnasta, diabeetikon arvaus oikean insuliiniannoksen suhteen menee helpommin pieleen.

Libre ei ole halpa. Pitkällä tähtäimellä sen kohentava vaikutus hoitotasapainoon vähentää diabeetikoiden lisäsairauksia ja sen kautta hoitokuluja, mutta lyhyen aikavälin kustannuksena se tulee kalliimmaksi kuin verensokeriliuskat. Siksi sitä on vaikea saada käyttöön. Tilanne Libren suhteen vaihtelee sairaanhoitopiireittäin ja kunnittain, ja Keski-Suomessa tilanne ei ole mitenkään parhaasta päästä.

Silti minulla on Libre. Se on myönnetty osa-aikaisena, koska Basedowin taudin kanssa Libre auttaa jaksamaan ja hoitamaan itseäni (perusteluja on muitakin, mutta ne ovat liian monimutkaisia ja henkilökohtaisia julkisesti kerrottavaksi). Saan 12 sensoria vuodessa, eli yhden kuukaudessa. Toisin sanoen minulla on nappi käsivarressani ja olen kyborgi noin puolet ajasta. Saan toki itse valita, milloin sensorini käytän. Nyt esimerkiksi olen säästellyt niitä kesään, koska tiedossa on häät. On ihana helpotus, että häissä saan tarkkailtua verensokerini vaihteluita nopeasti, huomaamattomasti ja ilman verta.

Libreä ei toistaiseksi saa Suomessa muuten kuin julkisen terveydenhuollon kautta. Jos joku haluaa ostaa sen itse, se pitää tilata ulkomailta jonkun tutun välityksellä. Eräs työkaverini on tehnyt niin, ja tiedän ykköstyyppien yhteisöstä, että ulkomailta tilaamista tapahtuu. Se on kuitenkin taloudellisesti niin iso juttu, että kaikilla ei todellakaan ole varaa siihen. Minäkään en kykenisi maksamaan Libreä itse ilman todella suuria uhrauksia esimerkiksi kodin, auton ja ruoan suhteen.

Libre on siis pieni nappi, jossa oleva neula painetaan asettimella ihon alle. Se ei satu. Olen kuullut, että jos neula osuu verisuoneen, voi verta vuotaa. Toistaiseksi minulle ei ole kertaakaan käynyt niin.

IMG_20170329_065528

IMG_20170329_065602

Sensori toimii kerrallaan aina tasan 14 vuorokautta. Koska se mittaa kudossokeria, sen lukema on yleensä noin 15 minuuttia jäljessä verensokerista. Välillä onkin hyvä mitata vertailuluku sormenpäästä. Libren tarkkuus alkaa myös yleensä heittää, jos lukema on kovin korkea tai kovin matala. Epämukavien lukujen kohdalla tarvitaan siis myös tarkistusta.

IMG_20170329_070421

Sensori pysyy minulla hyvin, eikä ole irronnut kertaakaan kesken kauden. Se on onnekasta myös, sillä monilla on ongelmia sensori pysymisen kanssa. Se kestää saunomista ja uimista kohtuudella. Viime viikonloppuna polttareissanikaan se ei irronnut, koska muistin istua paljussa toinen käsi reunalla niin etten liottanut sensoria lämpimässä vedessä tuntikausia.

IMG_20170619_144828

Työmatkoilla Libre on ihan pelastus. Olen toki selvinnyt ilmankin monta reissua tätä ennen, mutta on ihanan paljon vapauttavampaa lähteä lentokoneeseen tai pitkälle matkalle Libren kanssa sormenpäämittausten sijaan. Libre helpottaa hoitoa ja parantaa sen takia vointiani monin tavoin, mutta erityisen mahtava se on autoa ajaessa. Ajan paljon, ja Libren kanssa voin tarkistaa verensokerini tiuhaan samalla kun ajan. Vien vain skannerin käsivarren luokse, se lukee myös talvitakin läpi! Aamuisin minulla on taipumusta korkeisiin sokereihin ja insuliinin vaikutuksen alkaminen kestää välillä jopa puolitoista tuntia. Osa ajoreitistäni on moottoriliikennetietä jossa ei pysty pysähtymään mittaamista varten. Libren kanssa uskallan helpommin tehdä sen ratkaisun, että en syö aamupalaa kotona vaan pistän insuliinin ja lähden ajamaan.

Diabetesteknologian suhteen olen toiveikas, toiveikkaampi kuin parannuskeinon löytymisen suhteen. Uskon, että laitteiden yleistyessä ja kehittyessä niiden hinta laskee, ja muutamien vuosien kuluttua Libre on kaikkien, ainakin länsimaissa elävien diabeetikoiden ulottuvilla. Tai ehkä se on jo siinä vaiheessa uutta laitesukupolvea, sillä Libren tämänhetkiset ongelmat (epätarkkuus, huono kiinnittyvyys, 14 vuorokauden toiminta-aika) saadaan varmasti korjattua ennen pitkää.

 

Myönnän: en tiennyt, kuka on Nadia Comaneci. Nyt tiedän: romanialainen voimistelija, joka vuoden 1976 olympialaisissa sai täydet 10 pistettä suorituksestaan – ensimmäisenä maailmassa. Ranskalaisen, romanialaistaustaisen Lola Lafonin romaani Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (La petite communiste qui ne souriait jamais, 2014, suom. 2017) kertoo fiktion keinoilla Nadian tarinan. Tämän jälkeen minäkin muistan, kuka on Nadia.

Kirjan on sanottu kertovan kommunistihallinnon vaikutuksista ihmisiin. Sen voi myös nähdä urheiljan elämäkertana. Toki minäkin luin siinä nuo piirteet, mutta ennen kaikkea se oli minulle erityisen voimakas ja vahva tyttöyden, naiseuden ja ruumiillisuuden kuvaus.

IMG_20170606_154437

Voimistelukoulua perustava valmentaja Béla huomaa Nadian koulun pihalla ja vie hänet mukanaan sisäoppilaitokseen jo kuusivuotiaana. Nadian elämässä voimistelu on tärkeintä, se on ainoa asia. Hän on sinnikäs, keskittymiskykyinen ja lahjakas. Näillä eväillä hänestä tulee yksi 1900-luvun menestyneimmistä urheilijoista.

Tytön ruumis ei kuitenkaan kauaa pysy keijukaismaisena. Tytöstä kasvaa nainen, ja samalla katoaa jotain mitä valmentaja, yleisö ja tuomarit Nadialta odottavat. Ruumiin kiusaaminen on alusta asti pakkomielteistä, mutta se muuttuu täysin häiriöityneeksi kortisonin ja kipulääkkeiden avulla elämiseksi. Kuukautiset poistetaan, ruokaa annetaan vain nimeksi, velttous on heikkoutta ja tahdonlujuus voittajuutta.

Romanian dikaattori Ceausescu nostaa Nadian yhdeksi Romanian kansallissankareista. Vallan lähipiirissä oleminen ei tuo pelkkää hyvää: Nadia päätyy Ceausescun pojan vierelle.

Lafon sanoo jo ensimmäisellä lehdellä, että kirja ei ole totta. Siksi on vaikea tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Lafon korostaa tätä tulkintojen moniulotteisuutta tuomalla kirjailijan keskustelukumppaniksi kuvitteellisen Nadian, joka puhelinkeskusteluissa kommentoi kirjan käsikirjoitusta, usein aika kriittisesti. Tämä kuvitteellinen Nadia haluaa kirjailijan ymmärtävän kommunistista Romaniaa paremmin, monipuolisemmin ja katsovan sitä vähemmän länsimaisten ennakkoluulojen kautta.

Maailmankirjat-sivuston arviossa Riitta Vaismaa kyseenalaistaa tämän rakenteellisen ratkaisun. Hänen mielestään kirjailija asettaa kuvitteellisessa Nadiassa itselleen opponentin. Minun mielestäni juuri tämä opponentti-rakenne toteuttaa kirjan tavoitteen: osoittaa, ettei kukaan pysty tietämään totuutta Nadista.

Tulkintoja on esitetty esimerkiksi siitä, oliko Nadia Nicu Ceausescun tyttöystävä vai rooliin pakotettu seksilelu. Ja miksi Nadia loikkasi länteen vain  kaksi viikkoa ennen Ceausescun kukistamista? Myös Lafonin esitys Nadian loikkaamisen jälkeisistä viikoista ja kuukausista on hätkähdyttävä, enkä tiedä mihin uskoa. Juuri sitä on historia: erilaisia tulkintoja. Kuvitteellinen kertoja on minusta hyvä keino osoittaa lukijalle, että totuuden Nadiasta tietää vain Nadia itse, jos hänkään.

Läpi kirjan teemana on ruumis ja tytön ruumiillisuus. Voimistelu, ilo onnistuneista suorituksista, voimistelun kauneus. Toisaalta laihuus, lihominen, rintojen kasvu, kuukautiset. Naiseksi kasvu, ja loikkaamisen jälkeen lihominen. Nadia on koko elämänsä muiden katseiden arvioitavana; jokainen gramma hänen reisissään on kuin julkista omaisuutta, kaikilla on Nadian vartalosta mielipide.

Tänä päivänä Nadia Comaneci on edelleen voimistelija. Hän on naimisissa toisen voimistelijan Bart Connerin kanssa, heillä on yhteinen yritys. Mikä ilahduttavinta, hän on myös äiti. Mainitsen asian siksi, että kirjaa lukiessani olin aika varma, että ymmärtämätön valmentaja tuhoaa Nadian mahdollisuudet saada lasta.

Kirjan luettuani olin hiljainen ja hämmentynyt kaikesta mitä olin juuri lukenut. Sitten tein kuten 2015-luvulla tehdään: otin tabletin ja googlasin. Vinkki: Youtubesta löytyy koko joukko videoita Nadian huippusuorituksista, muun muassa se maailman ensimmäinen täyden kympin suoritus. Niissä näkyy jotain, mistä kirja ei kerro. Nadia hymyilee kyllä suorituksensa päätteeksi.

 

Pitäisi varmaan viedä lottokuponki, niin hyviä aikoja nyt eletään. Tämän päivän uutiset eivät tosin ole yllätys vaan odotettu, mutta hyvältä tuntuu silti.

IMG_20170607_093831

Tapasin tänään korva-, nenä- ja kurkkupoliklinikan lääkärin. Käynti vastaanotolla oli edellytys kilpirauhasen leikkausjonoon pääsemiselle. Nyt olen viimeinkin jonossa! Odotusaika on kuukausien mittainen, välissä on pitkä kesäsulkukin, mutta silti: nyt on jotain konkreettista apua tiedossa. Lääkärin mukaan Basedowin tautilaiset pyritään leikkaamaan hoitotakuun määräämää 6 kk jonotusta nopeammin.

Olin lääkärin huoneessa noin kymmenen minuuttia. Se oli nopeasti ohi, mutta minua ei yhtään haitannut se, että tunsin olevani rutiiniasiakas. Sitä parempi, mitä rutiininomaisempi leikkaus on kyseessä, ettei tarvitse tehdä tästä vaikeampaa kuin se on. Lääkäri kertoi riskit (kilpirauhanen sijaitsee äänihuulten lähellä, siitä seuraa ääniriskejä), tutki perusjutut ja homma oli selvä.

Tiesin, että pääsen leikkausjonoon ja tiesin, ettei tämä päivä tuo vielä ratkaisua. Silti se on askel lähemmäs parempaa vointia ja nimenomaan henkisesti iso helpotus. Nyt tiedän, mitä tapahtuu ja suunnilleen missä aikataulussa, enkä joudu enää arvailemaan ja jossittelemaan. Tuntuu kuin tässä sairaustunnelissa olisi taas valoa.

Leikkaukseen asti Tyrazol-lääkitystäni säädetään endokrinologien kanssa ja vointini pyritään pitämään niin hyvänä kuin mahdollista. Sen suhteen olen skeptinen, koska neljän tai viiden viikon välein toistetuissa verikokeissa arvot ovat olleet tähän asti joko jotain liikaa tai liian vähän. Mutta minä selviän tästä, koska tiedän nyt, että syksy tuo helpotuksen.

Eniten toivon, että häiden aikaan en olisi kovin huonossa jamassa, että sydän kestäisi ja mieliala ei heittelisi – eikä painoni. Mutta oma ilonsa on sekin, että saatoin kertoa lääkärille häämatkan ajankohdan, jotta leikkaus ei olisi juuri sen alla tai sen aikana. Tosin tuskin siihen mennessä pääsisinkään, se kun on jo syyskuussa.

Olen kirjoittanut tästä sairaudestani esim. tämän vuoden helmikuussa ja huhtikuussa.

Viime viikolla meidän pienessä perheessämme oli moninkertaisesti syytä juhlaan. Nämä uutiset ovat niin hyviä ja tärkeitä, että vaikka nykypäivänä muutaman päivän takaiset uutiset ovat jo ”vanhentuneita”, haluan merkitä tämän juhlaviikon aikakirjoihin (aka blogiini).

Hyvät uutiset alkoivat 1. kesäkuuta. Silloin tuli tieto Suomen Akatemian myöntämistä huippuyksikkörahoituksista. Olen mukana Tampereen yliopiston kokemuksen historian tutkimuksen huippuyksikössä (HEX). Tämä tarkoittaa, että pääsen tekemään tutkimusta hyvin resurssoidussa, innovatiivisessa, kunnianhimoisessa, inspiroivassa ja kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Suomen Akatemian huippyksiköitä myönnettiin tänä vuonna 12 kappaletta. Ne ovat Akatemian rahoitusmallin runsaskätistä osuutta. Rahoitushakemusten läpimeno perustuu tutkimusidean innovatiivisuuteen, kansainvälisyyteen, vaikuttavuuteen ja tiedettä uudistavaan otteeseen. (Lisätietoja esimerkiksi Akatemian sivuilta, klik.) Tampereen yliopiston HEX-huipparissa on kaikkea tätä.

En voi millään muotoa ottaa kunniaa hakemuksen läpimenosta, sillä en ollut mukana tekemässä sitä. Pääsin huhtikuun alussa mukaan Akatemian tiloissa pidettyyn kansainvälisen tieteellisen raadin haastatteluun, mikä oli jännittävä mutta samaan aikaan erittäin kiinnostava uusi tilanne.

Sen lisäksi, että huippuyksikkö tuo perheemme elämään turvaa antaessaan minulle toimeentulon juuri alkaneen Koneen säätiön rahoittaman hankkeen jälkeenkin, se tarjoaa minulle myös niin innostavan ja iloisen paikan tehdä työtä, että tuskin maltan odottaa. Tunnen suurimman osan ryhmän tutkijoista, ja tiedän jo nyt että tulemme tekemään erittäin hyvää tutkimusta yhdessä. Älyllisesti huippari tulee olemaan minulle haaste, mutta kunnianhimolleni kyllä erittäin tervetullut sellainen.

Syksyllä tein Akatemian tutkijatohtorihakemukseni Tampereen yliopistoon, ja siinä yhteistyökumppanit olisivat olleet osittain juuri näitä samoja, joiden kanssa tulen huipparissa tekemään työtä. Minulla on siis ensin tämä nyt alkanut rahoitus, mutta todennäköisesti yhteistyö huipparin kanssa alkaa heti sen käynnistyessä ensi vuoden alussa. Mitä kaikkea se  käytännössä tarkoittaa, jää vielä nähtäväksi, mutta todennäköisesti ainakin seminaareja, konferensseja, keskusteluja, julkaisuja ja tiiviin, kannustavan ja hyvähenkisen oman tutkijayhteisön.

Tuskin oli tästä toivuttu, kun puoliso lähti vapaapäivältään töihin saamaan kunniamerkkiä. Kahvitilaisuus järjestettiin perjantaina 2. kesäkuuta ja kutsu noutamaan kunniamerkkiä oli tullut, mutta kutsussa ei kerrottu mikä prenikka olisi kyseessä. Varsin komean mitalin kanssa hän sitten tuli kotiin: perheessämme on ritari!

Virallinen kunniamerkin myöntöpäivä on Puolustusvoimain lippujuhla 4. kesäkuuta. Tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä tämän päivämäärän lisäksi itsenäisyyspäivänä, mutta Puolustusvoimain lippujuhlassa painottuvat Puolustusvoimien henkilöstön kunniamerkit.

Suomessa on kolme ritarikuntaa, joista kunniamerkkejä jaetaan. Vapaudenristin ritarikunta, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta sekä Suomen Leijonan ritarikunta. Kaikilla niillä on vähän erilaiset perustamishistoriansa. Puolisolleni myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki. Olen ihan valtavan ylpeä!

hdr

Monen pilvisen ja kolean päivän jälkeen aurinko alkoi jälleen paistamaan. Auringossa hehkuvaa kesäaamua varjostivat vain uutiset Lontoosta: joko taas? Henkilökohtaisella tasolla viime viikko oli kuitenkin täynnä suurta iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Varjoisampia aikoja epäilemättä tulee taas, mutta ehkäpä näiden päivien innostamana jaksaa niiden varjojenkin yli.

 

Ihan pikaisesti (etä)työpäivän päätteeksi listaan toukokuun kirjat. Pikaisesti, koska paljoa kerrottavaa ei ole. Kuukauden paras kirja oli ehdottomasti Tellervo Koivisto – elämäkerta, josta sitten tuli myös surullisen ajankohtainen.

Kuukauden loppupuolella luin oikeastaan vain yhtä kirjaa, selfhelp -osastoon kuuluvaa. Aloitin kirjan jo viime  kesänä, ja nyt luin sen loppuun. Haluaisin kirjoittaa siitä lähipäivinä, mutta pitää ensin etsiä oikeat sanat.

  • Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
  • Anne Tyler: Nooan kompassi
  • Tiina Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
  • Kirstin Neff: Itsemyötätunto. Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi

Äänikirjoista kuuntelin Eeva Kilven Jatkosota, ikävöinnin aika sekä muutaman levyn verran Gustav Hägglundin omaelämäkertaa. Nyt äänikirjatkin ovat taas lopussa, enkä ole ehtinyt kirjastoon. Oman hyllyn äänikirjat on kuunneltu jo niin monta kertaa, että kaipaan uusia, mutta hätätilassa turvaudun omiinkin.

Olen ollut sikäli tyypillinen tyttö, että olen nuorempana lukenut L.M. Montgomeryn ja Louisa Alcottin tyttökirjaklassikoita. Rakastin, ja yhä rakastan eniten Uudenkuun Emiliaa, mutta Vihervaaran Anna on lähes yhtä tärkeä tyttökirjan sankaritar. Montgomery on valtavan suuri kirjailija niin Kanadassa kuin maailmanlaajuisesti, ja Anna-kirjat on filmatisoitu useaan kertaan.

Tarinan juoni on oikeastaan aika tavallinen: punatukkainen orpolapsi saapuu uuteen kotiinsa Vihervaaraan iäkkäiden sisarusten Marilla ja Matthew Cuthbertin luokse. Tullessaa Anna laittaa kaiken sekaisin, eikä tunnu sopeutuvan Avonlean ahtaaseen ilmapiiriin. Vastoinkäymisiä riittää, mutta vilpitön sydän ja älykkäät aivot apunaan Anna voittaa kaikki puolelleen.

Erityisen rakas  sekä minulle, että monille suunnilleen ikäisilleni naisille on ollut 1980-luvulla tehty filmatisointi Anna-kirjoista. Sullivan-yhtiöiden sarja oli melko uskollinen alkuperäisteoksille, ja Megan Follows on iskostunut monien mieleen täydellisenä Anna Shirleyna.

Mutta nyt kuuluu kummia uutisia: Annasta on tehty uusi versio. Uusi Vihervaaran Anna, joka on synkempi, traagisempi ja monipuolisempi kuin vanha sarja tai edes alkuperäinen tarina. Helsingin Sanomien jutun (kannattaa lukea!) mukaan käsikirjoittaja Moira Walley-Beckett on tuonut tarinaan aiempaa vahvemmin mukaan Annan lapsuuden ankeuden ja myös sävyjä kirjailija Montgomeryn synkästä elämänhistoriasta. (Valoisien tyttökirjojen kirjoittajan kuolema vuonna 1942 paljastui itsemurhaksi vasta hiljattain – uutinen, joka pääsi maininnaksi jopa blogiini asti.)

Sain vinkin tästä uudesta sarjaversiosta lukupiirissäni, jossa sovittiin uuden Anna, a lopussa (Anne, with an e) olevan lukupiirin seuraava rasti: katsotaan uusi sarja, kerrataan kirja ja jutellaan seuraavalla tapaamisella vaikutelmistamme. Rankasta pihauudistuksesta toipuessani ja jo viikon jatkunutta sotaharjoitusleskeyttä potiessani kaipasin jotain tunteikasta, mutta laadukasta katsottavaa. Onneksi on Netflix, ja onneksi aikaa tv:n katseluun. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden kaikki seitsemän jaksoa eilen ja tänään, ja halusin kirjata ensivaikutelmia saman tien.

Ja olihan se erilainen. Huh! Ynnäilin katsoessani plussia ja miinuksia, ja päädyin siihen, että plussia on enemmän. Seuraavassa on sitten juonipaljastuksia, mutta ei mitenkään dramaattisia (ja niitä on Hesarin jutussakin, spoiler alert!)

Ensin ne miinukset: On ihan hyvä, että juoni ei seuraa kirjoja orjallisesti ja että sovelletaan – mitä järkeä olisi muuten tehdä uutta versiota? Mutta liioittelu on liioittelua, enkä oikein välittänyt esimerkiksi ensimmäisen kauden lopusta, jossa Vihervaaraan saapuu kaksi rikollista (pedataan uutta kautta), enkä myöskään alkupuolen kohtauksesta, jossa Matthew etsii Annaa tuodakseen tämän takaisin kotiin. Myös tulipalo oli ihan turha lisä. Kuinka paljon näin värikästä ja synkkää draamaa voi sijoittaa yhteen pikkukaupunkiin ilman, että se muuttuu saippuasarjamaiseksi?

Muuten uudistus on minusta pääosin onnistunutta. Pidän siitä, ettei Annan aika hirvittävää lapsuutta ennen Avonleaan tuloa paineta villaisella. Hän jopa itse toteaa Marillalle, että on sääli ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta olla lapsi. Anna on elättänyt itsensä vähintään 8-vuotiaasta asti. Marilla ja Matthew Cuthbert ymmärtävät tämän, samoin kuin sen miten traumatisoivassa ympäristössä Anna on kasvanut edellisissä ”perheissään”. Kasvattilapseen tai oikeammin piikaan kohdistettu väkivalta ei jää rivien väliin vaan näytetään kunnolla, ja tyttölapsen seksuaalinen haavoittuvuus tuodaan sekin esiin.

Lasten aseman huonous nousee minusta ylipäätään keskeiseksi teemaksi tässä sarjassa. Anna on huono-osainen ennen Vihervaaraan pääsyään, mutta sarjassa hänen rinnalleen on nostettu Cuthbertien apupoika Jerry. Jerry on ranskankielinen, köyhästä monilapsisesta perheestä. Hänellä ei ole roolia kirjassa, mutta sarjassa hän toimii peilinä sille, että lapsilla saattoi mennä huonosti myös muualla kuin aikansa lastenkodissa, joka oli hirviömäinen laitos. Kouluun pääseminen on ratkaisevaa: Jerry ei käy  koulua, koska hänen pitää olla työssä, vaikka ikää tuskin on enempää kuin Annallakaan. Jerry osaltaan auttaa Annaa ymmärtämään, että koulunkäynti on etuoikeus, ei pakko (koska Annaa kiusataan koulussa niin rajusti, ettei hän halua mennä sinne).

Koulukiusaaminen on toinen raskas lapsuuteen liittyvä aihe. Opettaja Phillipsin julmuus on vain sivujuonne, mutta valitettavasti täysin uskottava. Toisten lasten käytös Annaa kohtaan heijastelee heidän vanhempiensa suhtautumista. Orpolapseen ei haluta luottaa ennen kuin hän osoittaa itse olevansa muita parempi. Annalla on moninkertainen todistamisen taakka: sen lisäksi että hänen pitää vakuuttaa muut kelpoisuudestaan orpokotitaustansa takia, hänen terävä älynsä kyseenalaistetaan monta kertaa myös ihan vain siksi, että hän on tyttö.

Sarjan feminismi on nostettu aiemmissakin jutuissa esiin, sillä lasten huono-osaisuuden lisäksi se on sarjan keskeinen aihe. Annasta on mahdotonta käsittää, miksi Cuthbertit haluavat orpokodista pojan, kun hänenkaltaisensa vahva tyttö pystyy ihan kaikkiin samoihin töihin. Avonleassa toimii edistyksellisten äitien lukupiiri, johon Marillaakin pyydetään. Suffragetit mainittu! Pastori kehottaa Annaa valmistautumaan vaimon rooliin, mutta tämä itse näkee maailman avoimena, mahdollisuuksia täynnä – tämä on minusta juuri Montgomeryn hengessä tehtyä valoisuutta ja positiivisuutta.

Vielä muutama sana henkilöistä ja näyttelijöistä: niin paljon kuin Megan Followsista pidänkin, minusta tämä ”uusi Anna”, jota näyttelee Amybeth McNulty, näyttää enemmän Montgomeryn Annalta: laiha, lapsenkasvoinen, leveähymyinen vinoinen hampaineen – ja tietenkin täydellisen oranssitukkainen. Follows oli ehkä vähän liian kaunis rooliinsa, ja lisäksi näytti lettipäiseltä aikuiselta. Marilla ja Matthew on roolitettu upeasti, samoin Annan koulutoverit ja Jerry. True bosom friends eli Dianan ja Annan sydänystävyys on niinkuin pitääkin (…ikuisiksi ystäviksi tultais niinkuin Anna ja Diana… laulaa Maija Vilkkumaa).

Eniten pidin kuitenkin yllättäen kahdesta hahmosta. Rachel Lynde ei ole vain ilkeä vanha rouva naapurista, vaan Marillan sukulaissielu ja paras ystävä, lähes yhtä lempeä ja kiltti, ja pidin tästä muutoksesta. Ja sitten se järkyin juttu: Jonahthan Crombiekin on korvattavissa. Gilbert Blythen roolissa nähtävä Lucas Jade Zumann on täydellinen Gilbert, ja samoin kuin Annan roolissa, nyt näyttelijä ei näytä lapseksi puetulta aikuiselta. Olen vähän rakastunut, pakko myöntää. Mutta kukapa ei Gilbertiin rakastuisi…

Uuden sarjan trailerin voi katsoa vaikkapa Netflixin sivuilla. Jään mielenkiinnolla odottamaan toista kautta, joka toivottavasti ja todennäköisesti tehdään.

 

Papu on ollut kipeänä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Papua jouduttiin viemään lääkäriin sitten keväällä 2009 tapahtuneen steriloinnin jälkeen.

Äitienpäivän aamuna Papu odotti kuistilla käpertyneenä tuolilla olevien ulkotyövaatteiden päälle. Se ei aluksi noussut lainkaan, nosti vain päätään kun kutsuin sitä. Sitten se hitaasti nousi, hyppäsi alas ja ontui sisälle.

Kissa oli silminnähden sairas. Näkyvin oire oli oikea etutassu, johon se ei varannut lainkaan. Papu oli hiljainen, melkein tokkurainen. Nostin sen varovasti meidän sänkyyn, jätin pimennysverhon alas jotta huone pysyi turvallisen pimeänä, ja jätin kissan nukkumaan rauhassa.

Se nukkui koko aamupäivän. Kävin välillä katsomassa sitä, ja se havahtui kun sen luona kävi, mutta ei alkuun reagoinut kehräämällä. Yleensä se kehrää hyvin herkästi. Jossain vaiheessa iltapäivää se nousi jalkeille. Tassuaan se ontui yhä, mutta pahin tokkuraisuus oli iltaan mennessä ohi.

Päivystävältä eläinklinikalta todettiin (yli kuusi euroa per minuutti maksaneen puhelun aikana), että päivystysaikaan kuten nyt sunnuntaina hintaan tulee 100 prosentin korotus. Oli pakko nielaista tyhjää ja varata aika Papulle vasta maanantaiaamuksi. Podin huonoa omatuntoa koko illan, mutta onneksi Papun kunto ei huonontunut, päinvastoin se virkistyi iltaa ja yötä kohti.

Maanantaiaamuna jätin työt väliin ja vein Papsiliinin eläinklinikalle. Lääkäri tutki sen, totesi yleiskunnon hyväksi ja löysi oikean etutassun anturasta pistohaavoja, yhden ison ja muutaman pienemmän. Haavoista päätellen Papu ei siis ollut satuttanut itseään esim. lasinsiruun tai muuhun sellaiseen, vaan ihan yksinkertaisesti tapellut jonkun naapuruston kissan kanssa.

Papu potilaana 1

Harmittaahan se kun on kipeä.

Lääkäri antoi antibiootteja ja kipulääkettä pistoksena, ja saimme lääkkeitä mukaan. Pistoksena annettu kipulääke sekä haavan puhdistaminen tehosi nopeasti: vielä lääkärissä Papu ontui selvästi, mutta kotiin tultuaan ontuminen oli unohtunut. Se määrättiin viikon sisäarestiin sekä käyttämään muovista kauluria, jotta se ei pääse nuolemaan haavaansa.

Lääkkeet Papu on ottanut helposti (antibioottikuuri jatkuu vielä muutaman päivän), ja suhteellisen vähän se huutaa ulko-ovellakaan. Mutta se kauluri, se on ollut piinallinen.

Kaulurin takia Papu ei voinut pestä itseään. Peseminen on kissalle niin vahva tapa, että viikossa sen puute alkoi näkyä. Turkki muuttui takkuiseksi ja paikoin likaisen oloiseksi. Papu yritti ja yritti nuolla ja pestä itseään, mutta kieli osui vain muovikauluriin – se ei ylttänyt kaulurin reunan yli kielellään etutassuun kuten yleensä. Muutaman kerran se käytti ihmisiä apunaan: se nuolaisi minun tai puolison sormea ja pyyhki sitten naamaansa siihen toistaen liikettä muutaman kerran.

Papu potilas 3

Papu haaveilee ulos pääsemisestä.

Ihmissormen käyttäminen pesukintaana oli liikuttavaa, mutta toinen yhtä aikaa surullinen ja huvittava hetki oli Lappeenrannan kodissa, kun Papu jumitti lempipaikkansa äärelle. Se ei mahtunut kaulurin kanssa rahin alle, missä se yleensä nukkuu mieluiten. Se nukahti rahin eteen, kauluri rahin reunaan nojaten.

Papu potilas 2

Papu ja tavoittamaton lempipaikka.

Tassuhaava on parantunut hyvin. Puhdistan sitä aamuin illoin lääkkeiden antamisen yhteydessä. Aioin jo ottaa kaulurin pois viime torstaina, kun löysin uuden haavan. Aiemmin oli jäänyt huomaamatta Papun kainalossa ollut isohko ruhje, jossa oli ihan kunnolla irronut nahka vekille. Soitin lääkäriin ja sieltä todettiin, että sama antibiootti riittää. Leikkasin haavan ympäriltä karvat ja puhdistin sitä huolella taas pari kertaa päivässä. Valitettavasti Papun kaulurirangaistus jatkui, sillä en voinut päästää sitä nuolemaan avohaavaa.

Sairastaessaan Papu on ollut jotenkin poikkeuksellisen seurallinen. Ainahan se tykkää kiivetä syliin etätyöpäivinä, mutta nyt tuntui että se haki turvaa ihan eri intensiteetillä kuin normaalisti. Huomionkipeys tai läheisyydenkaipuu on tasoittunut ajan kanssa, kun haavat ovat parantuneet.

Tänä aamuna totesin, että haava on sen verran arpeutunut, että kaulurin voi ottaa pois. Vähän riski se on, mutta kauluri oli ollut jo viikon, ja kissa oli siihen todella väsynyt. Täytyy vaan seurata kainalohaavan paranemista, ettei Papu itse ala repiä arpea auki.

Papu on todennäköisesti syntynyt kesällä 2008, eli se on jo komeat yhdeksän vuotta vanha. Ehkä lääkärikäyntejä tulee lähivuosina lisääkin, mutta nyt päästiin loppujen lopuksi vähällä. Säikähdin vaan aika tavalla.