Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (S&S 2021) Kirja saatu kustantajalta.
Harva tietokirja on herättänyt minussa niin paljon tunteita kuin Raisa Omaheimon hieno ja tarpeellinen teos Ratkaisuja läskeille (2021). Pidän kirjaa tärkeänä puheenvuorona, mutta en ollut sen kanssa kaikesta samaa mieltä. Ristiriitaiset tunteet aiheuttivat sen, että tämä blogiteksti on hautunut päässäni monta kuukautta. En ole oikein tiennyt, mitä kirjoittaa, tai miten kirjoittaa. Toisaalta ristiriitainen olo kirjasta myös pakottaa minut kirjoittamaan, vaikka helpompaa olisi jättää aihe kaivelematta.
Raisa Omaheimo on taiteilija, joka on kirjoittanut kirjoja, näytellyt ja tehnyt monenlaista kulttuuri- ja vaikuttavuustyötä. Hänen komiikkansa aiheena on usein lihavuus. Huumori on keino käsitellä vaikeita asioita, mutta Omaheimon hauskuus on viiltävää: tekstin läpi näkee, etteivät nämä asiat oikeasti naurata sitä, joka ne kokee omakohtaisesti. Ratkaisuja läskeille ei ole tippaakaan hauska kirja, vaikka se onkin kuin stand up -koomikon käsikirjoitus. Komiikka on tässä vain tyyli, joka heijastelee Omaheimon taustaa koomikkona ja kolumnistina.
Lukija saa eteensä ravistuttavia faktoja läskifobiasta, yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme läpileikkaavasta lihavuuden kammosta. Omaheimo ei pääse lihavuuden stigmatisoinnin alkujuurille – siihen tarvittaisiin sekä historiantutkijoita että antropologeja – mutta on tässä nykypäivän tilanteessakin sulateltavaa. Kirja kertoo siitä, miten lihavia henkilöitä kohdellaan kaltoin ja ohitetaan niin lääkärissä kuin kaupoissakin, työnhaussa ja asiantuntijuutta vaativissa tehtävissä. Lihavan ihmisen oletetaan olevan laiska, tyhmä ja saamaton. Tämä oletus tehdään yleensä tiedostamatta, mutta se ehkä vain pahentaa tilannetta. Miten saamme muutettua käsityksiä, jos ihmiset eivät edes tiedosta ennakko-oletuksiaan?
Kulttuurituotteet toistavat läskifobiaa uudestaan ja uudestaan. Lihavat ovat tv-sarjoissa ja elokuvissa harvoin pääosassa. He ovat sivuhenkilöitä, joiden tehtävä on tukea pääroolia. Jos lihava on tarinan keskus, juoni sisältää yleensä muodonmuutoksen. Näitä esimerkkejä on paljon, eivätkä ne ole kaukaa 1900-luvulta vaan toistuvat yhä vain. Yhteiskunnan järjestelmät kehitetään normikehoille, kulutustuotteet harvoin huomioivat muita kuin keskimääräiset kehot, eikä kauneusihanteista kannata edes puhua.
Omaheimon kirjoitustyyli on herättelevä, provosoiva ja piikikäs. Sen tarkoitus on ärsyttää. Kirjasta tulee vaikutelma, että kirjoittaja näkee kaiken yhteiskunnassa, elämässä ja arjessa läskifobian kautta. Aivan kaikki maailmassa ei kuitenkaan ole suunniteltu lihavien ihmisten kärsimyksen lisäämiseksi, eivätkä kaikki ihmisten reaktiot aina tarkoita läskifobiaa. Kun ystävä kertoo, että on alkanut syödä enemmän vihanneksia, hän ei tarkoita että kuuntelijan painolla olisi mitään tekemistä valinnan kanssa. Kun lentoemäntä tuo turvavyön jatkeen lentokoneessa, hän on läskifobinen jos hän hymyilee, jos hän ei hymyile, jos hän sanoo jotain tai jos hän ei sano mitään. Kun matkustajaa pyydetään siirtymään lentokoneessa painon tasapainottamiseksi, ei aina valita matkustamon lihavinta matkustajaa. Minäkin olen laihempina vuosinani siirtynyt koneessa, kun sen tasapainoa on aseteltu kuntoon ennen nousua.
On hätkähdyttävää lukea esimerkiksi painoindeksin (BMI) synnystä ihmisen painon mittarina. Tiesin, ettei painoindeksi kerro oikeasti mistään, mutta en tiennyt, miten hakoteillä sen käytettävyyden kanssa ollaan. Erityisen tärkeä viesti kirjassa on kuitenkin se, ettei laihdutus kannata. Suurin osa laihduttaneista lihoo painonsa takaisin. Nopeat dieetit, kuntokuurit ja pikakeksinnöt sotkevat ihmisen aineenvaihdunnan tutkimusten mukaan niin pahoin, että seurauksena voi olla jopa pysyviä sairauksia, mutta yleensä ainakin aiempaa korkeampi paino.
Kaikkiin sairauksiin ei auta laihduttaminen. Itse asiassa se auttaa varsin harvoihin sairauksiin. Lihavuus voi altistaa sairauksille, mutta Omaheimo on oikeassa siinä, että pelkkä käsky laihduttaa ei auta. Tarvitaan myös apukeinoja, palveluja ja ymmärrystä henkilöiden erilaisista tilanteista. Lihavuus tuskin on lihavan ihmisen valinta, ja hän tietää olevansa lihava – ei sitä tarvitse kertoa tutun eikä tuntemattoman. Lihavuuteen on aina jokin syy. Syyn selvittämiseen tarvitaan apua, sote-henkilöstön herkkyyttä asian äärellä (eli koulutusta ja ymmärrystä) sekä armoa ja sallivuutta. Ennen kaikkea yhteiskunnan pitää ymmärtää, että lihava keho on yhtä arvokas kuin ns. standardinmukainen keho.
Kirjan ansio on terävä kieli, mutta samalla se on sen heikkous. Terävyys kääntyy itseään vastaan, kun tyyli alkaa nyppiä niin paljon, ettei tee mieli kertoa kirjasta kenellekään tai puhua koko aiheesta enää ikinä. Ärsytys kertoo siitä, että kirja osuu johonkin herkkään kohtaan ja aiheuttaa epämukavuutta. Mietin lukiessani, miksi Omaheimon niin kovin tärkeä viesti alkoi ärsyttää minua. Sain itsenikin kiinni läskifobisista ajatuksista, ja kirjan lukemisen jälkeen olen havainnoinut ilmiötä aiempaa aktiivisemmin sekä itsessäni että ympäristössäni.
Kaikkein vaikein minun oli niellä Omaheimon lataus kehopositiivisuuden käsitteestä. Kirjoittajan mukaan kehopositiivisuuden käsitettä käytetään väärin, kun sen varjolla yritetään hyväksyä kaikki norminvastaiset kehot. Kyse ei pitäisi olla ihmisen hyväksyvästä suhteesta omaan kehoonsa vaan käsite ”taklaa yhteiskunnallisia valtarakenteita ja kyseenalaistaa normeja ja vähemmistökehoihin liittyviä stigmoja. Sen tavoitteena ei ole muuttaa meitä itseämme vaan maailmaa.” Minä kuitenkin ajattelen, että vain hyväksymällä itsemme, kaikenlaiset norminvastaiset kehot, voimme alkaa muuttaa maailmaa. Omaheimo tykittää edelleen:
Kehopositiivisuudessa ei pitäisi olla kyse siitä, että suhtautuu omaan kehoonsa positiivisesti vaikka se ei täyttäisi kaikkia kauneusstandardeja. Omat raskausarvet tai selluliitit voivat olla yksilölle raskas asia, mutta jos niitä kantaa ihminen, jolla on norminmukainen keho, ei niiden esittelemisessä ole kyse kehopositiivisuudesta.
Edellisessä lauseessa on paradigma: raskausarpia tai selluliittia sisältävä keho ei ole norminmukainen. Omaheimon kirjassa lihavuus ei ole lievää. Jos kertoisin hänelle, miten raskauksien aikana ja jälkeen tapahtuneet kehoni muutokset minua vaivaavat ja ovat aiheuttaneet terveyshaittoja, hän – tämän kirjan perusteella, en ole tavannut häntä – ohittaisi ongelmani, koska en ole tarpeeksi lihava. Hän ohittaa kaikki muut kuin liikalihavuuden, läskit. Syynä on se, ettei niissä puhuta saman kokoluokan (pun intended) ongelmista: ”Yhdenkään normikehoisen itsentuntonsa kanssa kamppailevan ihmisen somepostausten lempeä viesti ei tuo kestävämpiä tuoleja terassille.” Ymmärrän mitä tarkoitat, Raisa, mutta ajattelen eri tavalla.
Toivoisin, että Ratkaisuja läskeille kiertäisi terveyskeskuslääkäreiden ja kouluterveydenhoitajien käsissä. Toivoisin, että sen lukisivat kaikki sairaanhoitajat, mutta myös mummot, papat, äidit, isät, sedät ja tädit, anopit ja apet, jotka kohtaavat etenkin lapsia ja nuoria aikuisia, ja joilla on tapana kommentoida omaa ja toisten painoa, jaella laihdutusvinkkejä ja keskustella läheisten syömistä ruokamääristä.
Vaikka Ratkaisuja läskeille ärsyttää, sen aiheuttama ärsytys tekee hyvää.
Illuusioita 
Minusta sanoitat tosi hyvin niitä monenlaisia ajatuksia, mitä kirja sinussa herätti. Ja kuinka hienoa, että teos todellakin herätti keskenään ristiriitaisiakin tuntemuksia. Olen samaa mieltä siitä, että aihe on tärkeä ja on paljon ihmisiä ja viranomaistahoja, joiden olisi syytä lukea tämä. Tuntuu myös siltä, että usein meitä vanhemmat ikäluokat olisivat ennen kaikkea tiedon tarpeessa. Toisten kehojen koon tai siinä tapahtuvien muutosten kommentoiminen tuntuu olevan iäkkäämmillä ihmisillä huomattavan tavanomaista. Ainakin oman kokemuksen mukaan nuoremmat ikäluokat ovat (onneksi) usein sensitiivisempiä ja tiedostavampia. Toki myös heidän kokemansa ulkonäköpaineet ovat suuruusluokaltaan ihan jotain muuta kuin menneinä vuosikymmeninä.
Minulla on myös ihan lähipiiristä kokemusta siitä, että jatkuva ruokamäärien ja painon kommentointi tulee juuri itseäni vanhemmilta henkilöiltä. En ole puuttunut siihen vielä, mutta toivon ettei se kohdistu lapsiini – siinä vaiheessa puutun asiaan. Vaikka ulkonäköpaineet ovat somen myötä moninkertaistuneet nykynuorten kohdalla, ovat meitä (sinua ja minua) vanhemmat polvet kyllä kasvaneet todella vahvassa etenkin naisiin kohdistuvassa laihdutuskulttuurissa. Tätä kehorauhaa, josta nyt puhutaan, ei ole ollut olemassa. Tavallaan en ihmettele, että se sitten purkautuu kommentteina, joilla ei tarkoiteta pahaa, mutta jotka aiheuttavat vahinkoa. ”Kylläpä tuo lapsi syö paljon! Minä syön vain vähän, ihan vähän. Olen laihtunut taas kaksi kiloa!”