Kerttu Kotakorpi: Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuuteen. Bazar Kustannus 2021. Kirja saatu arvostelukappaleena.
Tunnustan ennakkoluuloni: vaikka kuinka asiantuntemus on kohdillaan, en ajatellut, että meteorologin kirjoittama kirja voisi olla kovin hyvä. Olin väärässä, kirkkaasti väärässä. Kerttu Kotakorpi sai minut nolostumaan ajatustani, sillä hänen kirjoittamansa tietokirja Suomen luonto 2100 on sekä asiantunteva että sujuva.
Kirjan perusidea on selkeä: Kotakorpi kuvailee Suomea vuonna 2100. Hän kertoo vuodenkiertoa seuraten miten vesistömme voivat, millaisia puita Suomessa kasvaa, millaisia hyönteisiä tai lintuja täällä elää ja miten Itämeri hengittää. Se, mikä erityisesti nosti arvostustani, oli kirjan alkuosa. Siinä Kotakorpi kirjoittaa selkeästi ja helppotajuisesti auki kirjan lähtökohdat, jotta lukija voi hahmottaa, miten se on rakennettu. Ilman tällaista alkua ”ennustuskirja” olisikin liian helppo maali sekä ilmastonmuutoksen kieltäjille, mutta myös niille, joille tämän kirjan skenaario on liian optimistinen. Lähtökohdissa kirjailija kertoo esimerkiksi mihin päästöskenaarioon hänen teoksensa pohjautuu, mitkä asiat on otettu huomioon ja mitkä ei. Esimerkiksi politiikan muutoksia, tekniikan kehitystä tai väestön muuttovirtoja ei ole tässä lähdettu veikkaamaan, samoin pois on rajattu sen ennustaminen, miten elinkeinot muuttuvat ja mitä tapahtuu esimerkiksi matkailulle. Kirja on kirjoitettu keskellä koronapandemiaa, mutta ei ota kantaa mahdollisiin tuleviin viruspandemioihin.
Kirja keskittyy juuri siihen mihin se lupaa: Suomen luonnossa tapahtuviin muutoksiin seuraavan 80 vuoden aikana. Luonnolle 80 vuotta ei ole kovin pitkä aika, ja monet kirjassa kuvatuista muutoksista voi helposti havaita olevan käynnissä jo nyt. Esimerkiksi sääilmiöiden äärilaitojen yleistyminen on näkynyt jo tänä keväänä, sinä aikana kun luin kirjaa ja mietin, miten siitä kirjoittaisin. Ensin oli kuiva kevät, sitten satoi yhteen menoon pari viikkoa. Nyt on hellekausi, joka katkeaa välillä rae- ja ukkoskuuroihin tai -myrskyihin. Kesien hellejaksot pitenevät, eikä talvisin lumipeite enää nytkään saavuta etelä- ja lounaisosia maastamme kuin lyhyeksi aikaa. Vuonna 2100 marraskuu kestää ainakin helmikuuhun asti koko eteläisessä Suomessa, ja lunta on vain Lapissa.
Lyhytaikaiset sateet ovat [kesäisin] voimistuneet enemmän kuin sateet keskimäärin. Kuuden tunnin maksimisademäärä on kasvanut peräti neljänneksellä. [- – ] …rankkasateiden ohella lisääntyvät niin salamointi, ukkospuuskat, rakeet kuin äärimmäiset ilmiöt kuten syöksyvirtaukset ja trombit.
Eläinlajien katoamista on vaikeampi havainnoida tällaisena biologiasta melko vähän ymmärtävänä kansalaisena, mutta uusien lajien leviäminen olosuhteiden muuttuessa on helpompi huomata. Kun olin lapsi, punkkeja oli täällä meilläpäin vähän, ja koirastamme poistettiin vain muutama joka kesä. Nyt niitä on niin paljon, että ihmiset ottavat rokotteita, ja kissani keräsi eräänäkin iltana parissa tunnissa 5-6 puutiaista. Kun olin lapsi, tienvarret täällä maalla olivat vielä horsman ja niittykukkien vallassa; nyt ne ovat koko kesän täynnä haitallista vieraslajia, lupiinia. Maitohorsmaa on vain siellä, minne lupiini ei ole vielä ehtinyt.
Miksi minusta myös tuntuu siltä, kuin perhosia olisi koko ajan vähemmän? Ehkä kuvittelen sen, tai ainakaan ajatus ei ole Kotakorven kirjasta lähtöisin.
Kirjassa ennustetaan toinen toistaan surullisempia lajien sukupuuttoon kuolemisia. Näistä ehkä ilmiselvin – ja ehkä suurta yleisöä koskettavin ja surullisin – on saimaannorppa, joka ei tule selviämään ilman lunta. Moni kasvi, nisäkäs, kalalaji, lintu ja hyönteinen pakenee ensin pohjoista kohti elinympäristöjen muuttuessa, kunnes katoaa kokonaan. Osan niistä olemassaoloa emme edes ole tienneet, mutta se ei tarkoita etteivätkö ne olisi tärkeitä. Ekosysteemissä jokaisella eliöllä on paikkansa, ja ympäristön muuttuessa ekosysteemit murtuvat.
Kaikki muutokset eivät toki ole yksinkertaisesti vain huonoja tai hyviä. Uusia lajeja saapuu, ja esimerkiksi viljelyolosuhteet ovat Suomessa varsin hyvät vuonna 2100 muuhun Eurooppaan verrattuna. Kotakorpi kirjoittaakin ennusteeseensa myös sen, että viljelyssä ja metsänhoidossa on tuohon vuoteen mennessä opittu ymmärtämään, miten tärkeää on käyttää menetelmiä, jotka tulevat luonnon monimuotoisuutta eivätkä lisää vesistöjen rehevöitymistä. Myös lihansyönti on saatu vähenemään. Vaikka lyhytnäköisesti voi sanoa, että esimerkiksi ilmalämpöpumppujen valmistajat hyötyvät hellekesistä, on silti selvää, että todellisuudessa ja pitkällä tähtäimellä kukaan ei hyödy ilmastonmuutoksesta.
Pelkäsin vähän, että Suomen luonto 2100 olisi liian vaikea kirja. Se olikin vaikea, mutta lähinnä siksi että aihe on niin rankka – vaikka Kotakorpi kirjoittaakin lempeällä otteella. En kuitenkaan tarvinnut lukemiseen erityisosaamista biologian tai maantieteen alalta. Olen lukenut näitä asioita viimeksi lukiossa, enkä ole perehtynyt ilmastonmuutokseen, viljelymenetelmiin, metsänhoitoon tai edes luontomme huikeaan eläin- ja kasvilajistoon kovinkaan hyvin. Pysyin silti hyvin kärryillä, sillä kirjalla on selvästi ollut sekä hyvä kirjoittaja, että hyvä kustannustoimittaja. Teksti on selkeää ja ymmärrettävää myös kaltaiselleni luontoamatöörille. Tätä voisi hyvin lukea sekä nuori että vanha (tai kaltaiseni keski-ikäinen), joka vain on kiinnostunut lukemaan lisää ympäristömme muutoksesta, mutta vierastaa saarnoja tai liian vaikeita tiedetekstejä.
Kuten sanoin, vaikea kirja tämä silti on. Teos ei syytä eikä mollaa, mutta osoittaa miten pitkällä muutos jo on, ja miten tärkeää on toimia ilmastomuutosta hidastavasti. Tämän kirjan kuvaama Suomi tulee olemaan totta lapselle, jota nyt kannan kohdussani. Se ajatus tekee kipeää.
Kotakorpi myöntää, suorastaan toivoo, että olisikin väärässä:
Toivon, että tapahtuu jotain arvaamatonta ja ettei maailmasta tulekaan ennustetunlainen. On teoriassa mahdollista, että ihmiskunta keksii tehokkaan tavan kerätä hiilidioksiidia ilmakehästä, jolloin pitoisuuus voisi kasvavista päästöistä huolimatta jopa vähetä. Voisivathan ihmiset keksiä tehokkaan, halvan, helpon ja päästöttömän energianlähteen ja korvata sillä pikavauhtia fossiiliset polttoaineet.
Kirjan perusteella en sijoittaisi pitkällä tähtäimellä rahojani aurinkovoimaan, sillä pitkä, valoton ja harmaa kausi vain pitenee vuosi vuodelta. Sen sijaan panostaisin tuulivoimaan, ehkä jopa maisemien kustannuksella: tarvitsemme päästötöntä energiaa, ja sitä saa parhaiten usein juuri siellä, missä maisemaa haluttaisiin suojella. Oman talon tai mökin katolle tällä hetkellä aurinkopaneelit olisivat kuitenkin enemmän kuin tervetulleet. Kirjan luettuani olen kylvänyt niittykukkia tonttimme laitamille houkutellakseni pölyttäjiä. Huomaan pienet hyönteiset ja ötökät nykyään herkemmin ja mietin aina niitä nähdessäni sitä, että kaikilla eliöillä on oma paikkansa ja tehtävänsä, josta minulla ei tarvitsekaan olla tietoa; riittää että kunnioitan niitä.
Yksi kirjasta huokuva asia on sen kirjoittajan rakkaus luontoon. Hän kuvaa maisemia, eläimiä ja ympäristöä tavalla, josta tulee tunne, että tämä todella on tärkeää hänelle. Hän vaikuttaa tuntevat lajit ja nauttivan luonnon seuraamisesta. Se on toki oletettavaa tällaisen kirjan kirjoittajalle, mutta sen huomaaminen silti lämmitti sydäntä. Rakkaus luontoon näkyy myös Kotakorven instagram-tilillä, jossa on toinen toistaan kauniimpia luontokuvia.
Tämän kirjan haluan säilyttää hyllyssäni, jotta voin 1) lainata sitä mahdollisimman monelle, 2) palata siihen aina kun mietin jotain ilmastonmuutokseen liittyvää ja 3) nähdessäni sen muistaa aina, miksi kulutuksen vähentäminen ja ympäristön suojeleminen ovat niin tärkeitä.
Lämmin kiitos arvostelukappaleesta Bazar!
Liitän tämän Pienen Helmet -lukuhaasteen kohtaan 4. Kirjan nimessä on numero.
Illuusioita 