Maalla on hyvä olla

Olen keväästä asti miettinyt kirjoittavani siitä, millaista on asua maalla. Siitä, kun ostin talon ja muutin maalle, on jo yli viisi vuotta. Sinä aikana yksineläjästä on tullut perheellinen, mutta asumme edelleen samassa talossa. Olemme välillä kuvitelleet muuttavamme lähinnä perheen yhtenäisyyden vuoksi, ja asuimmekin Kajaanissa puolitoista vuotta, mutta palasimme tänne, tällä kertaa jäädäksemme. Välillä olen huomaavinani kaupunkilaisten ystävien kyläillessä tiettyä hämmästelyä: miksi valitsemme kylän, jossa ei ole mitään, ja josta kaikkialle on pitkä matka? Juuri tätä pohdintaa olen miettinyt kesän yli. Miksi me valitsemme tämän kodin?

Vaarana on kuitenkin se, mitä Antti Holma kuvaa mainiosti kirjassaan Kaikki elämästä(ni) (2020):

Kerron Otolle, että minun pitäisi kenties kirjoittaa vain kolumni, jossa on tehty jokin seuraavista havainnoista: Maaseudun ihmiset ovat aidompia ja rehellisempiä kuin kaupunkilaiset. Maaseudun elämä on oikeampaa kuin kaupungin elämä. Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu pitäisi lopettaa. Maaseudun ihmisissä asuu merkillinen, rauhallinen viisaus, jota voi nimittää hötkyilemättömyydeksi.

”Hyi helvetti”, Otto sanoo.

Holma kuvaa kirjassaan mainiosti käyntiään lapsuuden ajan kotipaikkakunnalla Sonkajärvellä. Osuus on kirjan parhaita kohtia.

Me asumme kylän keskustassa, siis taajamassa. Lapsuuteni asuin sivukylällä, viiden kilometrin päässä lähimmästä ruokakaupasta, kirjastosta, uimahallista, postista, pankista, terveyskeskuksesta, apteekista, kampaamosta, kunnantalosta ja -virastoista, urheilukentästä ja niin edelleen. Viisi kilometriä ei ole matka eikä mikään, ja nykyisin ajan sen autolla harva se päivä, sillä Topin isovanhemmat ja eno asuvat samalla kylällä edelleen.

Ostin talon viisi vuotta sitten kylän keskustasta, koska halusin asua kunnallisten sähkö- ja vesijohtoverkkojen alueella (helpompaa) sekä hyvien linja-autoyhteyksien vieressä. Kauppa, kirjasto, uimahalli, koulu, apteekki, hieroja, parturi-kampaamo ja kauneushoitola löytyvät kylältä edelleen, mutta monet muut palvelut ovat siirtyneet nykyiseen kuntakeskukseen, meidän ”eteläiseen kaupunginosaamme” 20 kilometrin päähän. Mikä ikävintä, korona-aika vei kylältä postin. Lähin posti on sekin nyt 20 kilometrin päässä, ja se jos jokin harmittaa.

Merkittävin huono puoli maalla asumisessa omasta näkökulmastani on se, että joudumme ajamaan autoa paljon. Ilman autoa emme pääse minnekään. Topin hoitopaikka ei ole lähin, vaan 15 kilometrin päässä. Kyläkaupasta saa perusjutut, ja apteekki onneksi on auki neljänä päivänä viikossa, mutta isommat ostokset tehdään kuntakeskuksessa. Kaupunkiin on 50 kilometriä. Julkinen liikenne on niin riisuttua, ettei se ole meidän tilanteessamme vaihtoehto.

Toinen ikävä puoli ovat harrastukset. Tarjolla on vaikka mitä, tosi monipuolisesti. Haaste on se, että ryhmiin ei aina ole riittävästi tulijoita. Topin taaperojumpparyhmään tuli vain viisi lasta, joten se ei jatkanut enää parin kokoontumisen jälkeen. Onneksi pääsimme toiseen ryhmään, mutta sinne on se 20 kilometriä matkaa.

Ilmoittauduin kansalaisopiston lukupiiriin, ja sain jännittää viimeiseen iltaan asti, tuleeko ryhmään tarpeeksi osallistujia. Tuli, onneksi! Se on yksi ajo kuntakeskukseen lisää, mutta toki vain muutaman viikon välein. Tänään ilmoittauduin lyhyeen kirjallisuuspiiriin, joka kokoontuu syksyn aikana neljästi. Sinne on 38 kilometriä suuntaansa. Jos ryhmä toteutuu, ajelen taas ylimääräistä, harrastuksen vuoksi. Totta kai yhdistän aina ajoihin kauppareissut yms, mutta ei se matkaa lyhennä.

Koronavuosi on korostanut asuinpaikkamme hyviä puolia. Kunnassamme ei edelleenkään ole covid19-tartuntoja, enkä usko että niitä tuleekaan. Ihmiset pitävät täällä turvavälejä ihan luonnostaan, kun elämänpiiri on väljää eikä toisten naamalle ole tapana syljeskellä. Kotona on helppo viihtyä, kun piha on suuri ja käytössä oma talo, jonka neliöt riittävät pienelle perheelle. Maailma ympärillä tuntuu aaltoilevan monenlaisia kriisejä, mutta täällä on helppo keskittyä hyviin ajatuksiin, arvostaa muita ihmisiä, nähdä itsensä kokonaisena ja unohtaa välillä maailman ongelmat.

Etätöitä on ihanaa tehdä omassa kodissa. Nettiyhteydet pelaavat tietenkin erinomaisesti. Ystävät joskus vitsailevat tyyliin ”Ai teillä on sähköt?”, ja nauran mukana, jatkankin juttua jollain sopivalla tavalla. Samalla mietin kuitenkin, mistä tuo kertomus- tai vitsiperinne maaseudun takapajuisuudesta oikein kertoo. Miksi ajatellaan, että täällä olisi jotenkin kehittymätöntä? Ihmisten omista kokemuksista avautuu ihan toisenlainen kuva kuin talouspoliittisesta diskurssista, kuten akatemiatutkija, historioitsija Kaisa Vehkalahden blogipostauksestakin voi lukea.

Olisi hyvä nähdä myös se, että maaseutua on monenlaista. On kuntakeskuksia, sivukyliä ja syrjäkyliä. On niitä jotka asuvat kaukana kaikesta ja rakastavat sitä, ja niitä jotka asuvat maalla, mutta kaikkien palvelujen äärellä.

Kun toimittaja Reetta Räty julkaisi kolumnin maaseudun nuorista elokuussa, linkitin sen facebookiin kirjoittamalla oheen ”Lamborghini tuli vastaani meidän kylällä, ei kaupungissa. Maalla todella eletään monenlaista elämää, eikä me kaikki olla maatalousyrittäjiä tai asuta haja-asutusalueella.”

Varsinaisia maatalousyrittäjiä on tänä päivänä aika vähän, kun tilakoot ovat isoja. Täällä asuu paljon niitä, jotka käyvät töissä kaupungissa – kuten minä ja mieheni. On paljon koulutettua väkeä, ammattitutkintoja ja korkeakouluja käyneitä. Yrittäjyys on tavallista, koska se on tapa työllistää itsensä ja usein samalla muutama muu. Harvaa asiaa tarvitsee hakea oman kunnan ulkopuolelta, sillä yrityksiä on paljon.

Lapseni kaveripiiri on monipuolinen, koska lapset tulevat monenlaisista perheistä. Täällä on varmaankin huonon työllisyystilanteen vuoski vähemmän maahanmuuttajia kuin kaupungissa, mutta muilta osin sosiaalinen heterogeenisyys kyllä toteutuu paremmin kuin kaupungissa, jossa tapasin lähinnä työkavereita tai muita saman koulutustaustan omaavia ystäviäni perheineen. Kaikki rakkauteni heitä kohtaan, mutta on kyllä ihan virkistävää tuntea myös muunlaisia ihmisiä.

Minut ja Topi otettiin tosi lämmöllä mukaan pienten lasten äitien joukkoon niin leikkipuistossa kuin perhekahvilassakin. Tunnen melkein kaikkien Topin kavereiden vanhemmat, mikä on minusta huikea vahvuus ajatellen sitä päivää, kun hän aloittaa koulun. Ihmiset ovat helposti lähestyttäviä, ja olen saanut uusia kavereita – ehkä jopa yhden ystävän.

Niin ja se Topin koulu: sinne on 400 metriä matkaa, oppilaita on 50-60. Turvallinen, onnellinen, hyvä koulu. Yläkoulu onkin sitten kuntakeskuksessa, samoin lähin lukio. Itse muutin 17-vuotiaana ekan kerran omilleni, koulun takia. Koulutuksen saadakseen on pakko muuttaa pois, siitä tuossa yllä linkittämässäni Reetta Rädyn kolumnissakin puhutaan. Onneksi takaisin voi aina tulla.

On varmaan turha toistaa luonto-argumenttia, mutta sanon sen nyt kuitenkin: asun kunnassa, jossa on kansallispuisto, mutta lisäksi ihan tässä kylällä pääsen luontopolulle helposti. Ja oma piha, voi onnea ja autuutta!

Vielä yksi loistojuttu, josta jaksan olla onnellinen viikoittain: meillä on erinomainen kirjasto. Jo opiskeluaikana huomasimme siskoni kanssa, että uutuuskirjoihin on täällä lyhyemmät jonot, jos jonoa ollenkaan. Saan nopeasti ja helposti käsiini kaiken, mitä voin haluta lukea.

Jokin aika sitten tein havainnoin: kaksi hyvin läheistä työkaveriani ovat hekin muuttaneet maalle viime vuosien aikana. Myös esimerkiksi todella lahjakas valokuvaaja Ilona Savitie muutti Torpan tytöksi joitakin vuosia sitten Helsingistä. Lukupiirissäni on useita henkilöitä, jotka ovat muuttaneet tänne, mökkipaikkakunnalleen, työuran viimeisinä vuosina ja asuvat nyt eläkkeellä pikkupaikkakunnalla.

Jotain vetoa siis täytyy olla niissä kliseisissäkin asioissa: oma rauha, hiljaisuus, tilan tuntu, ympäröivä luonto ja kiireettömyyden henki. Kiireettömyys on tosin lähinnä vaikutelma, sillä kyllä täälläkin ihmisillä kiire on ja ylityöstressiä. Mutta se ei näy niin pahasti kävelynopeudessa tai ilmeen kireydessä kuin isoissa kaupungeissa.

Nyt pelkään, että tein kuitenkin sen mistä Antti Holma edellä kirjoitti, mutta ei voi mitään. Liian pitkä teksti tästä ainakin tuli, vaikka tavoite oli olla lyhytsanainen. Ehkä jatkan joskus toiste lisää aiheesta.

Kirjastohehkutustani voi lukea ainakin yhdestä aiemmasta postauksesta, täältä.

Reetta Räty: ”Saan olla vappaa siellä ja ajatella miten mie halluun” – kannattaa kuunnella syrjäkylien nuoria ennen kuin julistaa maaseudun kuihtuvan. Yle 12.8.2020

Kaisa Vehkalahti: Suuristä ikäluokista tyhjeneviin kyliin: Maaseutu kolmen sukupolven nuorten kasvuympäristönä. Oulun yliopiston blogi 10.1.2020.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.