Maaliskuusta alkaen en ole tainnut lukea kuin yhden kirjan. Sen sijaan olen kuunnellut ahkerasti äänikirjoja. Silloin kun olen päässyt vaunulenkille, kuulokkeet ovat aina korvassa, mutta kuuntelin myös nukuttaessani lasta terassilla vaunuissa tai hänen nukkuessaan kun tein kotitöitä. Kuuntelen äänikirjaa myös joka ilta ennen nukahtamistani käyttäen sovelluksen unitoimintoa. Valitettavasti (tai ehkä se on onni) nukahdan niin nopeasti että yleensä joudun sovelluksen seuraavan kerran käynnistäessäni palaamaan edelliseen kohtaan, enkä muista mitään ennen nukahtamista kuunnellusta pätkästä.
Maaliskuusta alkaen olen kuunnellut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa. Olen lukenut ensimmäiset kuusi osaa, ja odottaessani seitsemännen ilmestymistä huhtikuussa kertasin aiemmat osat äänikirjoina. Kesäkuun alkupäivinä sain uusimmankin osan, Sotalesken, kuunneltua. Vauvakin sai osansa: monet kerrat rauhoitin hänet päiväunille äänikirjan lukijan Erja Mannon tasaisen äänen tuudittamana: ”Kuunnellaan vähän Idan ja Kirstin ja Vienan seikkailuja.” Hetken kuluttua olimme molemmat unessa.
Syrjästäkatsojan tarinoita on ehdottomasti niin sanottua kevyttä kirjallisuutta. Se ei vaadi lukijalta paljon, mutta koukuttaa mukaansa. Mustosen kerronta on tasaista ja yllätyksetöntä, mutta juuri sen vuoksi se maistuu niin vahvasti oikealta elämältä, ettei näistä kirjoista voi olla pitämättä. Päähenkilöt ja kertojat Ida ja Kirsti eivät ole mitään erityisihmisiä, joita pitäisi nostaa jalustalle ja sen takia kuvata kirjan päähenkilöinä. He ovat tavallisia naisia, toimijoita omassa elämässään kuten kuka tahansa, mutta sarjan otsikko kertoo sen teeman: tavallisten ihmisten tavallinen arki on riittävä kirjan aiheeksi, ja tavallisten ihmisten näkökulma suurmiesten elämään on kiinnostavaa. Toki etenkin Kirsti on lahjakas ja sanavalmis, mutta siinäkin kuten kuka tahansa – jokainen on hyvä jossain.
Etenkin sarjan ensimmäiset kolme osaa saivat minut hieman huvittuneenakin miettimään suomalaista työn eetosta. Idan hahmo nimittäin on oikein perinteinen työihminen, ja kirja korostaa ahkeruutta ja hyvin tehtyä työtä elämän keskeisenä sisältönä. Ida puurtaa ahkerasti työtä kuin työtä, valittamatta sen raskautta tai omaa väsymystään. Vaikka palkkiota ei yleensä kovin ruhtinaallisesti tule, hän on pidetty ja kehuttu ja etenee ammatissaan miten palvelijatar nyt vain voi edetä. Idalle käy hyvin, koska hän on valmis tarttumaan työhön eikä säästä vaivojaan. Työ kuuluu hänen elämäänsä oleellisesti.
Myös Kirsti on ahkera ja valittamaton, mutta paremmat lähtökohdat elämään saaneena hänellä on varaa tähdätä korkeammalle kuin piiaksi ja kouluttautua työhön, jota aidosti haluaa tehdä. Seuraava sukupolvi eli Viena-tyttö lienee perii äitinsä ja mummansa ahkeruuden, mutta mikä hänen oma alansa on, jäänee nähtäväksi.
Kirjojen ehdoton vahvuus on siis niiden tavallisuus, mutta välillä arjen askareiden yksityiskohtainen kuvaus myös huvitti. Mietin, oliko minun tarpeellista lukea, kuinka Kirsti tehdessään lähtöä hautausmaalle etsii pyörän pumppua ja lopulta löytää sen halkopinon päältä ja saa sen jälkeen pyöränsä ajokuntoon. Yksityiskohtaisuus voi joskus kääntyä myös itseään vastaan, kun itse hautausmaalla käynti valmistellaan niin perusteellisella pyöränpumpun etsinnällä. Mutta raja arjen kuvauksen ja liian tarkkuuden välillä on veteen piirretty viiva, eikä asia minua yleensä häirinnyt.
Kirstin romaanien kohdalla ajattelin paljon sitä, miten tänä päivänä, jolloin kertakäyttökulttuurista pitäisi päästä eroon, olisi hienoa voida teettää hyviä käyttövaatteita ammattitaitoisella ompelijalla. Tai ehkä jonain päivänä voi toimia kuten ystäväni Turun Tilda, joka on uudistanut monia kauniita mutta malliltaan tai kuosiltaan epäsopiviksi tai vanhentuneiksi käyneitä vaatteitaan luotto-ompelijallaan ja saanut niistä ajanmukaisia, kivoja käyttövaatteita. Kirstin ammattitaito ompelijana nostaa käsityön arvostusta.
Tuorein teos, Sotaleski, ilmestyi siis vasta tänä vuonna. Sitä odottaessani ja kuunnellessani harmittelin sen epäonnistunutta otsikointia: otsikon perustella lukija/kuuntelija tietää koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Vaikka kirjan lopulla otsikko perustellaan kattavammaksi kuin alussa vaikuttaa, se on silti vähän spoilaava. Vaihdoimme myös Jaanan kanssa aiheesta instagramissa pari kommenttia. Ylipäätään Kirstin osuus sarjasta on otsikoiltaan eri linjassa kuin Idan osat. Kirjojen nimissä Kirsti on tytär, vaimo ja leski – ei mitään omaa tai itsenäistä kuten Ida. Kuitenkin kirjan lukemalla saa nähdä, miten itsenäinen ja vahva nainen Kirsti on, omatoiminen ja älykäs. Hänen ei tarvitsisi olla nimetty aina suhteessa johonkuhun muuhun.
Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa. Kirsti Manninen eli Enni Mustonen on kertonut jatkavansa romaanisarjaa vielä muutaman vuoden ajan, ja ideoita on useampaankin osaa jo valmiina. Luulisin – enkä ole tätä mistään lukenut, mutta ei tarvita paljon asian arvaamiseen – että seuraavan osan kertoja on jo Kirstin tytär Viena. Mutta mille vuosikymmenelle se sijoittuu, ja mikä on Vienan elämänpolku?
Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjalla on myös Facebook-sivu, jossa kirjailija jakaa paljon kirjan teemoihin liittyvää historiallista tietoa.
Illuusioita 