Minulla oli hienoja suunnitelmia äitiysloman lukemistoksi. Vaikka myönnän osan niistä olleen liioittelua (työhön liittyviä kirjoja – oikeasti?) niin jossain määrin järisyttävä oli vauvan mukanaan tuoma elämänmuutos myös lukuharrastuksen suhteen. Vauvan synnyttyä hiukan ennakoitua aiemmin joulukuun 2. päivä, lukemiseni jäivät siihen. En pystynyt väsymyksestä, hormonimyrskyltä ja kaiken muun uuden keskellä keskittymään yhtään mihinkään lukemiseen. Sairaalassa minulla oli mukana Eppu Nuotion Tarhapäivä, mutta ei se edennyt montaakaan sivua.
Sairaalasta kotiutumisen jälkeen palautin kaikki kirjaston kirjat, koska tajusin etten saa luettua niitä laina-aikojen puitteissa. Olin tehnyt monta varausta kirjauutuuksiin, mutta peruin niitä, koska en kerta kaikkiaan ehdi tai jaksa edelleenkään lukea. Uutuuskirjoissa lisäksi on usein lyhyempi laina-aika. Päätin, että luen omasta hyllystä joitain lukemattomia (niistä ei ole pulaa), jos lukemiselle olisi jossain vaiheessa aikaa.
Sen sijaan lainasin äänikirjoja. Imetys- ja pesimissessioiden aikana kuuntelimmekin Sisupussin kanssa Minna Canthin Agneksen, ja tänään aloitimme Mika Waltarin Mikael Hakimin jatkoksi keväällä kuuntelemalleni Mikael Karvajalalle.
Joulukuussa olenkin lukenut vain yhden kirjan. Sain ystävältä vauvaonnitteluksi ja äitiyslahjaksi Lasten oppeja äidille -nimisen kirjan, joka sisältää lyhyitä tekstejä äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyen. Se on ollut hyvä ja tärkeä kirja, josta haluaisin kirjoittaa vielä ihan oman postauksen. Vaikka en ole ollenkaan varma, pystynkö tätä toivettani täyttämään nykyisessä elämäntilanteessani, jätän nyt kuitenkin vielä kirjoittamatta kirjasta tämän enempää.
Joulupukki toi hartaasti toivomani Napoli-sarjan neljännen osan eli Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarinan. Aloitin sitä eilen, ja tuntui upealta lukea hyvää kirjaa edes muutaman kymmenen sivun verran. Ehkä siis vähitellen pääni selvenee pahimmasta äitiysjumista ja pystyn vähän kerrassaan palaamaan kirjojen pariin. Lukutahti varmasti on jatkossakin hidas, koska iltaisin en pysy hereillä lukeakseni mitään. Silti: kun on kuukauden verran ollut lähes lukematta, tuntuu pienikin sivumäärä luksukselta. Harrastuksen tärkeyden ymmärtää vasta kun joutuu elämään jonkin aikaan ilman sitä.
Illuusioita 