Odotetusti ja ennakkoon jo rummutettu IPCC-raportti ilmestyi eilen ja kertoi sen, minkä olemme tienneet jo aiemmin: jos elämäntapamme ei muutu, ilmastonmuutos tulee aiheuttamaan eritäin suuria vaikeuksia sekä luonnolle että ihmisille lähitulevaisuuden vuosikymmeninä. Kyse ei ole rahasta (ilmastonmuutoksen torjuminen on ekonomisesti järkevää) eikä teknologiasta (meillä on jo tarvittavaa teknologiaa ja lisää tulee koko ajan) vaan poliittisesta tahdosta. Isoja ratkaisuja on tehtävä politiikan tasolla sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Haluaisin lisätä, että myös paikallisesti.

Voit lukea mikä IPCC on ja miten sen raportti sijoittuu kansainvälisen politiikan keskusteluun esim. täältä. Sisällöstä on monia koosteita, tässä linkki esimerkiksi Ylen juttuun.

Jo tätä ennenkin some-feedini on ollut täynnä taistelua ilmastonmuutosta vastaan. Ihmiset tuntuvat hyödyntävän somea eri tavoin tässä asiassa. Osa käyttää sitä tiedon levittämiseen, osa ilmastoahdistuksesta puhumiseen ja pahan olon lievittämiseen vertaistuen avulla, osa hiljenee aiheesta. Kaikissa ratkaisuissa on puolensa.

Minussa asuu voimakas miellyttämisen halu ja tarve kuulua ryhmään. Nyt some-feedissäni eniten näkyvyyttä saavat äänekkäät ilmastoaktivistit, joiden keskusteluissa kannanotot ovat toisinaan aika jyrkkiä. Keskustelua on käyty monen ahdistusviestin ja huolestuneen tarinan lisäksi muun muassa siitä, onko parempi sanoa ihmisiä suoraan (ilmeisesti tarkoitettiin jopa kasvotusten) idiooteiksi, jos he kuluttavat väärin, vai onko kannustus ja rakentava keskustelu parempi vaihtoehto.

Kaiken tämän rähjäämisen keskellä oma reaktioni on siilipuolustus: käperryn yhä enemmän itseeni ja käytän etenkin facea ja twitteriä nykyään pääosin työasioihin, jossain määrin muuhun yhdentekevään ja kivaan viritykseen.

Eilen tunsin pohjatonta huonoutta ja pahaa oloa siitä, etteivät omani tai meidän perheen yhteiset ilmastoteot ole riittäviä. Mietin myös aiheesta puhumisen lukkoani: yhden ainoan kerran uskalsin sanoa ääneen, että minua ahdistaa aiheeseen liittyvä painostus ja someraivo, ja tästä ääneenlausumasta seurasi erittäin ikävä reaktio joka on painanut mieltä kuukausikaupalla. Olen lopettanut ilmastoasioista puhumisen somessa, jotta en saisi kakkamyrskyä niskaani. Luulevatko ihmiset nyt että en tee asialle mitään?

Oleellinen kysymys, johon pääsin vasta pitkän itkukohtauksen jälkeen, oli se, miksi sillä mitä muut ajattelevat minun ilmastoteoistani, on minulle yhtään mitään väliä? Vastaus on toki tuossa aiemmin: halu kuulua joukkoon ja olla ryhmässä oikeassa, on vahva.

Yön yli nukuttuani tajusin, että ajatusmalliani vääristää juuri se, mikä somessa on huonoa. Siellä näkyvät vain ne, jotka algoritmien perusteella on minulle suunnattu, ja äänekkäät saavat enemmän tilaa kuin hiljaiset. Jos edes hetken verran mietin asiaa, voin nähdä että suurin osa kavereistani tekee (todennäköisesti isojakin) ilmastotekoja, mutta ei kouhkaa niistä päivittäin verkossa. Neuvoja kysytään ja niihin saa yleensä hyviä vastauksia, mutta sitäkään ei ole pakko tehdä, sillä tietoa löytyy myös facebookin ulkopuolelta.

Itse asiassa tietoa löytää jopa paremmin, tai ainakin on helpompi muodostaa oma mielipide kun tiedonlähde on jokin muu kuin facebook, etenkin kun tieto on välillä ristiriitaista. Esimerkiksi viime viikolla luin Hesarista erään ruokadyykkaajan haastattelusta, että hänen mielestään vessapaperi on turhake, koska käsisuihkulla voi hoitaa saman asian. Kuitenkin moni ilmastoaktiivi rummuttaa veden säästämisen puolesta hyvinkin äärimmäisillä toimilla. Toisaalta sanotaan myös, että Suomessa liiallinen veden säästäminen (järkevä käyttö on eri asia) on turhaa. Olen myös kuullut epäiltävän, kumoaako maitotölkin huuhtomiseen kuluva vesi pahvin kierrättämisen ympäristövaikutuksen. Myös esimerkiksi muovikassien välttämisen tarpeellisuudesta keskustellaan koko ajan – ja tässä siis vain pari esimerkkiä siitä, miten eri väitteet pienten tekojen vaikutuksista vaihtelevat.

Tein ensin listan asioista, joita meidän perheessä tehdään hiilijalanjäljen pienentämiseksi. Listasta tuli pitkä, joskin myös lista niistä asioista, joita vielä voisi tehdä, oli pitkä. Sitten minua alkoi ärsyttää oma laumasieluisuuteni. Miksi minun pitäisi kenellekään tilittää omia ratkaisujani? Tekomme ovat ihan perus arkijuttuja, joista tuskin kukaa saa uusia vinkkejä. Jätteiden huolellinen lajitteleminen, huonelämpötilan laskeminen, kasvisruoan lisääminen sekä kestotuotteiden käyttäminen lienevät ihan peruskauraa jo useimmille, samoin ympäristömerkittyjen pesuaineiden käyttö. Meillä on auto ja asumme kaupungissa, jossa on hyvin toimiva kierrätysjärjestelmä mutta aika onneton julkinen liikenne, ja pitkä matka ystävien ja sukulaisten luokse. Siinäpä sitä hiilijalanjälkeä.

Ja sitten on asioita, joille en voi mitään: Ylläpidän kansainvälistä, saastuttavaa lääketeollisuutta monine sairauksineni. Käytän kertakäyttöisiä neuloja ja lääkepakkauksia runsaasti päivittäin, lääkkeistä puhumattakaan. Sensorissani on litium-patteri, joka menee roskiin (patterinkeräykseen) kahden viikon välein. Mutta kuolen ilman hoitoani, ihan konkreettisesti. Tästä ei voi tinkiä.

Odotan erittäin suurella mielenkiinnolla seuraavia eduskuntavaaleja, joista tulee kyllä todella konkreettisesti ilmastovaalit. Tiedoksi puolueet ja kainuulaiset ehdokkaat: tulen seuraamaan tarkasti, millaiseen ilmastopolitiikkaan kukin puolue sitoutuu, ja mitä ehdokkaat aikovat tehdä asian eteen.

Otsikkoni kysymys kumpusi eilisillan pahasta olosta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Rakentavasti asiaa käsitellyt puoliso, yön yli nukkuminen ja tämän tekstin kirjoittaminen kuitenkin ovat antaneet vastauksen: tämän kaiken ilmastokeskustelun keskellä voi olla myös hiljaa. Minun ei tarvitse välittää siitä, mitä muut minusta luulevat tai ajattelevat. Tärkeintä on, että itse teen asioita ilmastomme hyväksi.

Mainokset