Tommi Kinnunen: Pintti

Talo on valmis mutta elämä ei. Raili ymmärtää, ettei hän olekaan sellainen, millaiseksi on itseään luullut. Ei sitkeä akka, ei sisukas puurtaja, ei kaikkea taitava sekatyöläinen, vaan arka nainen joka pysyttelee koko ajan elämän ulkoreunalla. Ei tässä kylässä asuminen ollut valinta vaan ennemminkin perintö. Ainoa valinta, minkä hän oli tehnyt, oli muutto pois täältä, mutta sekin kumoutui, kun hän päätti palata takaisin tähän kylään, missä kaikki oli valmistettu lasista. Kaikki oli samaan aikaan viiltävää sekä haurasta: lautaset, morttelit, potat, perheet ja elämät.

Ei tarvinnut kahdesti miettiä: Tommi Kinnusen Pintti (2018) piti hankkia omaan hyllyyn kirjaston sijaan. Olen pitänyt tosi paljon Kinnusen kahdesta edellisestä romaanista Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016), enkä pettynyt nytkään.

Kaksi edellistä kertoivat osittain samoista henkilöistä, mutta nyt Kinnunen siirtyy eri kylään ja eri paikkaan. Sama tyyli on kuitenkin tallella: ihmisistä läheltä kertova ote, joka saa kiintymään henkilöihin, vaikka tapahtumat eivät suuria olisikaan. Tosin tässä kirjassa on myös tapahtumia. Tarina kerrotaan kolmen päivän osalta, ja jokaisessa on jokin käänne keskellä arkea ja työtä.

Tarinan päähenkilöitä ovat kolme sisarusta, Jussi, Raili ja Helmi. He asuvat kylässä jonka elämä pyörii lasitehtaan ympärillä, ja kaikki ovat myös tehtaalla töissä. Kirja sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen, sulkeutuneeseen maailmaan joka vähitellen kuitenkin avautuu. Asenteet, perinteet, ennakkoluulot ja sosiaaliset jaot ovat ennallaan, ja siinä mielessä lasitehtaan kylä voisi olla mistä tahansa vuosikymmeneltä.

Joissain arvioissa Pintin tarkkoja lasinvalmistuksen kuvauksia moitittiin kansatieteellisen tarkoiksi – ikään kuin se olisi huono asia. Minä en kokenut niin, sillä pidin lasinpuhalluksen työvaiheiden ja tekemisen kuvauksia oleellisena osana päähenkilöiden ja kylän tarinaa. Myös jostain (valitettavasti en muista mistä joten en voi linkittää lähdettä) muistan lukeneeni, että Kinnunen ohittaa insestiepäilyn vain viitteellisenä ja jättää sen käsittelemättä. Olen täysin eri mieltä. Kinnunen nimenomaan käsittelee sen sellaisena kuin se 1950-luvun Suomessa käsiteltiin. Tunnistin aiheen, oireet, reaktiot ja kivun välittömästi, tosin omien töitteni takia olen ehkä tähän asiaan tuntosarvet herkällä muutenkin.

Usein kun luen hyvien kirjailijoiden teoksia, mieli alkaa kaivata niitä aiempia. Olen Pintin lukemisen jälkeen pohtinut, että pitäisi uusintalukea Neljäntienristeys, ja ehkä myös Lopotti. Mutta sitten aina haen kirjastosta lisää uutta luettavaa, ja kertaamiset jäävät. Ehkä joskus, ehkä jossain toisessa tilanteessa sitten. Mutta siksi ne ovat omassa hyllyssä, että voin palata niiden pariin koska tahansa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Tommi Kinnunen: Pintti

  1. Päivitysilmoitus: Lokakuun kirjat | Illuusioita

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.