Kävin tällä viikolla Helsingissä. Jos aiemmin pikavisiitti Helsinkiin oli tehtävissä päiväreissuna, nyt se oli kahden yöpymisen mittainen. Ehtisihän sitä päivässäkin, mutta jotenkin oli mukavampi kuitenkin olla edes pari yötä – ja hinta oli sillä tavoin kohtuullisempi. Menin nimittäin lentäen.
Tämä oli nyt toinen kerta, kun lensin Kajaanista Helsinkiin ja takaisin. Lisälentoja ei ole näillä näkymin ihan pian tiedossa, joten voin hengähtää. Vaikka lentäminen on tuhat kertaa mukavampi tapa mennä etelään kuin juna tai auto, on hiilijalanjälki niin suuri että sydämeen koskee.
Tällä kertaa matka mahdollistui Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tuella. He kutsuivat minut kuukausikokouksensa esitelmöitsijäksi. Yhdistyksen kuukausikokoukset ovat avoimia tilaisuuksia Kansallismuseon auditoriossa. Joka kokouksessa on aina vieraileva luennoitsija. Tämän syksyn teemana on vaikea kulttuuriperintö. Minun osuuteni käsitteli vaikeiden ja vaiettujen lapsuusmuistojen tutkimusta – miten ja miksi niitä voi tutkia.
Vaikka Muinaismuistoyhdistys on tieteellinen seura, kuukausiesitelmät ovat populaarimpia esityksiä kuin konferenssiesitelmät olisivat. Pitkä esitelmä on tilaisuus päästä puhumaan rauhassa ja kunnolla siitä, mitä oikeastaan tekee. Tieteellinen jargonia on poissa, esillä vain itse asia. Olen monesti kirjoittanut tähän blogiin (etenkin väitöskirjaan tehdessäni), miten paljon motivaatiota yleisöluennot antavat. Ne aina muistuttavat siitä, miksi työtä tehdään: ihmisten vuoksi. Ei vain akateemisille ympyröille vaan näille, joille tutkimuksellani on myös väliä.
Yleisöluennot eivät koskaan ole vain sitä, että puhuja kävelee auditorion eteen, papattaa asiansa ja lähtee pois. Ne ovat aina vuorovaikutustilanteita. En varmasti ole koskaan lähtenyt luennolta ilman, että ihmiset ovat halunneet vaihtaa muutaman sanan puhujan kanssa kahden kesken myös sen jälkeen, kun yleisökysymykset on käyty läpi. Tälläkin kertaa luentoani seurasi vilkas keskustelu ja runsaasti kysymyksiä (ja minä hassu pelkäsin ettei tutkimuksellinen näkökulma oikein kiinnostaisi!) ja juttelin monen henkilön kanssa vielä ennen lähtöäni. Se tuntuu hyvältä ja oikealta, sillä ihmisten ystävälliset keskustelunaloitukset kertovat siitä, että puhettani on kuunneltu, aihe on tärkeä ja koskettanut heitä jollain tavalla.
Helsingin pikavisiitillä ehdin myös käydä kaksi museovierailua, joista yritän ehtiä lähipäivinä kirjoittamaan erikseen. Oli nimittäin erittäin suositeltavia elämyksiä!
Kiitosterveiset niille ystäville, joita tapasin päivällisten, kahvikuppien ja aamiaisen äärellä – tämä oli voimauttava pikavisiitti myös sosiaalisten suhteiden kannalta. Ja erityiskiitos vankkumattomalle tukijalleni eli isosiskolleni, joka jälleen kerran istui luentoni yleisössä järkähtämättömän uskollisena, vaikka epäilemättä olisi tarvinnut myös lepoillan kaiken oman elämänsä hässäkän keskellä.
Ihan lähiaikoina ei olekaan enää edessä matkoja Helsinkiin.
Yksi kommentti artikkeliin ”Pikavisiitti Helsinkiin”