– Köyhien kakaroita, kuka niistä välittää, sanoi kauppias ja kohautti olkapäitään. – Nyt se on tunkeutunut hienomman väen puolelle ja siksi nousee meteli.

– Onko sitten varma, että se on sama murhaaja? kysyi Björk.

– On se. Kaivaa silmät päästä ja sisäelimet mahasta ja sahaa ruumiin palasiksi. Siksi ne nimittää sitä teurastajaksi. Ja siksi kun yksi todistaja, ainoa joka sen on nähnyt, kysyi että mitä on säkissä, ja se sanoi että teurasjätettä.

 

Karl-Axel Björkin seikkailut ovat edenneet jo viidenteen osaan Virpi Hämeen-Anttilan dekkarissa Tiergartenin teurastaja (2018). Edellisestä osasta kirjoittaessani totesin, että Ritavuoren murha keväällä 1922 tulee vaikuttamaan Björkiin, ja ennustin että hän jättää virkamiehen työt ja siirtyy täyspäiväiseksi etsiväksi. Olin osittain oikeassa: Ritavuoren murhan jälkeen Björk ei halua jäädä ministeriöön, mutta kokoaikaiseksi rikosten selvittelijäksi hän ei ryhdy. Sen sijaan Björk vaihtaa maisemaan Berliiniin, jossa vastaan tulee tähän mennessä sarjan julmin ja hirvittävin murhaaja.

Yksi sarjan parhaista puolista on ollut juuri 1920-luvun Helsingin kuvaus, joten siirtymä Berliiniin on vähän pettymys. En tunne Berliiniä, joten kadut ja kaupunginosat voisivat yhtä hyvin olla Timbuktu, kun en pysty seuraamaan mukana samalla tavalla kuin aiemmissa osissa Helsingin kaduilla. Ymmärrän silti hyvin tarpeen vaihtaa maisemaa, se tekee sarjalle hyvää. Paikanvaihdos antaa lisää hengitysilmaa Björkin suhteisiin sekä arkkivihollisiinsa että ystäviinsä, perhesuhteista puhumattakaan. Tällä tavoin kirjailija saa yhden osan verran lisäaikaa rakennella näitä suhdekuvioita ilman, että lukija ehtii kyllästyä Björkin päättämättömyyteen. Etenkin naissuhteiden näkökulmasta hän kun ei tunnu saavan aikaan ratkaisua suuntaan eikä toiseen.

tiergartenin teurastaja

Kuten sanoin, Tiergartenin teurastaja on toistaiseksi sarjan julmin ja minua eniten hermostuttanut tarina. Se johtuu aiheesta: tarinan sarjamurhaaja, kutsumanimeltään Teurastaja, kaappaa lapsia, hyväksikäyttää näitä, tappaa heidät ja paloittelee ruumiit rituaalinomaisesti. Toki lapsiin kohdistuva väkivalta on aina kuvottavaa, mutta tutkimukseni takia olen viime vuosina tullut suorastaan yliherkäksi avuttomien lasten kaltoinkohtelulle.

– Minä en haluaisi mennä tämän murhaajan pään sisälle, sanoi Jacobi. – Siellä lienee jotain hyvin sairasta ja mustaa.

 

Blogissaan Kadonnutta 20-lukua etsimässä Virpi Hämeen-Anttila avaa seikkaperäisesti tarinan taustalla olevia todella eläneitä sarjamurhaajia sekä vanhoja lapsimurhaajista tehtyjä elokuvia, joissa aihetta käsitellään. En pysty lukemaan noita blogipostauksia kuin silmäilemällä, niin pahaa minun tekee. Fiktiona Teurastaja vielä on minunkin nieltävissäni, mutta kuva ihmisestä, joka todella on tehnyt jotain vastaavaa, tekee liian pahaa juuri nyt.

Silti Hämeen-Anttila avaa 1920-luvun Berliiniä ja Weimarin Saksaa tavalla, joka on tehokas. Ensimmäisen maailmansodan rauha koettiin häpeärauhaksi, ja sotakorvaukset herättivät katkeruutta. Inflaatio puristi, ja köyhyys oli sanoinkuvaamatonta. Kuuluisa ”iloinen 1920-luku” on tästä Berliini-kuvasta kaukana; tanssin, huumeiden ja alkoholin sumentama iloisuus vaikuttaa vain pakokeinolta köyhyydestä, epätasa-arvosta ja ahdistuksesta, joka yhtä lailla oli ihmisten elämää sodasta hitaasti toipuvassa Euroopassa.

Karl-Axel saa uusia ystäviä nopeasti, sekä kohtaa yhden vanhan rakkaan. Lopussa Karl-Axel on lähdössä Helsinkiin, mutta ulkomaanreissuja on tulossa lisääkin. Ehkäpä saamme seuraavan seikkalun jälleen Suomesta, mutta sen jälkeen jostain muusta Euroopan kaupungista?

Olen aiemmin kirjoittanut sarjan kolmannesta ja neljännestä osista.

Mainokset