Muutama vuosi sitten olin mukana isossa tutkimushankkeessa, jossa kiersimme ympäri Suomen tekemässä melko vaikeita aiheita eli sijaishuollon muistoja käsitteleviä haastatteluja. En ikinä tullut laskeneeksi, montako haastattelua olin itse tekemässä, mutta uskoisin luvun olevan sadan tienoilla. Ne tehtiin pareittain muun muassa siksi että parityöskentely mahdollisti asioiden purkamisen tilanteiden jälkeen. Viikoittainen reissaaminen oli silti melkoisen kuluttavaa, ja jossain vaiheessa väsyinkin aika tavalla sekä haastattelujen sisältöjen että jatkuvan matkustamisen vuoksi.
Nyt omassa tutkimushankkeessani olen jälleen kenttätöissä, ja aihe on edelleen arkaluontoinen ja vaikea. Aiempi kokemus on kuitenkin taustalla, ja se on vahvistanut ja etenkin valmistanut minua tähän kenttätyöjaksoon. On oikeastaan aika hienoa havainnoida itseä ja omaa toimintaa ja nähdä kehitystä.
Kuten aiemminkin, olen edelleen herkkä ja lataudun ihmisten kohtaamiseen aina ihan täysillä. Olen silloin siinä, ja elän mukana elämäntarinan alusta loppuun. Olen läsnä työroolissani, mutta se ei vähennä empaattisuuttani tai herkkyyttäni vaikeiden aiheiden äärellä.
Tällä kertaa olen kuitenkin valmistautunut paremmin säästämään omia voimiani. Olisin ehkä selvinnyt näistä haastatteluista yksinkin, mutta budjetoin aikanaan kenttätöihin kaksi haastattelijaa, koska edellinen kokemus osoitti miten paljon se auttaa. Nytkin olemme jutelleet läpi jokaisen haastattelun ja kumpikin on saanut pohtia merkityksiä ja tulkintojaan. Olemme reflektoineet haastattelujen sisältöjä, haastattelutilanteita ja omia reaktioitamme.
Aikataulu on nyt hieman keveämpi. Vaikka teemme haastattelut melko lyhyessä ajassa, ne on aikataulutettu pääosin melko väljästi. Poikkeuksena on tämä kuluva viikko, jolloin toteutamme neljä haastattelua, mikä on kyllä maksimisuoritus yhdelle viikolle. Kenttätöiden raskautta lisää se, että muutin juuri Kajaaniin, mikä lisää matkoihin kilometrejä melko tavalla ja on vaatinut suunnittelua ja lisännyt yöpymisiä muualla kuin kotona. Reissuissa verensokeria on selkeästi vaikeampi pitää hyvissä, tasaisissa lukemissa. Tässäkin onneksi auttaa kollega: hän on usein hoitanut ajovuorot, jolloin minä pystyn paremmin hallitsemaan insuliinit ja kontrolloimaan verensokeria tiuhaan.
Lisäksi vaadin itseltäni vähemmän. Kyllä, tein eilenkin hotellihuoneessa töitä vielä kymmenen aikaan illalla, mutta vastapainoksi suljin työsähköpostin tältä päivältä jo nyt. Minulla on kirja ja lehti ja eväitä, enkä aio seuraavaan muutamaan tuntiin tehdä töitä junan kolistessa kohti Kainuuta. Aivoni tarvitsevat lepoa. Lisäksi olen jo päättänyt, että jos huomenna – joka on ainoa työpäivä tällä viikolla joka ei sisällä haastatteluja tai matkoja – työnteosta ei tunnu tulevan mitään, voin myös sulkea koneen ja tehdä jotain kevyempää. Neljä reissupäivää vastaa jo työviikkoa, vaikka en enää huomista suorittaisikaan.
Erinäisten perhevapaakuvioiden vuoksi emme enää lokakuussa lähde kollegani kanssa kovin kauas Keski-Suomesta, niin että jos haastateltavia vielä ilmoittautuu, toteutamme ne todennäköisesti puhelimitse. Tämäkin on minun aikuistumistani ja rakentavampaa suhdetta työhön: myös tutkijoiden oma elämä voi ja saa vaikuttaa siihen, miten tutkimus toteutetaan. Puhelinvaihtoehto on ollut olemassa jo suunnitelmavaiheessa.
Haluan alleviivata myös sitä, että kenttätyö ja haastattelujen tekeminen on tosi antoisaa. Näiden ihmisten kohtaaminen, se luottamus millä he avaavat kotinsa ovet ja elämänsä tarinat meille, vieraille ihmisille, lämmittää sydäntäni ja tekee kiitolliseksi. Minulta on tällä kenttätyöjaksolla kysytty monta kertaa, miksi teen tätä tutkimusta. Vastaan yleensä tutkimuksen yhteiskunnallisen merkityksen kautta, mutta ajattelen kyllä myös niin, että teen tätä näiden ihmisten vuoksi. Ja itseni vuoksi, jotta voisin saada merkityksen omalle koulutukselleni ja työlleni. Haluan tehdä tämän kaiken mahdollisimman hyvin, koska sillä on väliä kaikin tavoin: minulle, heille, ja sijaishuollon kehittämistyölle.
Illuusioita 