tree-trunk-1159013_1920

Kuva: Pixabay (CCO)

Olen viime syksystä asti opetellut sanomaan EI aina välillä kun pyydetään mukaan juttuihin. Nyt alkuvuodesta olen saanut kaksi isoa pyyntöä sähköpostiin, sellaisia joista ensi ajattelin että tämä on erehdys, ettei tämä voi minua tarkoittaa. Seuraava ajatus on, että jo on ihmisistä pulaa, kun minua pyydetään. Ja kolmantena, että mitä ne oikein kuvittelee – ympäriltäni löytyy tusinan verran minua pätevämpiä ihmisiä.

Se on se Huijari, joka tätä kaikkea korvaan kuiskii. Enkä voi kokonaan sulkea korviani siltä, en vaikka ystävä vieressä kertoo, ettei pyyntö ollut erehdys vaan minut haluttaisiin tehtävään.

Mutta nythän sitä ei tarvitse ajatella, sillä olen vastannut suoraan ja tiukasti EI, kahteen isoon pyyntöön. En pysty ottamaan enempää tehtäviä, koska juuri ja juuri sinnittelen tämänhetkisten töiden kanssa. Viime aikoina olen saanut pitkästä aikaa kirjoittaa, ja se on tuntunut niin hyvältä, että todella mietin, miksi päiväni tuntuvat täyttyvän ihan kaikesta muusta kuin itse työstä, kirjoittamisesta.

EI-sanan käytössä harjaantuu. Olen tänä vuonna kollegan ystävällisellä tuella perunut yhden konferenssin, ja toisen peruin ihan vain koska menin työmäärän takia lukkoon. Silloin en saanut tehtyä mitään, kun työn määrä ylitti tekemisen kyvyn. Tammikuussa peruuntui luento koska minulta ei tullut ääntä, mutta peruutus oli helpotus myös työstressin ja ajankäytön kannalta – luennon tekemiseen olisi mennyt useampi päivä.

Silti yhä vieläkin sanon useammin kyllä kiitos kuin kieltäydyn pyynnöistä. Refereenä toimimisesta on hyvin vaikea kieltäytyä, niin paljon niitä pyyntöjä itsekin lähettelen maailmalle. Luennot ja esitelmät ovat kivoja, pidän esiintymisestä, ja opetusportfoliossa on oltava tuorettakin tavaraa eli opetusta saisi olla kyllä vähän koko ajan. Päätoimitan Kasvatus & Aikaa, ja se on tuonut mukanaan lisäjuttuja, joita en osannut odottaa. Syksyllä toimintansa aloittanut Young Academy Finland vie sekin minut Helsinkiin kerran kuussa.

Yleisöluennot olivat etenkin väitöskirjan aikaan tutkimukseni suola ja sokeri. Luennoilla kohtasin ihmisiä, joille tutkimukseni oli tärkeä ja sain motivaatiota. Luentopyynnöt väikkäriaiheesta alkavat onneksi jo harveta. Vähitellen alkaisin jo kehdata pyytää niistä myös korvausta, mutta yleishyödyllisiltä yhteisöiltä ja yhdistyksiltä on vaikea pyytää ammattiliiton suositustaksoja. Olen luennoinut tosi paljon pelkillä matkakorvauksilla, eikä se ole oikein – kyse on omasta työpanoksestani, ammatistani. Erilaisten järjestölehtien yms. kirjoituspyyntöihin olen alkanut suhtautua aiempaa kriittisemmin: väitöskirjaani liittyviä asioita on julkaistu lehdissä jo niin paljon, että asiat alkavat väistämättä toistaa itseään. Näiden lehtien lukijakunnat ovat osittain samoja, eikä jutun toistaminen hyödytä ketään. Lisäksi pienenkin jutun kirjoittaminen vie aikaa, eivätkä pienen budjetin lehdet maksa mitään palkkiota.

Vaikka EI tulee jo aiempaa sujuvammin, kyllä kiitos on mukavampi sanoa. Kieltäytyminen on vaikeaa, koska tiedän miten paljon vapaaehtoista, oman toimen ohella tehtyä työtä akateemisessa maailmassa ja yhdistyspuolella(kin) tehdään. Jos kaikesta ilmaiseksi tehdystä, niin sanotusti ylimääräisestä työstä maksettaisiin, olisin varmasti hyvätuloisten palkkaryhmässä. Jos niistä töistä maksettaisiin, niihin myös löytyisi tekijöitä helpommin, eikä uusien osallistujien löytäminen menisi painostamiseen ja herkimmän velvollisuudentunnon etsimiseen. Nyt tuntuu, että hommia tekevät ne, jotka eivät kehtaa sanoa aina EI.

 

Mainokset