Monet ovat kyselleet, miten ääneni kanssa sujuu. Tammikuussa kirjoitin aika surkeissa tunnelmissa, kun ääni ei ottanut palatakseen. Tammikuun jälkipuolella se alkoi kuitenkin normalisoitua vähitellen, ja nyt ääni kulkee jo melko normaalisti.

Tänään olin Keski-Suomen keskussairaalan korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla – viimeinkin! Erikoislääkärille pääsy kesti niin kauan, että äänettömyys ehti helpottaa. Mietin jo, kannattaako mennä lainkaan kalliille polikäynnille. Päätin kuitenkin mennä, sillä samalla ajanvarauksella minulla oli sekä lääkärin että puheterapeutin tapaaminen. Toivoin, että vaikka asia oli jo mennyt ohi, voisin parhaassa tapauksessa saada neuvoja miten välttää vastaava toiste. En uskonut, että syytä voisi enää selvittää.

Käynti oli tosi kiinnostava! Ensin on pakko heti kärkeen todeta, että tuolla kurkkupolilla olen kohdannut sairaushistoriani kivoimmat lääkärit, ja hoitajillakin tuntuu olevan hyväntuulinen asenne.

Kurkkulääkäri kyseli oireista ja sen jälkeen tähysti äänihuuliani pienellä videokameralla. Minulla on tosi voimakas oksennusrefleksi jos kurkkuuni työnnetään jotain, ja terveyskeskuksessa olin jo lääkärin kanssa köhinyt aika rajusti, kun hän yritti nähdä äänihuuleni. Jännitin sen takia aika tavalla, kun kävi ilmi, että lääkäri haluaa jollain tikulla kurkkuani sohia. Mutta se meni tosi helposti, laite oli niin pieni etten edes huomannut sitä, eikä sitä tarvinnut tunkea nieluun asti.

Puheterapeuttikin oli liittynyt joukkoon siinä vaiheessa kun kuvauksen tuloksia purettiin. Sain itsekin katsella kurkustani kuvattua videota. Lääkäri ja puheterapeutti totesivat äänihuulet oikein siisteiksi ja näteiksi, mutta minusta ne näyttivät oikeastaan aika ällöttäviltä! Limaista ja niin edelleen, tuli mieleen joku Star Warsin limainen liskohahmo. Mutta tietenkin lääkäreille ne olivat ihan jotain muuta.

Minulle selitettiin mitä kuvassa tapahtuu, ja näin sen varsin hyvin itsekin: vasen äänihuuli toimii hyvin laiskasti. Oikea varmaan vähän kompensoikin vasemman toimintaa olemalla tosi reipas, mutta vasen jaksaa liikkua vain osalla kerroista, eikä aina tarpeeksi pitkälle.

Diagnoosi on siis, että vastoin kaikkia odotuksia minulla todennäköisesti on joulukuun alussa ollut osittain äänihuulihalvaus. Äänihuulten osittainen tai kokonainen halvaantuminen on kilpirauhasleikkaukseen kuuluva riski. Yleensä se vaan tapahtuu heti leikkauksen jälkeen tai aivan sitä seuraavina päivinä. Minulle nyt kuitenkin on tainnut käydä niin vielä runsas kuukausi leikkauksen jälkeen. Se, että se tapahtui juuri THL:n seminaarissa ja tiloissa, on lääkärin mukaan ennemminkin sattumaa kuin aivan satavarmaksi luulemani sisäilmaoire.

Asialle ei nyt enää voi mitään, eikä tarvitsekaan – vasen äänihuuli tempoilee siellä parhaansa mukaan ja kuntoutuu vähitellen. Sain puheterapeutilta äänihuulihalvauksen hoito-ohjeita, joiden keskeisin viesi oli tummennettu paperiin: ”Ääntä ei tarvitse säästää, vaan runsas äänenkäyttö on hyväksi.” Toki järjen kanssa tämäkin – jos ääni väsyy niin onhan sitä pakko välillä lepuuttaa. Mutta äänihuuli ei kuntoudu levolla vaan toiminnalla kuten mikä tahansa muukin lihas. Ihmekös joulukuussa pidetty viikon puhekielto ei auttanut yhtään.

Sain ohjeita äänenavaukseen ennen esitelmiä tai luentoja sekä oikeaan hengitystekniikkaan puhetyöläisille. Lähdin poliklinikalta hymyillen ja tosi tyytyväisenä. En uskonut, että todella pelottavan ja masentavan äänen menetyksen syytä voisi koskaan saada selville, ja olin huojentunut ja iloinen syyn selvittyä. Jos olisin päässyt aiemmin lääkäriin, olisin säästynyt joulu- ja tammikuun huolestumiselta ja murehtimiselta. Itse asiaa aiempi lääkärin tutkimus ei olisi auttanut, enkä jaksa jäädä kitisemään tästä. Olen hoitanut tietämättäni äänihuuliani juuri niin kuin piti: puhumalla niin paljon kuin ne ovat kestäneet.

Valoa kohti!

Mainokset