Isä teki minusta valkoisen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.

Rosa Liksomiin voi luottaa. Jälleen kerran hänen uusin romaaninsa on kirja, jota on vaikea laskea käsistään. Samalla oli kuitenkin pakko välillä lepuuttaa sekä itseä että ajatuksia, sillä kirjan sisältö ei ole mitään kevyttä huttua. Osa minusta halusi myös lukea hitaasti, jotta ehtisin nautiskella Liksomin ihanasta murteesta, joka vei mukanaan muutaman ensi sivun kestäneen tottumisen jälkeen. En halunnut, että tarina loppuu, mutta samalla ahmin sivuja innokkaana.

Everstinna (2017) on yhden naisen kertomus, joka sisältää hänen neljä elämäänsä: lapsuuden jääkäri-isän talossa, nuoruuden Everstin vaimona, toipumisen ajan ja lopulta vanhan naisen vetäytymisen ja rauhan. Nuorena Everstinna on tulisieluinen natsi, oikeistolainen, kansallismielinen nainen joka uskoo yhteen kansakuntaan ja yhteen johtajaan. 1930- ja 40-lukujen hurmoksellisen aatteellisuuden lisäksi kirjan keskeinen aihe on perheväkivalta. Avioliitto isän jääkäriveljen kanssa on aluksi kaunis, lopulta painajainen. Kun Eversti alkaa lyödä, kuolema tulee jatkuvasti lähelle.

Kerran mie kysyin Everstiltä, että miksi se kiuttaa minua ja suoranaisesti yrittää tappaa minut harva se kuukausi. Siihen se vastasi, että sitä ruoskii ketä rakastaa.

Everstin väkivaltaisuus ja perheväkivallan tarina on jopa naurettavan kliseinen. Miestään huomattavasti nuorempi nainen rakastaa sokeasti, eikä usko muiden varoituksia. Jos jotain vikaa onkin ja mies vihaisuudessaan pelottava, nuori rakkaus parantaa ja eheyttää, ja lempeys jää jäljelle. Jokaisen hakkaamisen jälkeen hän rakastaa vielä, haluaa antaa anteeksi ja unohtaa, sillä suhteessa on myös onnellisia hetkiä. Vaikka kaikki toistuu ja suhteessa pysyminen on pelottavaa, Everstinna toteaa pelkäävänsä vielä enemmän sitä, mitä elämällä olisi antaa ilman Everstiä. Kaikki tietävät Everstistä, kukaan ei puutu – eivät edes lääkärit, jotka lähettävät hakatun vaimon aina takaisin kotiin. Vaaditaan nuori ja yhteisön ulkopuolinen lääkäri, ennen kuin kierre katkeaa.

Aattelin, että pittäähän sen johonki vihansa purkaa, muute se saapi syänkohtauksen ja kuolee. Sitä mie en halunu. Mie hunteerasin, että kyllä mie kestän. Että Everstin rakhaus puhistuu vähitellen ja syvenee suuremmaksi ko ikinä. Että kunnioitus, johon kaikki kahen ihmisen välilä perustuu, löytyy uuesthaan.

Kirjan loppupuolella, kun Everstinnan kirjailijan ammatti vahvistuu, aloin epäillä että taustalla voisi olla todellinen henkilö. Kuitenkin vasta lukemisen jälkeen minulle selvisi, että Everstinnan henkilöhahmo perustuu kirjailija Annikki Kariniemen elämään. Tätä ei tuoda kirjassa esiin, eikä se millään tavoin ole kirjailijaelämäkerta. Everstinna on fiktiivinen romaani. Yhteys on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että se tekee tarinasta jotenkin vielä vahvemman: tämä on niin uskomaton elämä, että sen on pakkokin olla totta.

En ole lukenut yhtäkään tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, voittajasta puhumattakaan. Lukutahtini on hiipunut niin, että ylipäätään en voi kehua lukeneeni kovin paljon tänä vuonna. Otannan kapeudesta huolimatta sanoisin silti, että Liksomin Everstinna on paras tänä vuonna lukemani kotimainen romaani. Vähintääkin olen samaa mieltä kuin Lumiomena hyvässä ja tarkassa kirjapostauksessaan syyskuulta: ”…Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.”

P.S. Ystävät: tämä löytyy minulta omasta hyllystä, eli jos haluatte ohittaa kirjastojonon niin lainaksi saa!

Mainokset