Arundhati Royn uutta romaania odotettiin hartaasti. Hänen esikoisensa Joutavuuksien jumala (1997) on hieno kirja. Kun uusi romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö (The Ministry of Utmost Happiness, 2017) viimein ilmestyi, se levisi heti kuin kulovalkea eri kielille. Roy kävi  Suomessakin tänä vuonna markkinoimassa kirjaansa. Myös minulla odotukset olivat korkealla.

Kirja on monipolvinen, värikäs ja eri tahoille kurotteleva, melkein tarinoiden sikermä. Sisäkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita on paljon, ja henkilöitä vilisee. Alkupuolen päähenkilö on Anjum, hijra, kolmannen sukupuolen edustaja. Tämän sukupuolivähemmistön näkökulma on yksi kirjan keskeinen aihe, mutta yhtä tärkeä teema on sodan mielettömyys. Kirjan henkilöt ja tapahtumat siirtyvät keskelle Kashmirin konfliktia, sen järjetöntä väkivaltaa, kidutuksia ja pimeyttä. Roy todella käyttää kirjallisuutta näyttääkseen maailmalle, mitä Kashmirissa on tapahtunut.

Äärimmäisen onnen ministeriö on hyvä kirja, mutta silti minun oli vaikea lukea sitä. Se osui ehkä myös huonoon vaiheeseen: luin sitä pienissä pätkissä ja hitaasti, ja välillä palatessani olin unohtanut kuka kukin oli, ja juoni meni välillä puuroksi mielessäni. Halusin niin kovasti pitää tästä ja upota Royn häikäisevään kieleen (josta kiitos erinomaiselle Hanna Tarkan käännökselle), mutta välillä teki mieli jättää koko kirja kesken. Yritin miettiä syytä siihen, ja totesin, että yksi syy on vieraus. Vaikka onkin mahtavaa matkustaa kirjojen avulla ympäri maailmaa, minusta tuntui etten päässyt nyt Royn kirjan kyytiin. Hänen kuvaamansa maailma oli niin vieras, niin täynnä hajuja, makuja ja värejä, etten pysynyt mukana. En osannut kieltä, sekosin vieraissa nimissä tuhat kertaa, en ymmärtänyt uskontoja enkä runoutta. En tiennyt mihin tarttuisin, ja niin jäin kirjan ulkopuolelle. Luin sen loppuun melko mekaanisesti. Täytyy kyllä tarkentaa, että sekä alussa että lopussa oli osuuksia, jotka veivät mukanaan, ja etenkin hijrayhteisön kuvaus oli valtavan kiinnostava. Olen vain kuullut antropologeilta hijroista, mutta kaunokirjallisuus on hieno keino tuoda esiin seksuaalivähemmistöjen totuutta.

Kirjojen vertailu keskenään ei ole reilua, mutta tavallaan se oli väistämätöntä. Luin samaan aikaan Elena Ferranten Napoli-trilogian kaksi osaa. Nekin kertovat vieraasta ympäristöstä, mutta ne molemmat kirjat luin parissa päivässä, koska ne vain veivät mukanaan. Äärimmäisen onnen ministeriö ei tuntunut juuri nyt oikealta kirjalta minulle.

Kriitikot ovat kuitenkin kiitelleet teosta, ja monista muista blogeista löydätte parempia analyyseja ja pohdintoja, ks. esim. Kirsin Book Club.

 

Mainokset