Kesäkuussa riemuitsin täällä blogissakin päässeeni kilpirauhasen poistoleikkauksen jonoon. Sen enempää en ole ehtinyt kilppariuutisia kertoillakaan, mikä on ehkä hyvä viesti: hoitotasapaino oli melko hyvä läpi kesän, ja silloin ei ole paljon kerrottavaakaan. Sitten häämatkan alla sain tiedon leikkauspäivästä ja jännitin, osuuko syysflunssa juuri siihen. No ei osunut, sairastin Historiantutkimuksen päivien aikaan hotellissa, ja pääsin lokakuun lopussa leikkaukseen.

Nyt opettelen elämään ilman kilpirauhasta.

Se on helpompaa kuin luulin, ainakin toistaiseksi. Vertaistukipalstalla jylläävät yleensä huonot kokemukset, koska ne joilla kaikki on mennyt hyvin eivät yleensä vertaistukea kaipaa. Huonojen kokemusten lukemisen keskellä aloin kuitenkin miettiä, suhtaudunko liian luottavaisesti leikkaukseen. Entä jos jotain sattuu? Entä jos kaikki ei menekään hyvin? Kilpirauhasleikkauksen kaksi suurinta riskitekijää ovat kalsiumarvojen romahdus sekä äänihuulten väliaikainen vaurioituminen. Luin molemmista aivan kamalia kauhutarinoita, minkä vuoksi en leikkausta edeltävällä viikolla enää niin tiuhaan avannut vertaistukipalstaa.

Kaikki meni tosi hyvin. Minut leikattiin heti aamulla, ja iltapäivään asti olin tokkurainen ja väsynyt, mikä on tietenkin luonnollista nukutuksen jälkeen. Illalla olin kuitenkin jo aika pirteä. Hengitysputki oli poistettu nukkuessani ja se aiheutti kurkkukipua sekä ääneni muuttumisen variksen raakkumiseksi. Seuraavaan aamuun mennessä ääneni oli kuitenkin jo ennallaan ja äänihuulet toimivat normaalisti. Veriarvoissa ei ollut mitään huomauttamista ja pääsin heti leikkausta seuraavana aamuna kotiin.

Haava kaulassani on pienempi kuin odotin. Naureskelin saavani tuleviksi vuosiksi takuuvarman halloween-asusteen, kun kaulassa on tikkien jäljet kuin irtileikatun pään jäljiltä konsanaan. Mutta höpsis! Eilen vaihdoin haavaa suojaavan teipin, ja yllätyin miten pieni ja huomaamaton haava on. Ei niin että se katoaisi kokonaan, mutta en usko että puolen vuoden kuluttua sitä huomaa kukaan, ellen erikseen sano. Seuraaviin itsenäisyyspäivän juhliin taidan kuitenkin hankkia sellaisen kaulapantakorun, enemmän oman mielenrauhani vuoksi kuin siksi että haavaa pitäisi erityisesti peitellä.

Sairauslomaa minulla on kaksi viikkoa. Alkuun ajattelin, että jos voin näin hyvin niin en tarvitse sitä ja että palaan takaisin töihin muutaman päivän kuluttua. Mutta sitten tuli uupumusaalto ja ymmärsin että ehkä nyt on ihan hyvä rauhoittua pariksi päiväksi.

paps nojatuolissa

Papu osaa rentoutumisen paljon minua paremmin.

Ensimmäinen syy on tietenkin se, että huolimatta hyvästä voinnistani minun on hyvä muistaa että kaulassani on leikkaushaava. Vaikka se ei ole erityisen kipeä, on haavaa kuitenkin suojattava, eikä lääkäri huvin vuoksi kieltänyt kaikkea liikuntaa viikoksi. Ensi viikolla saan jo käydä kävelylenkeillä, mutta kuntosali on paussilla kaksi viikkoa.

Toinen syy on se, että osittain tämä hyvinvointi on vain ulkoista. Väsymys tulee välillä sellaisina (onneksi lyhytkestoisina) aaltoina, ettei sitä voi vastustaa. Eikä ihme! Pitkän aikaa kehoni on taistellut kilpirauhasen liikatoiminnan kanssa ja olen syönyt lääkitystä siihen. Yhtäkkiä kaikki muuttuu: liikatoiminnassa ollut kilpirauhanen on poissa, ja tilalla on aamuisin otettu tabletti kilpirauhashormonia tyroksiinia. Vaikka kuinka on tavallinen  ja paljon käytetty lääke, niin eihän se sama asia ole kuin toimiva kilpirauhanen. Annostus on toistaiseksi täysin arvailua, ja ensimmäinen verikoekontrolli todennäköisesti vasta parin kuukauden kuluttua.

Kun ajattelee, miten suuri muutos tämä on keholleni (kilpirauhashormoni vaikuttaa aika moneen asiaan, sekä ruumiiseen että mieleen) niin ehkä on ihan syytä olla vähän aikaa hissun kissun, rauhoittua ja antaa elimistölle ja mielelle aikaa sopeutua.

minä ja lappeen kirkko

Talvella on pimeää. Lappeen kirkon tornissa on valo.

Niinpä minä vietän nyt aikaa Lappeenrannan kakkoskodissamme. Olen katsonut Netflixistä viimeinkin House of Cardsia (eka kausi alkaa olla loppupuolella, olen vähän koukussa), lukenut Arundhati Royn uutta kirjaa (se on hyvä, mutta vielä kesken – suosittelen silti jo nyt luettavaksi) ja tehnyt ruokaa pitkää ja kiireistä työviikkoa puurtavalle puolisolle. Eilen kävelin kauppakeskukseen asti ja istuin leffateatterissa kaksi elokuvaa peräkkäin. (Return to Montauk ja Ikitie, joista jälkimmäisestä vahva suositus.)

ikitie juliste

Erinomainen elokuva. Viisi tähteä.

Tänään aion kävellä Lappeenrannan upseerikerholle lounaalle (suosikkilounaspaikkani tässä kaupungissa). Uskon, että lyhyt kävelymatka aurinkoisessa talvisäässä on vain ja ainoastaan hyväksi sekä fyysiselle että henkiselle voinnille. Huomenna tarkoitus on jo siirtyä auton rattiin ja käydä muun muassa Pulsan asemalla. Haluaisin myös käydä Satamatie 6:ssa vielä tällä lomalla – paikan kahvit ovat ihania, ja haluan ostaa lisää Hitohyvän valmistamaa glögiä. Uuteen Tuntemattomaan on varattu liput.

Lomasta huolimatta olen välillä lukenut työsähköposteja, mutta en vielä jaksanut vastata tai reagoida – poissaoloviestin sähköpostissa pitäisi toimia ja kertoa, ettei vastausta ihan heti kannatakaan odottaa. Tarkoitus on lähipäivinä pohtia vähän oman työn organisointia ja ajankäyttöä, ja sitä varten minulla on mukanani kirjoja. Ensi viikolla tarkoitus on myös kyläillä ystävien luona, ja sitten uskon jo alkavani hoitaa työasioita vaikka pari tuntia kerrallaan.

muki

Aamukahvi työpaikan mukista riittänee päivän työtehtäväksi.

Jollain tapaa sairausloma tuntuu ihmeellisen olemattomalta tilalta. Päivät kuluvat ilman, että teen yhtään mitään. Niin se on tarkoituskin, mutta tuntuu myös vähän hullulta. Ihan kuin katselisin vain sivusta kaiken lipumista ohi, enkä yltä tarttumaan kiinni mistään. Ei niin että tarvitsisikaan. Yritän nauttia tekemättömyydestä. Pari pientä juttua per päivä riittää, ja sellaiseksi lasketaan myös suihkussa käynti ja aamukahvin juominen. Tätähän olen odottanut koko syksyn: ajanjaksoa, jolloin voin vain olla ja piiloutua kaikelta työltä ja vaikealta ja maailman pahuudelta. Miksi tästä nauttiminen silti herättää hieman syyllisyyttä?

 

Mainokset