Sulje silmät, sulje suu / sulje kaikki aistit niin tää helpottuu.

Osallistuin tänään Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen (Mela) Tieteiden talolla järjestämään työhyvinvointipäivään apurahatutkijoille. Ai miksikö Mela? Koska kun apurahatutkijoiden eläkevakuutusta ryhdyttiin joitakin vuosia sitten viimein sorvaamaan, todettiin että Melalla on yrittäjien vakuuttajana jo valmis järjestelmä, jota on helpohkoa soveltaa apurahatutkijoihin. Siksi Mela sai hoitaakseen apurahatutkijoiden eläkevakuuttamisen.

melapäivä 1

Kahvitauko Tieteiden talolla järjestetyssä apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivässä.

Eläkevakuutus on tosi tärkeä asia. Olen tehnyt apurahalla töitä karkeasti arvioiden runsaat seitsemän vuotta. Jos olisin koko tämän ajan työskennellyt ilman eläkekertymää, se olisi melkoinen puutos sosiaaliturvassa. Siksi Mela on minulle tärkeä organisaatio.

Apurahatutkijat eivät ole yliopiston palkkalistoilla, eli minulla ei ole työsuhdetta yliopistoon. Olen onnekas siinä, että minulla on apurahatutkijan statuksestani huolimatta ainakin toistaiseksi työhuone laitoksella. Olen työyhteisön jäsen kaikilla tavoin, joilla se on mahdollista. Meidän laitoksella apurahatutkijat ovat niin tasa-arvoisia kuin vain voi olla, ja siitä kiitos hyvälle johtamiselle. Kuitenkin esimerkiksi yliopiston vaaleissa minulla ei ole äänioikeutta, enkä saa henkilökunnan pysäköintilupaa (minulle kuitenkin annettiin vierailijakortti, joten asia hoitui). Konkreettisin puute kuitenkin on työterveyshuollon puuttuminen.

Kaikilla apurahatutkijoilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mela on ryhtynyt nyt pohtimaan myös työhyvinvointia, ja tänään järjestetty apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivä oli ensimmäinen laatuaan. Kysyntä oli kova, joten päivä tuskin jää viimeiseksi tapahtumaksi.

Minäkin ilmoittauduin mukaan innoissani. Olen avoin erilaisille valmennuksille, joissa opitaan lisää itsensä johtamisesta: työtavoista ja niiden kehittämisestä, oman työn organisoinnista, kiireen tunnun vähentämisestä ja työn ja vapaa-ajan tasapainoittamisesta.

Tahdot irti pyörästä / joka pyörii muttei matkaas enää edistä / Juokset maaliin maalista / Muttet enää aikaan saa mitään kaunista.

Päivässä oli kaksi pääpuhujaa. Ensimmäisenä aivotutkija Minna Huotilainen puhui aivotutkimuksen näkökulmasta stressinhallinnasta ja työelämästä. Hänen viestinsä ei sinällään ollut mitenkään uusi, mutta jälleen kerran alleviivattu asia: kunnolla toimiakseen aivot tarvitsevat hyvää liikuntaa, riittävästi hyvää unta ja hyvää ruokaa. Huotilainen totesi, että nykyaikainen työelämä, tietotyö ja ihmisaivot eivät sovi kovin hyvin yhteen. Jotta niiden yhteensovittaminen sujuisi paremmin, ihmisen on hyvä tietää perusasiat aivojen toiminnasta (tunne aivosi) sekä se, mitä hänen työnsä vaatii (tunne työsi). Tehokkaan eli onnistuneen palautumisen merkitystä ei myöskään pidä aliarvioida. Hyvän ja riittävän unen lisäksi tarvitaan aktiivisuutta, kognitiivisia haasteita ja myönteisiä sosiaalisia kontakteja. Nauraminen on parasta palautumista.

Huotilainen jätti pohdittavaksi kaksi termiä: selektiivinen tunnollisuus ja tulevaisuusorientoitunut laiskuus. Selektiivinen tunnollisuus tarkoittaa sitä, että loputtomasta to do –listasta valitaan ne tehtävät, jotka ovat tärkeitä ja jotka hoidetaan hyvin. Listassa on usein paljon niitä, jotka voi hoitaa vähän vähemmällä paneutumisella ja puolitehoisesti. Tulevaisuusorientoitunut laiskuus kannustaa pohtimaan omaa tekemistä tulevaisuuteen katsoen: miten voisin tulevaisuudessa tehdä tämän vähän helpommalla, vähemmällä stressillä ja ahdistuksella, mutta yhtä hyvin tuloksin?

Taas kuuluu pam pam, sä kävelet pois / Tahdot yhen päivän ettei joku raivois.

Iltapäivän toinen puhuja oli työelämän parantaja Elina Henttonen Valtaamosta. Hän puhui siitä, miten kukin voi itse pyrkiä lisäämään työnsä mielekkyyttä. Mielekkyyden kulmakiviksi Henttonen esitti kolmea asiaa: merkityksellisyyden kokemusta, toimijuutta suhteessa omaan työhön ja tehtäviin sekä työn toimivia käytäntöjä. Mielekäs työ mahdollistuu kahdella tapaa. Ensimmäinen on oman työn tuunaaminen mielekkäämmäksi ja toinen käytäntöjen muuttaminen yhdessä. Iltapäivässä keskityttiin näistä ensimmäiseen.

melapäivä 2

Elina Henttosen ja Kirsi Lapointen kirja vaikutti hyvältä. Tilasin sen samalta istumalta omaan lähikirjastooni.

Painavimmin mieleeni jäi Henttosen esityksestä teesi kehittämisestä. Omia tai yhteisön työtapoja ei kannata kehittää vain siksi, että kehittäminen on trendikästä ja siitä voidaan tehdä raportti. Ei siis pidä tehdä kehittämistä vain kehittämisen vuoksi, vaan sen tavoite voi olla tilan tekeminen niille asioille, jotka jo tiedetään hyväksi. Kehittämisessä ei siis välttämättä ole kyse uuden luomisesta vaan siitä, että järjestämme työpöydältä pois käytäntöjä, jotka eivät hyödytä ketään ja vain vievät aikaa, jolloin resursseja (eli yleensä aikaa) vapautuu niille asioille, jotka ovat tärkeitä, mielekkäitä ja hyödyllisiä. Tavallaan kyse on siis selektiivisestä tunnollisuudesta: pitäisi valita, mitkä asiat haluaa tehdä erityisen hyvin, ja järjestää tilaa niille.

melapäivä 3

Asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Yliopisto ja akateeminen maailma on täynnä systeemejä ja rakenteita, jotka hidastavat siihen mielekkääseen osaan työtä pääsemistä. Kun siihen sitten pääsee, työhön tarttuminen voi olla todella vaikeaa. Minä rakastan kirjoittamista, mutta päivästä voi kulua useita tunteja tai viikosta useita päiviä, etten vain saa kirjoittamista käyntiin. Ei se ole niin helppoa. Välillä työ on niin vaikeaa, ajanhallinta tuskaista ja riittämättömyyden tunne kovaa, että todella kyseenalaistan, haluanko tehdä tätä työtä enää jatkossa.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät / Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät.

Kun työn mielekkyyttä ja mielettömyyttä pohdittiin pareittain, minulle kävi vähän niin kuin minulle usein vertaistuen kanssa käy: se alkaa masentaa. Lähdin tapahtumasta itku kurkkua puristaen, en suinkaan voimaantuneena. Päässä soi Haloo Helsingin musiikki, joka tuntuu kuvaavan täydellisesti (apuraha)tutkijan itsetutkiskelun, turhautumisen, riittämättömyyden ja yksinäisyyden täyteistä arkea.

Joku voimas vei, vaik sä huusit ei / Tää on hulluuden highway.

Kirjoitan tätä kotimatkalla bussissa, tapahtuman herättämät ajatukset tuoreena mielessä. Uskon, että voimaantumisen kokemus on vasta heräämässä. Muistiinpanojani selatessani pohdin ylös kirjaamiani asioita, ja ne tuntuvat tärkeiltä. Kiitos Mela, että järjestit tämän tapahtuman! Ja kiitos Haloo Helsinki voimabiisistä!

Avaa silmäsi ja hengität / kyllä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot!

 

Mainokset