Vaikka etenkin alkukesästä ajelin autolla tavallista vähemmän (mikä oli sinällään mukavaa), loppukesästä autokilometrejä kertyikin taas vähintäänkin entiseen malliin. Myös äänikirjat etenivät, vaikka välillä olikin tyhjiä hetkiä ja jouduin turvautumaan musiikkiin autoviihteenä.

Ensinnä kuuntelin Sophie Hannahin dekkarin Nimikirjainmurhat, jonka lukijana toimii Lars Svedberg. Kyseessä on uusi Hercule Poirot -dekkari, ja se näkyy kannessa, jossa kirjailijan nimeä ei mainosteta liiemmälti. Itse asiassa tajusin vasta kotona lainanneeni kirjastosta Poirotin, joka ei ole Agatha Christien kirjoittama, niin huonosti cd-koteloa vilkaisin.

Olin aika varma, että Hannah ei voi onnistua Christien perikunnan hänelle antamassa tehtävässä herättää Poirot henkiin. Silti viihdyin tämän murhamysteerin parissa ihan kohtalaisesti. Olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkan Kirsi: Poirot oli turhan ilkeä tarinan minäkertojalle, etsivä Catchpoolille. Ei Hercule Poirot ole ystävilleen ilkeä, vaikka välillä naljaileekin. Samoin olen myös sitä mieltä, että tarinaa viivytettiin ihan turhaan kertaamalla Boxham-hotellissa tapahtunut kolmen ihmisen salaperäinen murha eri kertojien kuvaamana. Kirsi on blogissaan varsin ankara. Minä ehkä kuitenkin olen ennemmin samaa mieltä kuin Amman lukuhetkessä todetaan: tuskinpa Agatha-rouva sentään haudassaan pyörii, vaikkei Sophie Hannahin dekkari mikään mestariteos olekaan.

Nimikirjainmurhien jälkeen en ehtinyt kirjastoon etsimään uutta kuunneltavaa. Ratkaisu löytyi omasta hyllystä, jonne olin jossain vaiheessa ehtinyt hamstrata kirpputorilta avaamattomassa paketissa löytyneen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -äänikirjan. Ja siitä muodostuikin kesän hilpein kirjakokemus! Häpeäkseni nimittäin myönnän, että tämä Paasilinnan klassikko on minulta lukematta, enkä ole myöskään nähnyt Risto Jarvan ohjaamaa elokuvaa. Nyt onneksi korjasin kirjan osalta asian.

Jäniksen vuosi kertoo toimittaja Vatasesta, joka kesäiltana lähtee metsään etsimään auton töytäisemää jänistä, ja jokseenkin selittämättömästi jättää koskaan palaamatta takaisin. Vatanen ja jänis niin sanotusti hyppäävät oravanpyörästä ja kiertävät Savoon, Kainuuseen ja Lappiin asti ennen kuin palaavat etelään. Vatanen elättää itsensä satunnaisilla töillä, liikkuu luonnossa tottuneesti ja kiintyy jänikseen enemmän kuin yhteenkään ihmiseen.

Toivottavasti Jäniksen vuotta luetaan kouluissa vielä, niin hauska ajankuva 1970-luvusta se on. Se on myös mestarillinen ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan kuvaus. Kirja on käännetty ilmeisesti jotain parillekymmenelle kielelle. Leffaksi sen on ohjannut Risto Jarvan lisäksi myös joku ranskalaistekijä, joten ihan pelkäksi maalaiskomediaksi sitä ei kannata niputtaa. Paasilinna kuvaa hienosti sitä, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kulkumieheen ja jänikseen. En voinut olla ajattelematta, että vastaava ei enää tänä päivänä olisi mahdollista. Vatanen seikkailee Kekkosen Suomessa, jossa ihminen vielä voi vain kadota entisestä elämästään. Tuntemattomia yleensä autetaan, eikä lähtökohtaisesti suhtauduta epäluuloisesti. Taksilla ajellaan sinne ja tänne, ja välillä metsässä voi kohdata pontikankeittäjän.

Luin Paasilinnan kirjoja joskus lapsena ja nuorena, ja muistan että ne olivat aika hauskoja. Myös Jäniksen vuosi nauratti minua kovasti, mistä osa toki oli lukijana toimineen Ahti Jokisen ansiota. En todellakaan vie tätä äänikirjaa takaisin kirpikselle vaan säilytän aarteen hyllyssä: Vatasen seuraan voi ja kannattaa palata jatkossakin.

Edellä jo linkitin Amman lukuhetkeen, ja tästäkin äänikirjasta voi lukea sieltä Aino-Marian kokemuksia ja tunnelmia.

Mainokset