syyskuu 2017


Kun luin Eve Hietamiehen kirjan Yösyöttö, minua ei oikeastaan naurattanut yhtään. Jatko-osa Tarhapäivä (2012) sen sijaan nauratti jo kovastikin. Ehkä se osui nyt vaan elämässä kohtaan, jossa nauratti muutenkin herkemmin, tai ehkä tarhaikäisen lapsen vanhemman murheet eivät tunnu niin ylivoimaisilta kuin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltajan elämän kuviot.

Yösyöttö kertoi Antti Pasasesta, joka jää suoraan synnytyslaitokselta poikansa Paavon yksinhuoltajaksi kun Paavon äiti sairastuu psykoosiin. Tarhapäivässä Paavo on viisivuotias ja arki rullaa omalla painollaan. Antin tukena on edelleen isä ja muu lähiperhe, mutta etenkin saman elämäntilanteen jakava Enni ja hänen Terttu-tyttärensä sekä muita ystäviä ja naapureita. Yllättäen Antti saa vastuulleen myös Tertun, ja pikkutytön liittyminen miehen ja pojan kahden hengen perheeseen muuttaa arjen kiemuroita.

Tertun erilaisuus Paavoon nähden tuo kirjaan hersyvää huumoria ja melkein alleviivaa sitä, että kaikki lapset ovat erilaisia. Hietamies kertoo korostetusti sitä tärkeää tarinaa, ettei kukaan täytä vanhemmuuden ihanteiden kaikkia vaatimuksia, että vähemmälläkin lapset kasvavat terveiksi ja fiksuiksi, ja että riittää kun selviää.

Tekee kipeää lukea Paavon suhteesta äitiinsä. Pia-äidin ongelmat esitetään lähinnä Antin näkökulmasta, joten äidin varsinaisia syitä tai motivaatioita ailahtelevalle käytökselle ei voi tietää. Antin näkökulmasta Pia on sairautensa vuoksi välinpitämätön ja rakkaudeton äiti, joka ei ymmärrä miten kovasti Paavo janoaa äitinsä läheisyyttä ja huomiota. Kuitenkin Antti tajuaa, että Pian sairaus on se joka jyrää hänen persoonansa. Koska Paavo rakastaa äitiään, koettaa Anttikin auttaa ja tukea Piaa minkä verran pystyy. Loputtomasti ei kuitenkaan voi toista kannatella.

Yösyöttö on tulossa pian elokuvateattereihin filmatisointina, jonka pääosassa Antti Pasasena on Petteri Summanen. Odotan elokuvaa kovasti, sillä huolimatta siitä ettei Yösyöttö aikanaan naurattanut minua yhtään, se oli minusta tosi hyvä kirja. Tarhapäivä on vähintään yhtä hyvä. Haluan myös pian lukea sarjan kolmannen osan Hammaskeiju (2017), jossa Paavo on koululainen.

 

Mainokset

Ennen kuin ryhdyn pureskelemaan viime viikon Rooman-loman tunnelmia, kerron teille muutaman sanan matkaa edeltäneestä Habitare-vierailustani. Kirjoitin tämän postauksen ensimmäisen version jo ennen häämatkaa, mutta wordpress kadotti luonnoksen jonnekin, enkä enää ehtinyt aloittaa alusta. Siksi teksti on nyt ehkä vähän epäinformatiivisempi eikä lainkaan niin fiilistelevä kuin heti Messukeskuksesta kotiuduttuani kirjoittamani.

Pääsin Design Pylsyn ystävällisellä avustuksella ensimmäistä kertaa vierailulle Habitareen. Habitare on sisutuksen ja desingin suuri vuotuinen messutapahtuma, jonne olen jo pitkään halunnut päästä nuuhkimaan tunnelmaa ja ihastelemaan kauniita sisustusideoita. Oma kotimme on ennen kaikkea viihtyisä kodin tuntuinen koti ja vasta toissijaisesti silmänilo ja designhelmillä kuorrutettu, mutta toki ymmärrän etteivät nämä kaksi asiaa aina sulje toisiaan pois (vaikka välillä siltä vaikuttaa).

Kävin Habitaressa perjantaina iltapäivällä jo vähän väsyneenä, mutta silti innokkaana. Huonekalupuolen ohitin melko nopeasti. Siellä olisi kivempaa kierrellä yhdessä puolison kanssa jossain vaiheessa, kun pohditaan jonkin isomman huonekalun hankintaa (ei siis ihan lähiaikoina) tai suunnitellaan yhdessä uutta kotia jonkin tulevaisuuden muuton yhteydessä. Nyt olin vähän liian väsy jaksaakseni keskittyä huonekaluihin. Sen sijaan kiertelin melko päämäärättömästi kodinsisustuksen osastojen lomassa. Ihastuin esimerkiksi Annon osaston rauhalliseen tunnelmaan. Suosikkini oli Havin osasto, jonka kauniin siniset seinät, harmonisen syksyiset värit, kynttilät ja huovat vastasivat täydellisesti syksyn tunnelmointia kaipaavaan mieleeni.

havi 1

havi 2

Havi on onnistunut minusta erinomaisesti viime vuosien brändiuudistuksessaan. Lapsuusmuistoihin kuuluvista vihreistä Havi-saippuoista ja mäntysuovasta on tultu pitkälle: Havi’s tuotemerkki tarjoaa tänä päivänä tyylikkäitä, kauniita ja harmonisia sisustustuotteita monenlaisiin koteihin. Kynttilätehtaalla Riihimäellä valmistetaan paljon muutakin kuin hyvälaatuisia tuikkuja, ja yrityksellä on pitkä historia. Olen ostanut Havin tuotteita viime aikoina lähinnä Imatralla sijaitsevasta tehtaanmyymälästä, mutta kerran myös verkkokaupasta. Nyt tein messuostoksia: kesästä muistuttavan tuoksukynttilän niihin iltoihin, kun olen yksin kotona, sekä ihanan pehmeän hamam-kylpypyyhkeen, jonka toinen puoli on froteeta. Olen suunnitellut hankkivani hamam-pyyhkeen treenikassiin, koska se menee pieneen tilaan ja kuivuu nopeasti, mutta nyt ostin pyyhkeen kyllä ihan vain hemmotteluksi itselleni.

Kävin myös tervehtimässä Anu Pylsyä Design Pylsyn osastolla. Anu on Joutsasta eli jokseenkin naapurista, ja tuttu pitkältä ajalta. Hänen vanhasta kyläkoulusta hienosti remontoimalla ateljeellaan on melkein pakko vierailla joka kesä, ja pari kertaa olen ollut siellä myös pihakirppistelemässä. Nyt mukaan tarttui musta leikkuulauta, joka mielestäni sopii hyvin meidän Lappeenrannan kotiin – ja kelpasi hyvin myös puolison makuun.

IMG_20170924_180814_650

Kanttarellit mökiltä, leikkuulauta Design Pylsy.

Habitaren yhteydessä järjestettiin myös antiikkimessut, missä viihdyinkin pitkään. Vanhoja tavaroita pursuavien pöytien välissä oli tarjolla niin paljon silmänruokaa, että jos rahatilanteeni olisi parempi, olisin epäilemättä kantanut säkillisen kauniita astioita kotiin. Nyt kuitenkin tyydyin vain ihastelemaan, sillä antiikkimessuilla hinnat eivät varsinaisesti ole ”löytötasoa”.

antiikki 3

antiikki 1

antiikki 4

Sisustaminen ja kodin viihtyisäksi tekeminen on yksi niitä asioita, jotka yhdistävät minua ja puolisoani. Siksi uskon, että Habitaressa olisi kiva käydä jonain vuonna myös yhdessä. Vaikka minä ehkä viihdyn tilpehööriosastolla häntä paremmin, riittäisi Messukeskuksessa nähtävää reilusti molemmille. Ehkä jonain päivänä sitten!

Heikkouteni kauniisiin astioihin on saanut suurta yllykettä viime vuosina, kun puolison lähisukulaisissa on astioihin vielä pahemmin hurahtaneita – ja minun onnekseni myös asiantuntemusta. Astiavitriini on täyttynyt hitaasti mutta varmasti etenkin erilaisilla lasiastioilla, ja samalla oma makuni astioiden suhteen on muuttunut. Arvostan astioiden kauneutta, mutta harvoin hankin mitään vain koristeeksi. Astian pitää olla käyttöesine, ja siksi en osta mitään ylettömän arvokkaita keräilyharvinaisuuksia.

Jo varmaan kymmenen vuoden ajan olen kerännyt pala palalta itselleni Arabian vanhaa Kosmos-sarjaa. Tuo vihreänruskea astiasarja on Gunvor Olin-Grönqvistin suunnittelema, ja se on ollut Arabian tuotannossa 1960- ja 1970-luvuilla. Olen saanut ystäviltä lahjaksi monia osasia astiastooni, sillä sarjaa on aika usein kirpputoreiden löytökoreissa edulliseenkin hintaan. Kosmos-kokoelmani on jo aika suuri.

kosmos 1

Mutta niin se ihmisen maku muuttuu: minä aion luopua Kosmoksestani. Vähän kipeäähän se tekee, mutta asia on kuitenkin kypsynyt vähitellen. Emme juuri koskaan käytä näitä astioita, mikä on vähän sääli. Huomaan kuitenkin valitsevani mieluummin valoisampia, keveämpiä astioita kattaukseen. Vuoden sisällä yhdistämme puolison Lappeenrannan kodin astiat yhteisiin, ja Kosmos jäisi siinäkin prosessissa ylijäämäksi. Odottaessani ja toivoessani sitä vaihetta, että meillä on vain yksi koti, yritän myös järkeistää astioiden määrää ja yhteensopivuutta. Ja sitä paitsi M inhoaa Kosmosta… (Mutta hän on moneen kertaan sanonut, ettei siitä sen takia tarvitse luopua – päätös on kokonaan minun tekemäni.)

kosmos 2

Sovin jo astioita keräilevän sukulaisen kanssa häntä kiinnostavien osasten kohtalosta, mutta lopuille yritän löytää ostajan tai jälleenmyyjän. Painavien posliiniastioiden roudailu pitkin maata ei ole ihan simppeli juttu, joten täytyy suunnitella miten tämän toteutan. Onneksi ei ole kiire. Ja aina on myös SPR:n Kontti, joka saisi Kosmoksesta hyvät rahat hyvään tarkoitukseen.

Esineet ovat vain esineitä, tiedän sen. Mutta silti tuntuu kuin yksi vaihe elämässä päättyisi, kun Kosmokset poistuvat. Nyt on oikea aika, tiedän sen, mutta silti mieli on vähän haikea. Se toki korjaantuu, kunhan alan tehdä kirpputorilöytöjä paremmin sopivilla astioilla ja tyhjä koko vitriinissä täyttyy.

Vaikka etenkin alkukesästä ajelin autolla tavallista vähemmän (mikä oli sinällään mukavaa), loppukesästä autokilometrejä kertyikin taas vähintäänkin entiseen malliin. Myös äänikirjat etenivät, vaikka välillä olikin tyhjiä hetkiä ja jouduin turvautumaan musiikkiin autoviihteenä.

Ensinnä kuuntelin Sophie Hannahin dekkarin Nimikirjainmurhat, jonka lukijana toimii Lars Svedberg. Kyseessä on uusi Hercule Poirot -dekkari, ja se näkyy kannessa, jossa kirjailijan nimeä ei mainosteta liiemmälti. Itse asiassa tajusin vasta kotona lainanneeni kirjastosta Poirotin, joka ei ole Agatha Christien kirjoittama, niin huonosti cd-koteloa vilkaisin.

Olin aika varma, että Hannah ei voi onnistua Christien perikunnan hänelle antamassa tehtävässä herättää Poirot henkiin. Silti viihdyin tämän murhamysteerin parissa ihan kohtalaisesti. Olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkan Kirsi: Poirot oli turhan ilkeä tarinan minäkertojalle, etsivä Catchpoolille. Ei Hercule Poirot ole ystävilleen ilkeä, vaikka välillä naljaileekin. Samoin olen myös sitä mieltä, että tarinaa viivytettiin ihan turhaan kertaamalla Boxham-hotellissa tapahtunut kolmen ihmisen salaperäinen murha eri kertojien kuvaamana. Kirsi on blogissaan varsin ankara. Minä ehkä kuitenkin olen ennemmin samaa mieltä kuin Amman lukuhetkessä todetaan: tuskinpa Agatha-rouva sentään haudassaan pyörii, vaikkei Sophie Hannahin dekkari mikään mestariteos olekaan.

Nimikirjainmurhien jälkeen en ehtinyt kirjastoon etsimään uutta kuunneltavaa. Ratkaisu löytyi omasta hyllystä, jonne olin jossain vaiheessa ehtinyt hamstrata kirpputorilta avaamattomassa paketissa löytyneen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -äänikirjan. Ja siitä muodostuikin kesän hilpein kirjakokemus! Häpeäkseni nimittäin myönnän, että tämä Paasilinnan klassikko on minulta lukematta, enkä ole myöskään nähnyt Risto Jarvan ohjaamaa elokuvaa. Nyt onneksi korjasin kirjan osalta asian.

Jäniksen vuosi kertoo toimittaja Vatasesta, joka kesäiltana lähtee metsään etsimään auton töytäisemää jänistä, ja jokseenkin selittämättömästi jättää koskaan palaamatta takaisin. Vatanen ja jänis niin sanotusti hyppäävät oravanpyörästä ja kiertävät Savoon, Kainuuseen ja Lappiin asti ennen kuin palaavat etelään. Vatanen elättää itsensä satunnaisilla töillä, liikkuu luonnossa tottuneesti ja kiintyy jänikseen enemmän kuin yhteenkään ihmiseen.

Toivottavasti Jäniksen vuotta luetaan kouluissa vielä, niin hauska ajankuva 1970-luvusta se on. Se on myös mestarillinen ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan kuvaus. Kirja on käännetty ilmeisesti jotain parillekymmenelle kielelle. Leffaksi sen on ohjannut Risto Jarvan lisäksi myös joku ranskalaistekijä, joten ihan pelkäksi maalaiskomediaksi sitä ei kannata niputtaa. Paasilinna kuvaa hienosti sitä, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kulkumieheen ja jänikseen. En voinut olla ajattelematta, että vastaava ei enää tänä päivänä olisi mahdollista. Vatanen seikkailee Kekkosen Suomessa, jossa ihminen vielä voi vain kadota entisestä elämästään. Tuntemattomia yleensä autetaan, eikä lähtökohtaisesti suhtauduta epäluuloisesti. Taksilla ajellaan sinne ja tänne, ja välillä metsässä voi kohdata pontikankeittäjän.

Luin Paasilinnan kirjoja joskus lapsena ja nuorena, ja muistan että ne olivat aika hauskoja. Myös Jäniksen vuosi nauratti minua kovasti, mistä osa toki oli lukijana toimineen Ahti Jokisen ansiota. En todellakaan vie tätä äänikirjaa takaisin kirpikselle vaan säilytän aarteen hyllyssä: Vatasen seuraan voi ja kannattaa palata jatkossakin.

Edellä jo linkitin Amman lukuhetkeen, ja tästäkin äänikirjasta voi lukea sieltä Aino-Marian kokemuksia ja tunnelmia.

Heinäkuun lopussa olisi ollut rutiininomaisen luettujen kirjojen katsauksen aika, mutta jätin sen väliin osin unohduksesta, osin tarkoituksella. Luin heinäkuussa niin vähän, että ahdisti. Miten lomakuukauteen voi mahtua niin vähän kirjoja? Lomallahan nimenomaan pitäisi lukea paljon! Siksi päätin raportoida kesällä luetut kirjat sitten yhdessä köntissä. Kuvittelin petraavani elokuussa. No, eihän se niin mennyt. Myöskään loppukesä ei tuonut apua lukemattomuuteeni.

Syy on tietenkin täällä toisessa blogissa: häät. Lomaan mahtui tavallista vähemmän paikallaan olemista, eikä autonratissa oikein pysty lukemaan (äänikirjoja kyllä kuuntelin). Iltaisin nukahdin yleensä vain muutaman sivun jälkeen.

Nopea nukahtaminen johtui myös kirjavalinnoista. Suurimman osan heinä- ja elokuusta kului kahlaten läpi Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäistä ja toista osaa. Ensimmäisen luin loppuun joskus elokuun alkupuolella (viikkokausien hitaan etenemisen jälkeen), mutta toista osaa en enää jaksanut kuin reiluun puoleenväliin. Kirjastosta lainattuun kirjaan tuli varaus, enkä saanut enää uusittua sitä. Kovin paljon ei harmittanut, että sain syyn jättää Kuninkaiden koitoksen kesken.

En tiedä, miksi Tulen ja jään laulu ei enää sytytä kuten aiemmin. Olen lukenut alkupuolen osia englanniksi silloin kun kirjat olivat suuressa hypetyksessä. Nyt kevään ja kesän aikana katsoimme sarjan kuusi ensimmäistä kautta melko nopeassa tahdissa, ja puoliso alkoi lukea kirjoja. Ajattelin, että innostun kirjoista suomeksi paremmin, ja aloitin lukemisen. Nyt pari päivää sitten luovutin kolmannen osan, Miekkamyrskyn kanssa. Antaa olla. Maailmassa on myös kirjoja, joista innostun, joten ehkä ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin joita jaksan vain pari sivua kerrallaan.

Näistä syistä heinä- ja elokuun kirjalista on kovin lyhyt. Ajallisesti nämä listasta löytyvät on siis luettu joko heinäkuun alussa tai elokuun lopussa. Välissä oleva aika on kulunut Westerosissa.

  • Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot
  • Anneli Kanto: Pyöveli
  • George R.R. Martin: Valtaistuinpeli
  • Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
  • Alexander McCall Smit: Nainen joka käveli auringossa
  • Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani