elokuu 2017


Loppukesällä olen lukemistossani keskittynyt vain Tulen ja jään laulu-sarjan ensimmäiseen ja toiseen osaan. Ne eivät hirveästi innosta ja etenevät siksi hitaasti, mutta haluan olla sinnikäs päästäkseni sarjan myöhempiin osiin, joita en ole lukenut. Välillä kuitenkin olen irrottautunut Westerosista kuten nyt viime päivinä, kun sain kirjastosta lainaksi Virpi Hämeen-Anttilan uuden Karl Axel Björk-dekkarin Koston kukat (2017).

Sarja edellinen osa Kuka kuolleista palaa (2016) sijoittui vuoden 1922 kesään, ja nyt eletään saman vuoden loppua. Helsingin oopperassa ammutaan näyttämölle nuori, kaunis laulajatar. Muutama päivä myöhemmin ase pamahtaa näyttämöllä uudestaan. Poliisi on neuvoton, sillä johtolangat tuntuvat päättyvän jokainen vuorollaan.

Onneksi poliiseilla on apunaan Karl Axel Björk, tuo sisäministeriön virkamies ja konttorirotta, joka vapaa-ajallaan harjoittelee kamppailulajeja ja ratkoo rikoksia. Karl Axel on paikalla ensimmäisen murhan sattuessa ja pääsee alusta asti mukaan murhatutkimuksiin.

En tiedä oliko Hämeen-Anttilan dekkarissa tällä kertaa tavallista helpompi juoni vai oliko minun ajatukseni kirkkaampi, mutta kerrankin olin oikeilla jäljillä syyllisen etsinnässä paljon ennen Björkiä. Selvennykseksi todettakoon, että minä en yleensä ikinä tiedä murhaajaa etukäteen, joten olen tästä arvauksestani jokseenkin hämmästynyt. Epäilen kyllä, että muutkin lukijat tietävät tappajan aika nopeasti, sillä Björkin ja poliisien virhepäättely tutkimuksissa on aika ilmeinen.

Yksityiselämässään Karl Axel solmiutuu aiempaa syvemmälle ongelmiinsa kahden (tai kolmen) naisen loukussaan. Kaunis, sivistynyt ja varakas serkku Lisbet odottaa Björkin aloitetta, mutta eläväinen ja kiihkeä ystävä Ida on hänkin Björkille kovin läheinen ja tuttavallinen. Kuten kirjailija toteaa: ”Hänen käytettävissään näytti olevan vain kapea kieleke itsenäisyyden ja sitoutumisen välillä, ja sen päällä hän etsi tasapainoa.”

Historiallinen romaani on aina oman aikansa tuote, teki kirjailija miten tarkan taustatyön tahansa. Hämeen-Anttila on arkistonsa kolunnut ja piirtää 1920-luvun Helsingistä erittäin tarkan kuvan. Sinne tänne hän myös tiputtelee vertailuja nykypäivään. Hän laittaa esimerkiksi Björkin pohtimaan miten hirveää olisi, jos automobiileja olisi Helsingissä enemmän kuin nyt. Mihin ne kaikki mahtuisivat pysäköimäänkään! Ja koska autot kehittyessään epäilemättä muuttuisivat suuremmiksi ja nopeammiksi, muuttuisivat kadut jalankulkijoille vaarallisiksi.

Edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, että Björkin lähimmän esimiehen, sisäministeri Ritavuoren murha lähestyy. Tuskin spoilaan juonta kovin paljon (koska kaikki tietävät murhan olevan tulossa) jos kerron, että Koston kukat päättyy Ritavuoren kuolemaan. Joudun siis odottamaan vielä seuraavaan osaan ennen kuin selviää, mikä kytkös tapahtumalla on Björkin uraan. Veikkaukseni on, että se saa hänet jättämään ministeriön lopullisesti ja keskittymään rikosten selvittämiseen.

Edelleen lukuvinkki: Hämeen-Anttilan blogi Kadonnutta 20-lukua etsimässä on oiva tietopaketti.

Arki on alkanut työntäyteisesti lomien jälkeen. En ole juurikaan lukenut mitään, ja kirjoittamisenergiani olen kanavoinut erääseen artikkeliin, jonka deadline lähestyy vääjäämättä.

Onneksi arjen keskellä on kivoja ja iloisiakin asioita. Saimme siskoltani ja hänen poikaystävältään häälahjaksi teatteriliput Tampereelle. Olemme aikaisemmin käyneet yhdessä katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän Komisario Palmun erehdys, ja nyt liput olivat Tampereen Komediateatterin kesänäytelmään Kaasua, komisario Palmu! 

Lähdimme jo aamupäivällä kotoa, joten Tampereelle päästyämme (ja Helsingin vahvistustenkin saavuttua) lounastimme Pizzeria Lucassa. Luca Platanian pizzojen ääreen pääseminen on ollut pitkäaikainen haave, sillä hänen ja Saku Tuomisen pizzakirja on muuttanut tyystin meidän käsityksemme hyvästä pizzasta. Pizzeria Luca lunasti kaikki odotukset.

Pizzojen ääreltä suutasimme teatteriin. Olin lukenut kehuja Komediateatterin näytelmästä, mutta en kovin tarkasti. En osannut odottaa, että komisario Palmu taipuu näin hersyväksi komediaksi. Nauroin läpi näytelmän, ja se on kyllä ihan kokonaan loistavan ohjauksen ja erinomaisten näyttelijöiden ansiota.

Esko Roine oli tietenkin vakuuttava Palmu, ja hänen etsiväapulaisensa Kokki (Ari-Kyösti Seppo) ja Virta (Lari Halme) mahtava parivaljakko. Shown kuitenkin varasti taiteilija Kuurna (Aimo Räsänen), joka hallitsi näyttämöä aina kun sinne astui. Näyttelemällä juuri sopivasti yli, hän oli täydellinen komediahahmo.

Näytelmä perustuu Mika Waltarin kirjaan Kuka murhasi rouva Skrofin? Olen lukenut sen, mutta en muistanut murhaajaa – enhän minä ikinä muista kirjojen juonia. Parasta oli kuitenkin saada nauraa näin makeasti ja samalla oppia, että Waltarin Palmu-kirjoja voi todellakin tulkita ihan dramaattisena salapoliisikirjana, mutta niissä on myös paljon hauskaa ja etenkin värikkäitä rooleja.

Valitettavasti Kaasua, komisario Palmu! oli vain kesänäytelmä. Meillä oli liput toiseksi viimeiseen näytökseen, joten suositukseni menevät siltä osin hukkaan. Komediateatteria voin kuitenkin lämmöllä suositella, ja kun itse seuraavan kerran mietin viikonloppulomaa Tampereella, Komediateatterin ohjelma tulee varmasti tarkistettua.

Iltapäivänäytöksen jälkeen kävimme majoittautumassa komeilla maisemilla varustettuihin huoneisiin Ilveksen 16. kerrokseen. Kävimme pikapikaa coctaileilla Torni-hotellin Moro-baarissa ihailemassa Tampereen maisemia sieltä käsin, ja sen jälkeen kiiruhdimme ravintola Tiiliholviin. Se oli tuttu jo viime syksyn synttäripäivälliseltä, ja nyt oli kiva käydä syömässä ravintolan kesämenu. Palvelu oli edelleen erinomaista, ravintola kiva ja viihtyisä, ja ruoka herkullista. Sunnuntaina kävimme vähän ostoksilla, mutta aika nopeasti lähdimme kotiin Papun luokse.

Niin kiva viikonloppu minulla oli, etten muistanut ottaa yhtään kuvia. Käyntikohteiden lisäksi parasta oli hyvä seura. Sisko poikaystävineen on virkistävää ja jokseenkin harvinaista seuraa. Jos asuisimme lähempänä, viettäisimme varmaan enemmäkin aikaa yhdessä, mutta nyt tapaamiset ovat vähän satunnaisia. Asia tosin korjaantuu tässä kuussa, kun tapaamme eri yhteyksissä kolmena viikonloppuna peräkkäin. Hyvä niin!

Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.