Myönnän: en tiennyt, kuka on Nadia Comaneci. Nyt tiedän: romanialainen voimistelija, joka vuoden 1976 olympialaisissa sai täydet 10 pistettä suorituksestaan – ensimmäisenä maailmassa. Ranskalaisen, romanialaistaustaisen Lola Lafonin romaani Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (La petite communiste qui ne souriait jamais, 2014, suom. 2017) kertoo fiktion keinoilla Nadian tarinan. Tämän jälkeen minäkin muistan, kuka on Nadia.

Kirjan on sanottu kertovan kommunistihallinnon vaikutuksista ihmisiin. Sen voi myös nähdä urheiljan elämäkertana. Toki minäkin luin siinä nuo piirteet, mutta ennen kaikkea se oli minulle erityisen voimakas ja vahva tyttöyden, naiseuden ja ruumiillisuuden kuvaus.

IMG_20170606_154437

Voimistelukoulua perustava valmentaja Béla huomaa Nadian koulun pihalla ja vie hänet mukanaan sisäoppilaitokseen jo kuusivuotiaana. Nadian elämässä voimistelu on tärkeintä, se on ainoa asia. Hän on sinnikäs, keskittymiskykyinen ja lahjakas. Näillä eväillä hänestä tulee yksi 1900-luvun menestyneimmistä urheilijoista.

Tytön ruumis ei kuitenkaan kauaa pysy keijukaismaisena. Tytöstä kasvaa nainen, ja samalla katoaa jotain mitä valmentaja, yleisö ja tuomarit Nadialta odottavat. Ruumiin kiusaaminen on alusta asti pakkomielteistä, mutta se muuttuu täysin häiriöityneeksi kortisonin ja kipulääkkeiden avulla elämiseksi. Kuukautiset poistetaan, ruokaa annetaan vain nimeksi, velttous on heikkoutta ja tahdonlujuus voittajuutta.

Romanian dikaattori Ceausescu nostaa Nadian yhdeksi Romanian kansallissankareista. Vallan lähipiirissä oleminen ei tuo pelkkää hyvää: Nadia päätyy Ceausescun pojan vierelle.

Lafon sanoo jo ensimmäisellä lehdellä, että kirja ei ole totta. Siksi on vaikea tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Lafon korostaa tätä tulkintojen moniulotteisuutta tuomalla kirjailijan keskustelukumppaniksi kuvitteellisen Nadian, joka puhelinkeskusteluissa kommentoi kirjan käsikirjoitusta, usein aika kriittisesti. Tämä kuvitteellinen Nadia haluaa kirjailijan ymmärtävän kommunistista Romaniaa paremmin, monipuolisemmin ja katsovan sitä vähemmän länsimaisten ennakkoluulojen kautta.

Maailmankirjat-sivuston arviossa Riitta Vaismaa kyseenalaistaa tämän rakenteellisen ratkaisun. Hänen mielestään kirjailija asettaa kuvitteellisessa Nadiassa itselleen opponentin. Minun mielestäni juuri tämä opponentti-rakenne toteuttaa kirjan tavoitteen: osoittaa, ettei kukaan pysty tietämään totuutta Nadista.

Tulkintoja on esitetty esimerkiksi siitä, oliko Nadia Nicu Ceausescun tyttöystävä vai rooliin pakotettu seksilelu. Ja miksi Nadia loikkasi länteen vain  kaksi viikkoa ennen Ceausescun kukistamista? Myös Lafonin esitys Nadian loikkaamisen jälkeisistä viikoista ja kuukausista on hätkähdyttävä, enkä tiedä mihin uskoa. Juuri sitä on historia: erilaisia tulkintoja. Kuvitteellinen kertoja on minusta hyvä keino osoittaa lukijalle, että totuuden Nadiasta tietää vain Nadia itse, jos hänkään.

Läpi kirjan teemana on ruumis ja tytön ruumiillisuus. Voimistelu, ilo onnistuneista suorituksista, voimistelun kauneus. Toisaalta laihuus, lihominen, rintojen kasvu, kuukautiset. Naiseksi kasvu, ja loikkaamisen jälkeen lihominen. Nadia on koko elämänsä muiden katseiden arvioitavana; jokainen gramma hänen reisissään on kuin julkista omaisuutta, kaikilla on Nadian vartalosta mielipide.

Tänä päivänä Nadia Comaneci on edelleen voimistelija. Hän on naimisissa toisen voimistelijan Bart Connerin kanssa, heillä on yhteinen yritys. Mikä ilahduttavinta, hän on myös äiti. Mainitsen asian siksi, että kirjaa lukiessani olin aika varma, että ymmärtämätön valmentaja tuhoaa Nadian mahdollisuudet saada lasta.

Kirjan luettuani olin hiljainen ja hämmentynyt kaikesta mitä olin juuri lukenut. Sitten tein kuten 2015-luvulla tehdään: otin tabletin ja googlasin. Vinkki: Youtubesta löytyy koko joukko videoita Nadian huippusuorituksista, muun muassa se maailman ensimmäinen täyden kympin suoritus. Niissä näkyy jotain, mistä kirja ei kerro. Nadia hymyilee kyllä suorituksensa päätteeksi.