kesäkuu 2017


Kuten eilen kerroin, vietin viime viikon konferenssimatkalla. Matkan syynä oli Society for the History of Childhood and Youth (SHCY) -yhdistyksen konferenssi Rutgersin yliopistossa Camdenissa, New Jerseyssä. Osallistuin työryhmään, jossa oli mukana tutkijoita eri maissa tehdyistä lastensuojelun menneisyysselvityksistä. Minä tietenkin edustin meidän tutkijaryhmää Suomesta.

En ollut ennen käynyt Ameriikan mailla, joten matka jännitti vähäsen. Turhaa tosin, sillä mitään erityistä Amerikka-kokemusta tästä ei tullut. Viivyin niin vähän aikaa, että konferenssi olisi yhtä hyvin voinut olla missä tahansa muualla – en tutustunut ympäristööni juuri ollenkaan.

En ehtinyt kaupungille pääosin siksi, että konferenssi oli niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lastensuojelun historiaa käsitteleviä työryhmiä oli useita, ja niiden lisäksi lapsuusmuistoja (joka on minua tietenkin kiinnostava aihe) käsiteltiin monissa erinomaisissa esitelmissä.

campus center

Campus Center, Rutgers University, Camden, NJ

Konferenssissa pääpaino oli työryhmätyöskentelyssä, ja keynote-luentoja oli vain yksi. Tästä voisimme ehkä Suomessakin ottaa oppia, sillä meillä kolmipäiväisessä konferenssissa on aina vähintään kaksi, jopa kolme keynote-luennoitsijaa. Niin hyviä kuin ne usein ovatkin, tutkimusta tehdään ja keskusteluja käydään nimenomaan työryhmissä ja niiden välitiloissa eli kahvitauoilla.

Keynote-luennon  piti Dr. Nara Milanich (Barnard College, Columbia University). Hänen tutkimusaiheitaan ovat esimerkiksi lapsuuden ja perheen historia, sukupuolihistoria sekä sosiaalisen epätasa-arvon tutkimus.

keynote

Dr. Nara Milanich, keynote in SHCY 2017.

Milanichin keynote oli ehkä yksi parhaimmista keynote-luennoista, joita olen koskaan kuullut. Hän puhui hyvin voimakkaasti, vahvoja sanoja käyttäen pakolaisleireistä, niiden lapsista sekä lapsista turvapaikanhakijoina. Hänen mukaansa näiden ihmisten kohtelussa ei tunneta lapsuuden historiaa; jos tunnettaisiin, nähtäisiin pienet ihmiset ehkä lapsina, ei vain turvapaikanhakijoina ja sen kautta uhkana. Milanichin esimerkit olivat Yhdysvalloista sekä etenkin Meksikon laittomien siirtolaisten parista, mutta kaikki kuulijat eri puolilta maailmaa pystyivät tunnistamaan samat ilmiöt, saman apua tarvitsevien lasten väärin kohtelun ja hädän. Samoja teemoja kuin luennossa löytyy Milanichin maaliskuussa Washington Post -lehdessä julkaistusta kirjoituksesta Nations have separated children from parents before. It never ends well. Suosittelen lämmöllä.

Yhden parituntisen verran pakenin Rutgersin kampukselta. Olin selaillut konferenssiohjelmassa annettuja vinkkejä läheisistä museioista, ja päätin kokeilla jotain, mitä en ollut ikinä kokeillut: oikeaa taistelulaivaa. Pakko myöntää, että puolisolla oli osuutta tähän valintaan. Pohdintani kannattaisiko laivaa käydä katsomassa muuttui varmuudeksi, kun hän osoitti viesteissä selvää ihailua: ”Oooh… New Jersey… Mene ihmeessä.” Ja lisäksi selvää kateutta, että pääsen näkemään paatin.

Yksin sotalaivaan vierailulle saapuva ulkomaalainen nuorehko nainen herätti vain lievää ihmetystä, ja vierailu oli  kyllä ihan kiinnostava. Audio-oppaan kanssa kiersin laivaa ja opin aika paljon uutta. Vesipullo olisi kannattanut olla mukana, sillä New Jerseyn paahteessa portaiden kiipeily ylös-alas alkoi käydä työstä. Onneksi osan aikaa kierros kulki ilmastoiduissa sisätiloissa.

battleship nj 2

battleship nj 1

Opin muun muassa, että Battleship New Jersey kuuluu suurimpaan taistelulaivaluokkaan, ja on siis ihan jäätävän iso. Se on ottanut osaa niin toiseen maailmansotaan, Korean sotaan kuin Vietnamin sotaankin. Näyttelyssä esiteltiin tykkejä ja aseita, mutta  myös kuuluisimpia kapteeneja ja amiraaleja. Audio-oppaasta saattoi kuunnella lukuisia laivalla palvelleiden veteraanien muisteluita, ja kierroksella ei oppinut ainoastaan New Jerseyn olosuhteista vaan ylipäätään merimieselämästä. Paikallisille laiva on tärkeä, koska se on valmistettu telakalla New Jerseyssä (siitä kai nimikin), ja on kunniakkaan taisteluhistoriansa vuoksi osa osavaltion historiaa.

jefferson bridge

Benjamin Franklinin silta

Camden (New Jersey) yhdistyy Philadelphiaan (Pennsylvania) Benjamin Franklinin sillalla. Silta on komea näky, todella! Vietin aikaa lähinnä Camdenin puolella, mutta Philadelphian historiaa amerikkalaisen demokratian kehtona mainostettiin niin usein, että sinne olisi kiinnostavaa palata joskus. Konferenssi-illallinen järjestettiin Pennsylvanian historiallisen yhdistyksen tiloissa Philadelphiassa, mutta sitä lukuunottamatta en käynyt Phillyn puolella kuin sen verran mitä junamatka lentokentälle vaati.

Matkasta opin sen, että aikaeroon kannattaa varautua. En ole aiemmin kokenut vastaavaa (Kiinan reissulla aikaero ei rasittanut yhtään jostain syystä). Heräsin joka yö kolmen maissa, eli siihen aikaan kun Suomessa on aamu. En siis nukkunut yhtäkään kunnollista yöunta, mikä alkoi kyllä jo viimeisenä päivänä vaikuttaa aika tavalla jaksamiseen ja mielialaan. Väsymys oli yksi syy, miksi en vain kyennyt jalkautumaan turistiksi. Loppujen lopuksi suurin osa vaihtamistani dollareista jäi lompakkoon, sillä en syönyt kertaakaan ravintoloissa (konferenssi-isännät tarjosivat lounaat ja myös iltasapuskaa), enkä käynyt yhdessäkään kaupassa. Jopa Battleship New Jerseyn museokauppa, josta olin ajatellut ostaa tuliaisia, oli kiinni vierailuni aikaan, joten rahat säästyivät siinäkin!

SHCY:n seuraava konferenssi on vuonna 2019 Sydneyssä, Australiassa. Sinne en lähde neljäksi päiväksi, vaan varaan samaan yhteyteen loman – ehkä puolisokin pääsee sillä kertaa reissuun mukaan. Osallistuin nyt ensimmäistä kertaa SHCY:n konferenssiin, mutta tunnelma oli niin hyvä ja keskustelut niin antoisia, että haluan ilman muuta tavata näitä ihmisiä uudestaan. Eli Sydney 2019, täältä tullaan!

 

Mainokset

Tällaisia iltoja voisi olla enemmän. Iltoja, jolloin mikään ei riko rauhan tunnetta sydämessä. Pari tuntia sitten kävin kylällä, ja silloin paistoi aurinko. Nyt vettä sataa niin kuin vain kesällä voi sataa: täysillä, suoraan, kukkapenkkiä pahoinpidellen. Rankkasade kestää hetken, kohta se on taas kevyempää ropinaa.

Pöydällä on kynttilöitä ja parin viikon takaisiin juhliin ostetuista neilikoista osa vielä sinnittelee maljakossa. Papu on palannut hoitopaikastaan (jossa oli reissuni ajan) ja nukkuu syvää, tyytyväistä unta tyynylläni. Matkalaukku on melkein purettu, mutta vain melkein, koska ei ole kiire.

Puoliso haettiin aamulla polttareihinsa. Toivon täydestä sydämestäni, että tämä sade kiertää sen paikan, jossa hän juhlii parhaimpien ystäviensä kanssa siirtymäriittiä poikamiehestä aviosäätyyn. Kunpa sade antaisi armon näiden miesten iloiselle juhlalle!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa viime viikon konferenssimatkasta, mutta ajatukset ovat nyt liian samettisia, liian kesänhämäriä ja hiljaisia, että kykenisin kertomaan työmatkastani. Yritän kirjoittaa siitä huomenna, ehkä ajatukset ovat terävämpiä ja aktiivisempia silloin.

Nyt taidan laittaa villasukat jalkaan, lämmittää mukillisen kaakaota ja asettua sohvannurkkaan mukavaan asentoon. Kirja tai leffa iltaseuraksi, miten vain, mutta tätä rauhaa ja tyyntä tunnetta haluan vaalia. Viime viikon jälkeen olen ansainnut Eeva Kilpeni:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

(Eeva Kilpi, 1972)

 

Joitakin kuukausia sitten päätin, että kirjoitan blogiin sairauksistani myös hyvässä hengessä pelkän valittamisen sijaan. Pahoina päivinä blogiin avautuminen tuntuu helpottavan oloa, mutta jos en kirjoita muulloin kuin vastoinkäymisten aikana tai hoitoväsymyksen kourissa, voi lukijoille jäädä vähän väärä kuva arjestani. En minä (enää) itke diabetekseni takia, ainakaan kovin usein. Monilla mittareilla ajatellen olen jo tottunut sairauteeni. Edelleen kyseenalaistan ja kysyn ”Miksi minä?!?”, mutta monesti diabeteksen yhdistäminen elämään sujuu jo lähes rutiininomaisesti. Esimerkiksi polttareissani viime viikonloppuna asiaa ei juurikaan tarvinnut ajatella.

Diabeteksen helppohoitoisuus on todellakin paljolti välineurheilua! Suomalaisissakin ykköstyyppiläisten piireissä on reilun vuoden ajan kohistu uudesta verensokerisensorista, Freestyle Libresta.

Verensokerisensori on laite, joka mittaa verensokeria jatkuvasti. Sensori mahdollistaa sen, että sokerilukemaa ei tarvitse mitata sormenpäästä. Insuliinia tarvitaan edelleen,insuliinipumpusta tai -kynistä, mutta sensori helpottaa hoitoa, kun sormenpäämittauksia ei tarvita kuin välillä.

Abbott yhtiön Freestyle Libre on tällainen sensori. Noin kahden euron kolikon kokoinen nappi kiinnitetään käsivarteen (tai reiteen), mistä se mittaa kudossokeria aina 14 päivää kerrallaan. Sen jälkeen vaihdetaan uusi sensori. Hiukan kännykkää pienemmällä skannerilla sensorin lukeman voi mitata niin usein kuin haluaa, mutta paras tulos tulee jos skannaa lukeman vähintään 8 tunnin välein. Sen pidempään sensori ei kykene tallentamaan historiaa, joten lukemat pitää välillä skannata lukulaitteeseen, joka sitten laskee keskiarvoja ja antaa muutenkin paljon tietoa verensokerin heittelystä.

Skanneriin kirjataan pistetyt insuliinit, syödyt hiilihydraatit, liikunnat ynnä muut sokeritasapainoon vaikuttavat seikat. Pienen laitteen antama tietomäärä syötettyjen arvojen perusteella auttaa diabeetikkoa ymmärtämään paremmin verensokerin heittelyjä ja sen kautta hoitamaan itseään paremmin. Parasta on verensokerin muutoksia kuvaava nuoli, joka auttaa näkemään onko suunta ylös- vai alaspäin. Ilman tietoa suunnasta, diabeetikon arvaus oikean insuliiniannoksen suhteen menee helpommin pieleen.

Libre ei ole halpa. Pitkällä tähtäimellä sen kohentava vaikutus hoitotasapainoon vähentää diabeetikoiden lisäsairauksia ja sen kautta hoitokuluja, mutta lyhyen aikavälin kustannuksena se tulee kalliimmaksi kuin verensokeriliuskat. Siksi sitä on vaikea saada käyttöön. Tilanne Libren suhteen vaihtelee sairaanhoitopiireittäin ja kunnittain, ja Keski-Suomessa tilanne ei ole mitenkään parhaasta päästä.

Silti minulla on Libre. Se on myönnetty osa-aikaisena, koska Basedowin taudin kanssa Libre auttaa jaksamaan ja hoitamaan itseäni (perusteluja on muitakin, mutta ne ovat liian monimutkaisia ja henkilökohtaisia julkisesti kerrottavaksi). Saan 12 sensoria vuodessa, eli yhden kuukaudessa. Toisin sanoen minulla on nappi käsivarressani ja olen kyborgi noin puolet ajasta. Saan toki itse valita, milloin sensorini käytän. Nyt esimerkiksi olen säästellyt niitä kesään, koska tiedossa on häät. On ihana helpotus, että häissä saan tarkkailtua verensokerini vaihteluita nopeasti, huomaamattomasti ja ilman verta.

Libreä ei toistaiseksi saa Suomessa muuten kuin julkisen terveydenhuollon kautta. Jos joku haluaa ostaa sen itse, se pitää tilata ulkomailta jonkun tutun välityksellä. Eräs työkaverini on tehnyt niin, ja tiedän ykköstyyppien yhteisöstä, että ulkomailta tilaamista tapahtuu. Se on kuitenkin taloudellisesti niin iso juttu, että kaikilla ei todellakaan ole varaa siihen. Minäkään en kykenisi maksamaan Libreä itse ilman todella suuria uhrauksia esimerkiksi kodin, auton ja ruoan suhteen.

Libre on siis pieni nappi, jossa oleva neula painetaan asettimella ihon alle. Se ei satu. Olen kuullut, että jos neula osuu verisuoneen, voi verta vuotaa. Toistaiseksi minulle ei ole kertaakaan käynyt niin.

IMG_20170329_065528

IMG_20170329_065602

Sensori toimii kerrallaan aina tasan 14 vuorokautta. Koska se mittaa kudossokeria, sen lukema on yleensä noin 15 minuuttia jäljessä verensokerista. Välillä onkin hyvä mitata vertailuluku sormenpäästä. Libren tarkkuus alkaa myös yleensä heittää, jos lukema on kovin korkea tai kovin matala. Epämukavien lukujen kohdalla tarvitaan siis myös tarkistusta.

IMG_20170329_070421

Sensori pysyy minulla hyvin, eikä ole irronnut kertaakaan kesken kauden. Se on onnekasta myös, sillä monilla on ongelmia sensori pysymisen kanssa. Se kestää saunomista ja uimista kohtuudella. Viime viikonloppuna polttareissanikaan se ei irronnut, koska muistin istua paljussa toinen käsi reunalla niin etten liottanut sensoria lämpimässä vedessä tuntikausia.

IMG_20170619_144828

Työmatkoilla Libre on ihan pelastus. Olen toki selvinnyt ilmankin monta reissua tätä ennen, mutta on ihanan paljon vapauttavampaa lähteä lentokoneeseen tai pitkälle matkalle Libren kanssa sormenpäämittausten sijaan. Libre helpottaa hoitoa ja parantaa sen takia vointiani monin tavoin, mutta erityisen mahtava se on autoa ajaessa. Ajan paljon, ja Libren kanssa voin tarkistaa verensokerini tiuhaan samalla kun ajan. Vien vain skannerin käsivarren luokse, se lukee myös talvitakin läpi! Aamuisin minulla on taipumusta korkeisiin sokereihin ja insuliinin vaikutuksen alkaminen kestää välillä jopa puolitoista tuntia. Osa ajoreitistäni on moottoriliikennetietä jossa ei pysty pysähtymään mittaamista varten. Libren kanssa uskallan helpommin tehdä sen ratkaisun, että en syö aamupalaa kotona vaan pistän insuliinin ja lähden ajamaan.

Diabetesteknologian suhteen olen toiveikas, toiveikkaampi kuin parannuskeinon löytymisen suhteen. Uskon, että laitteiden yleistyessä ja kehittyessä niiden hinta laskee, ja muutamien vuosien kuluttua Libre on kaikkien, ainakin länsimaissa elävien diabeetikoiden ulottuvilla. Tai ehkä se on jo siinä vaiheessa uutta laitesukupolvea, sillä Libren tämänhetkiset ongelmat (epätarkkuus, huono kiinnittyvyys, 14 vuorokauden toiminta-aika) saadaan varmasti korjattua ennen pitkää.

 

Myönnän: en tiennyt, kuka on Nadia Comaneci. Nyt tiedän: romanialainen voimistelija, joka vuoden 1976 olympialaisissa sai täydet 10 pistettä suorituksestaan – ensimmäisenä maailmassa. Ranskalaisen, romanialaistaustaisen Lola Lafonin romaani Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (La petite communiste qui ne souriait jamais, 2014, suom. 2017) kertoo fiktion keinoilla Nadian tarinan. Tämän jälkeen minäkin muistan, kuka on Nadia.

Kirjan on sanottu kertovan kommunistihallinnon vaikutuksista ihmisiin. Sen voi myös nähdä urheiljan elämäkertana. Toki minäkin luin siinä nuo piirteet, mutta ennen kaikkea se oli minulle erityisen voimakas ja vahva tyttöyden, naiseuden ja ruumiillisuuden kuvaus.

IMG_20170606_154437

Voimistelukoulua perustava valmentaja Béla huomaa Nadian koulun pihalla ja vie hänet mukanaan sisäoppilaitokseen jo kuusivuotiaana. Nadian elämässä voimistelu on tärkeintä, se on ainoa asia. Hän on sinnikäs, keskittymiskykyinen ja lahjakas. Näillä eväillä hänestä tulee yksi 1900-luvun menestyneimmistä urheilijoista.

Tytön ruumis ei kuitenkaan kauaa pysy keijukaismaisena. Tytöstä kasvaa nainen, ja samalla katoaa jotain mitä valmentaja, yleisö ja tuomarit Nadialta odottavat. Ruumiin kiusaaminen on alusta asti pakkomielteistä, mutta se muuttuu täysin häiriöityneeksi kortisonin ja kipulääkkeiden avulla elämiseksi. Kuukautiset poistetaan, ruokaa annetaan vain nimeksi, velttous on heikkoutta ja tahdonlujuus voittajuutta.

Romanian dikaattori Ceausescu nostaa Nadian yhdeksi Romanian kansallissankareista. Vallan lähipiirissä oleminen ei tuo pelkkää hyvää: Nadia päätyy Ceausescun pojan vierelle.

Lafon sanoo jo ensimmäisellä lehdellä, että kirja ei ole totta. Siksi on vaikea tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Lafon korostaa tätä tulkintojen moniulotteisuutta tuomalla kirjailijan keskustelukumppaniksi kuvitteellisen Nadian, joka puhelinkeskusteluissa kommentoi kirjan käsikirjoitusta, usein aika kriittisesti. Tämä kuvitteellinen Nadia haluaa kirjailijan ymmärtävän kommunistista Romaniaa paremmin, monipuolisemmin ja katsovan sitä vähemmän länsimaisten ennakkoluulojen kautta.

Maailmankirjat-sivuston arviossa Riitta Vaismaa kyseenalaistaa tämän rakenteellisen ratkaisun. Hänen mielestään kirjailija asettaa kuvitteellisessa Nadiassa itselleen opponentin. Minun mielestäni juuri tämä opponentti-rakenne toteuttaa kirjan tavoitteen: osoittaa, ettei kukaan pysty tietämään totuutta Nadista.

Tulkintoja on esitetty esimerkiksi siitä, oliko Nadia Nicu Ceausescun tyttöystävä vai rooliin pakotettu seksilelu. Ja miksi Nadia loikkasi länteen vain  kaksi viikkoa ennen Ceausescun kukistamista? Myös Lafonin esitys Nadian loikkaamisen jälkeisistä viikoista ja kuukausista on hätkähdyttävä, enkä tiedä mihin uskoa. Juuri sitä on historia: erilaisia tulkintoja. Kuvitteellinen kertoja on minusta hyvä keino osoittaa lukijalle, että totuuden Nadiasta tietää vain Nadia itse, jos hänkään.

Läpi kirjan teemana on ruumis ja tytön ruumiillisuus. Voimistelu, ilo onnistuneista suorituksista, voimistelun kauneus. Toisaalta laihuus, lihominen, rintojen kasvu, kuukautiset. Naiseksi kasvu, ja loikkaamisen jälkeen lihominen. Nadia on koko elämänsä muiden katseiden arvioitavana; jokainen gramma hänen reisissään on kuin julkista omaisuutta, kaikilla on Nadian vartalosta mielipide.

Tänä päivänä Nadia Comaneci on edelleen voimistelija. Hän on naimisissa toisen voimistelijan Bart Connerin kanssa, heillä on yhteinen yritys. Mikä ilahduttavinta, hän on myös äiti. Mainitsen asian siksi, että kirjaa lukiessani olin aika varma, että ymmärtämätön valmentaja tuhoaa Nadian mahdollisuudet saada lasta.

Kirjan luettuani olin hiljainen ja hämmentynyt kaikesta mitä olin juuri lukenut. Sitten tein kuten 2015-luvulla tehdään: otin tabletin ja googlasin. Vinkki: Youtubesta löytyy koko joukko videoita Nadian huippusuorituksista, muun muassa se maailman ensimmäinen täyden kympin suoritus. Niissä näkyy jotain, mistä kirja ei kerro. Nadia hymyilee kyllä suorituksensa päätteeksi.

 

Pitäisi varmaan viedä lottokuponki, niin hyviä aikoja nyt eletään. Tämän päivän uutiset eivät tosin ole yllätys vaan odotettu, mutta hyvältä tuntuu silti.

IMG_20170607_093831

Tapasin tänään korva-, nenä- ja kurkkupoliklinikan lääkärin. Käynti vastaanotolla oli edellytys kilpirauhasen leikkausjonoon pääsemiselle. Nyt olen viimeinkin jonossa! Odotusaika on kuukausien mittainen, välissä on pitkä kesäsulkukin, mutta silti: nyt on jotain konkreettista apua tiedossa. Lääkärin mukaan Basedowin tautilaiset pyritään leikkaamaan hoitotakuun määräämää 6 kk jonotusta nopeammin.

Olin lääkärin huoneessa noin kymmenen minuuttia. Se oli nopeasti ohi, mutta minua ei yhtään haitannut se, että tunsin olevani rutiiniasiakas. Sitä parempi, mitä rutiininomaisempi leikkaus on kyseessä, ettei tarvitse tehdä tästä vaikeampaa kuin se on. Lääkäri kertoi riskit (kilpirauhanen sijaitsee äänihuulten lähellä, siitä seuraa ääniriskejä), tutki perusjutut ja homma oli selvä.

Tiesin, että pääsen leikkausjonoon ja tiesin, ettei tämä päivä tuo vielä ratkaisua. Silti se on askel lähemmäs parempaa vointia ja nimenomaan henkisesti iso helpotus. Nyt tiedän, mitä tapahtuu ja suunnilleen missä aikataulussa, enkä joudu enää arvailemaan ja jossittelemaan. Tuntuu kuin tässä sairaustunnelissa olisi taas valoa.

Leikkaukseen asti Tyrazol-lääkitystäni säädetään endokrinologien kanssa ja vointini pyritään pitämään niin hyvänä kuin mahdollista. Sen suhteen olen skeptinen, koska neljän tai viiden viikon välein toistetuissa verikokeissa arvot ovat olleet tähän asti joko jotain liikaa tai liian vähän. Mutta minä selviän tästä, koska tiedän nyt, että syksy tuo helpotuksen.

Eniten toivon, että häiden aikaan en olisi kovin huonossa jamassa, että sydän kestäisi ja mieliala ei heittelisi – eikä painoni. Mutta oma ilonsa on sekin, että saatoin kertoa lääkärille häämatkan ajankohdan, jotta leikkaus ei olisi juuri sen alla tai sen aikana. Tosin tuskin siihen mennessä pääsisinkään, se kun on jo syyskuussa.

Olen kirjoittanut tästä sairaudestani esim. tämän vuoden helmikuussa ja huhtikuussa.

Viime viikolla meidän pienessä perheessämme oli moninkertaisesti syytä juhlaan. Nämä uutiset ovat niin hyviä ja tärkeitä, että vaikka nykypäivänä muutaman päivän takaiset uutiset ovat jo ”vanhentuneita”, haluan merkitä tämän juhlaviikon aikakirjoihin (aka blogiini).

Hyvät uutiset alkoivat 1. kesäkuuta. Silloin tuli tieto Suomen Akatemian myöntämistä huippuyksikkörahoituksista. Olen mukana Tampereen yliopiston kokemuksen historian tutkimuksen huippuyksikössä (HEX). Tämä tarkoittaa, että pääsen tekemään tutkimusta hyvin resurssoidussa, innovatiivisessa, kunnianhimoisessa, inspiroivassa ja kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Suomen Akatemian huippyksiköitä myönnettiin tänä vuonna 12 kappaletta. Ne ovat Akatemian rahoitusmallin runsaskätistä osuutta. Rahoitushakemusten läpimeno perustuu tutkimusidean innovatiivisuuteen, kansainvälisyyteen, vaikuttavuuteen ja tiedettä uudistavaan otteeseen. (Lisätietoja esimerkiksi Akatemian sivuilta, klik.) Tampereen yliopiston HEX-huipparissa on kaikkea tätä.

En voi millään muotoa ottaa kunniaa hakemuksen läpimenosta, sillä en ollut mukana tekemässä sitä. Pääsin huhtikuun alussa mukaan Akatemian tiloissa pidettyyn kansainvälisen tieteellisen raadin haastatteluun, mikä oli jännittävä mutta samaan aikaan erittäin kiinnostava uusi tilanne.

Sen lisäksi, että huippuyksikkö tuo perheemme elämään turvaa antaessaan minulle toimeentulon juuri alkaneen Koneen säätiön rahoittaman hankkeen jälkeenkin, se tarjoaa minulle myös niin innostavan ja iloisen paikan tehdä työtä, että tuskin maltan odottaa. Tunnen suurimman osan ryhmän tutkijoista, ja tiedän jo nyt että tulemme tekemään erittäin hyvää tutkimusta yhdessä. Älyllisesti huippari tulee olemaan minulle haaste, mutta kunnianhimolleni kyllä erittäin tervetullut sellainen.

Syksyllä tein Akatemian tutkijatohtorihakemukseni Tampereen yliopistoon, ja siinä yhteistyökumppanit olisivat olleet osittain juuri näitä samoja, joiden kanssa tulen huipparissa tekemään työtä. Minulla on siis ensin tämä nyt alkanut rahoitus, mutta todennäköisesti yhteistyö huipparin kanssa alkaa heti sen käynnistyessä ensi vuoden alussa. Mitä kaikkea se  käytännössä tarkoittaa, jää vielä nähtäväksi, mutta todennäköisesti ainakin seminaareja, konferensseja, keskusteluja, julkaisuja ja tiiviin, kannustavan ja hyvähenkisen oman tutkijayhteisön.

Tuskin oli tästä toivuttu, kun puoliso lähti vapaapäivältään töihin saamaan kunniamerkkiä. Kahvitilaisuus järjestettiin perjantaina 2. kesäkuuta ja kutsu noutamaan kunniamerkkiä oli tullut, mutta kutsussa ei kerrottu mikä prenikka olisi kyseessä. Varsin komean mitalin kanssa hän sitten tuli kotiin: perheessämme on ritari!

Virallinen kunniamerkin myöntöpäivä on Puolustusvoimain lippujuhla 4. kesäkuuta. Tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä tämän päivämäärän lisäksi itsenäisyyspäivänä, mutta Puolustusvoimain lippujuhlassa painottuvat Puolustusvoimien henkilöstön kunniamerkit.

Suomessa on kolme ritarikuntaa, joista kunniamerkkejä jaetaan. Vapaudenristin ritarikunta, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta sekä Suomen Leijonan ritarikunta. Kaikilla niillä on vähän erilaiset perustamishistoriansa. Puolisolleni myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki. Olen ihan valtavan ylpeä!

hdr

Monen pilvisen ja kolean päivän jälkeen aurinko alkoi jälleen paistamaan. Auringossa hehkuvaa kesäaamua varjostivat vain uutiset Lontoosta: joko taas? Henkilökohtaisella tasolla viime viikko oli kuitenkin täynnä suurta iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Varjoisampia aikoja epäilemättä tulee taas, mutta ehkäpä näiden päivien innostamana jaksaa niiden varjojenkin yli.

 

Ihan pikaisesti (etä)työpäivän päätteeksi listaan toukokuun kirjat. Pikaisesti, koska paljoa kerrottavaa ei ole. Kuukauden paras kirja oli ehdottomasti Tellervo Koivisto – elämäkerta, josta sitten tuli myös surullisen ajankohtainen.

Kuukauden loppupuolella luin oikeastaan vain yhtä kirjaa, selfhelp -osastoon kuuluvaa. Aloitin kirjan jo viime  kesänä, ja nyt luin sen loppuun. Haluaisin kirjoittaa siitä lähipäivinä, mutta pitää ensin etsiä oikeat sanat.

  • Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
  • Anne Tyler: Nooan kompassi
  • Tiina Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
  • Kirstin Neff: Itsemyötätunto. Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi

Äänikirjoista kuuntelin Eeva Kilven Jatkosota, ikävöinnin aika sekä muutaman levyn verran Gustav Hägglundin omaelämäkertaa. Nyt äänikirjatkin ovat taas lopussa, enkä ole ehtinyt kirjastoon. Oman hyllyn äänikirjat on kuunneltu jo niin monta kertaa, että kaipaan uusia, mutta hätätilassa turvaudun omiinkin.