Touko 2017


Olen ollut sikäli tyypillinen tyttö, että olen nuorempana lukenut L.M. Montgomeryn ja Louisa Alcottin tyttökirjaklassikoita. Rakastin, ja yhä rakastan eniten Uudenkuun Emiliaa, mutta Vihervaaran Anna on lähes yhtä tärkeä tyttökirjan sankaritar. Montgomery on valtavan suuri kirjailija niin Kanadassa kuin maailmanlaajuisesti, ja Anna-kirjat on filmatisoitu useaan kertaan.

Tarinan juoni on oikeastaan aika tavallinen: punatukkainen orpolapsi saapuu uuteen kotiinsa Vihervaaraan iäkkäiden sisarusten Marilla ja Matthew Cuthbertin luokse. Tullessaa Anna laittaa kaiken sekaisin, eikä tunnu sopeutuvan Avonlean ahtaaseen ilmapiiriin. Vastoinkäymisiä riittää, mutta vilpitön sydän ja älykkäät aivot apunaan Anna voittaa kaikki puolelleen.

Erityisen rakas  sekä minulle, että monille suunnilleen ikäisilleni naisille on ollut 1980-luvulla tehty filmatisointi Anna-kirjoista. Sullivan-yhtiöiden sarja oli melko uskollinen alkuperäisteoksille, ja Megan Follows on iskostunut monien mieleen täydellisenä Anna Shirleyna.

Mutta nyt kuuluu kummia uutisia: Annasta on tehty uusi versio. Uusi Vihervaaran Anna, joka on synkempi, traagisempi ja monipuolisempi kuin vanha sarja tai edes alkuperäinen tarina. Helsingin Sanomien jutun (kannattaa lukea!) mukaan käsikirjoittaja Moira Walley-Beckett on tuonut tarinaan aiempaa vahvemmin mukaan Annan lapsuuden ankeuden ja myös sävyjä kirjailija Montgomeryn synkästä elämänhistoriasta. (Valoisien tyttökirjojen kirjoittajan kuolema vuonna 1942 paljastui itsemurhaksi vasta hiljattain – uutinen, joka pääsi maininnaksi jopa blogiini asti.)

Sain vinkin tästä uudesta sarjaversiosta lukupiirissäni, jossa sovittiin uuden Anna, a lopussa (Anne, with an e) olevan lukupiirin seuraava rasti: katsotaan uusi sarja, kerrataan kirja ja jutellaan seuraavalla tapaamisella vaikutelmistamme. Rankasta pihauudistuksesta toipuessani ja jo viikon jatkunutta sotaharjoitusleskeyttä potiessani kaipasin jotain tunteikasta, mutta laadukasta katsottavaa. Onneksi on Netflix, ja onneksi aikaa tv:n katseluun. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden kaikki seitsemän jaksoa eilen ja tänään, ja halusin kirjata ensivaikutelmia saman tien.

Ja olihan se erilainen. Huh! Ynnäilin katsoessani plussia ja miinuksia, ja päädyin siihen, että plussia on enemmän. Seuraavassa on sitten juonipaljastuksia, mutta ei mitenkään dramaattisia (ja niitä on Hesarin jutussakin, spoiler alert!)

Ensin ne miinukset: On ihan hyvä, että juoni ei seuraa kirjoja orjallisesti ja että sovelletaan – mitä järkeä olisi muuten tehdä uutta versiota? Mutta liioittelu on liioittelua, enkä oikein välittänyt esimerkiksi ensimmäisen kauden lopusta, jossa Vihervaaraan saapuu kaksi rikollista (pedataan uutta kautta), enkä myöskään alkupuolen kohtauksesta, jossa Matthew etsii Annaa tuodakseen tämän takaisin kotiin. Myös tulipalo oli ihan turha lisä. Kuinka paljon näin värikästä ja synkkää draamaa voi sijoittaa yhteen pikkukaupunkiin ilman, että se muuttuu saippuasarjamaiseksi?

Muuten uudistus on minusta pääosin onnistunutta. Pidän siitä, ettei Annan aika hirvittävää lapsuutta ennen Avonleaan tuloa paineta villaisella. Hän jopa itse toteaa Marillalle, että on sääli ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta olla lapsi. Anna on elättänyt itsensä vähintään 8-vuotiaasta asti. Marilla ja Matthew Cuthbert ymmärtävät tämän, samoin kuin sen miten traumatisoivassa ympäristössä Anna on kasvanut edellisissä ”perheissään”. Kasvattilapseen tai oikeammin piikaan kohdistettu väkivalta ei jää rivien väliin vaan näytetään kunnolla, ja tyttölapsen seksuaalinen haavoittuvuus tuodaan sekin esiin.

Lasten aseman huonous nousee minusta ylipäätään keskeiseksi teemaksi tässä sarjassa. Anna on huono-osainen ennen Vihervaaraan pääsyään, mutta sarjassa hänen rinnalleen on nostettu Cuthbertien apupoika Jerry. Jerry on ranskankielinen, köyhästä monilapsisesta perheestä. Hänellä ei ole roolia kirjassa, mutta sarjassa hän toimii peilinä sille, että lapsilla saattoi mennä huonosti myös muualla kuin aikansa lastenkodissa, joka oli hirviömäinen laitos. Kouluun pääseminen on ratkaisevaa: Jerry ei käy  koulua, koska hänen pitää olla työssä, vaikka ikää tuskin on enempää kuin Annallakaan. Jerry osaltaan auttaa Annaa ymmärtämään, että koulunkäynti on etuoikeus, ei pakko (koska Annaa kiusataan koulussa niin rajusti, ettei hän halua mennä sinne).

Koulukiusaaminen on toinen raskas lapsuuteen liittyvä aihe. Opettaja Phillipsin julmuus on vain sivujuonne, mutta valitettavasti täysin uskottava. Toisten lasten käytös Annaa kohtaan heijastelee heidän vanhempiensa suhtautumista. Orpolapseen ei haluta luottaa ennen kuin hän osoittaa itse olevansa muita parempi. Annalla on moninkertainen todistamisen taakka: sen lisäksi että hänen pitää vakuuttaa muut kelpoisuudestaan orpokotitaustansa takia, hänen terävä älynsä kyseenalaistetaan monta kertaa myös ihan vain siksi, että hän on tyttö.

Sarjan feminismi on nostettu aiemmissakin jutuissa esiin, sillä lasten huono-osaisuuden lisäksi se on sarjan keskeinen aihe. Annasta on mahdotonta käsittää, miksi Cuthbertit haluavat orpokodista pojan, kun hänenkaltaisensa vahva tyttö pystyy ihan kaikkiin samoihin töihin. Avonleassa toimii edistyksellisten äitien lukupiiri, johon Marillaakin pyydetään. Suffragetit mainittu! Pastori kehottaa Annaa valmistautumaan vaimon rooliin, mutta tämä itse näkee maailman avoimena, mahdollisuuksia täynnä – tämä on minusta juuri Montgomeryn hengessä tehtyä valoisuutta ja positiivisuutta.

Vielä muutama sana henkilöistä ja näyttelijöistä: niin paljon kuin Megan Followsista pidänkin, minusta tämä ”uusi Anna”, jota näyttelee Amybeth McNulty, näyttää enemmän Montgomeryn Annalta: laiha, lapsenkasvoinen, leveähymyinen vinoinen hampaineen – ja tietenkin täydellisen oranssitukkainen. Follows oli ehkä vähän liian kaunis rooliinsa, ja lisäksi näytti lettipäiseltä aikuiselta. Marilla ja Matthew on roolitettu upeasti, samoin Annan koulutoverit ja Jerry. True bosom friends eli Dianan ja Annan sydänystävyys on niinkuin pitääkin (…ikuisiksi ystäviksi tultais niinkuin Anna ja Diana… laulaa Maija Vilkkumaa).

Eniten pidin kuitenkin yllättäen kahdesta hahmosta. Rachel Lynde ei ole vain ilkeä vanha rouva naapurista, vaan Marillan sukulaissielu ja paras ystävä, lähes yhtä lempeä ja kiltti, ja pidin tästä muutoksesta. Ja sitten se järkyin juttu: Jonahthan Crombiekin on korvattavissa. Gilbert Blythen roolissa nähtävä Lucas Jade Zumann on täydellinen Gilbert, ja samoin kuin Annan roolissa, nyt näyttelijä ei näytä lapseksi puetulta aikuiselta. Olen vähän rakastunut, pakko myöntää. Mutta kukapa ei Gilbertiin rakastuisi…

Uuden sarjan trailerin voi katsoa vaikkapa Netflixin sivuilla. Jään mielenkiinnolla odottamaan toista kautta, joka toivottavasti ja todennäköisesti tehdään.

 

Papu on ollut kipeänä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Papua jouduttiin viemään lääkäriin sitten keväällä 2009 tapahtuneen steriloinnin jälkeen.

Äitienpäivän aamuna Papu odotti kuistilla käpertyneenä tuolilla olevien ulkotyövaatteiden päälle. Se ei aluksi noussut lainkaan, nosti vain päätään kun kutsuin sitä. Sitten se hitaasti nousi, hyppäsi alas ja ontui sisälle.

Kissa oli silminnähden sairas. Näkyvin oire oli oikea etutassu, johon se ei varannut lainkaan. Papu oli hiljainen, melkein tokkurainen. Nostin sen varovasti meidän sänkyyn, jätin pimennysverhon alas jotta huone pysyi turvallisen pimeänä, ja jätin kissan nukkumaan rauhassa.

Se nukkui koko aamupäivän. Kävin välillä katsomassa sitä, ja se havahtui kun sen luona kävi, mutta ei alkuun reagoinut kehräämällä. Yleensä se kehrää hyvin herkästi. Jossain vaiheessa iltapäivää se nousi jalkeille. Tassuaan se ontui yhä, mutta pahin tokkuraisuus oli iltaan mennessä ohi.

Päivystävältä eläinklinikalta todettiin (yli kuusi euroa per minuutti maksaneen puhelun aikana), että päivystysaikaan kuten nyt sunnuntaina hintaan tulee 100 prosentin korotus. Oli pakko nielaista tyhjää ja varata aika Papulle vasta maanantaiaamuksi. Podin huonoa omatuntoa koko illan, mutta onneksi Papun kunto ei huonontunut, päinvastoin se virkistyi iltaa ja yötä kohti.

Maanantaiaamuna jätin työt väliin ja vein Papsiliinin eläinklinikalle. Lääkäri tutki sen, totesi yleiskunnon hyväksi ja löysi oikean etutassun anturasta pistohaavoja, yhden ison ja muutaman pienemmän. Haavoista päätellen Papu ei siis ollut satuttanut itseään esim. lasinsiruun tai muuhun sellaiseen, vaan ihan yksinkertaisesti tapellut jonkun naapuruston kissan kanssa.

Papu potilaana 1

Harmittaahan se kun on kipeä.

Lääkäri antoi antibiootteja ja kipulääkettä pistoksena, ja saimme lääkkeitä mukaan. Pistoksena annettu kipulääke sekä haavan puhdistaminen tehosi nopeasti: vielä lääkärissä Papu ontui selvästi, mutta kotiin tultuaan ontuminen oli unohtunut. Se määrättiin viikon sisäarestiin sekä käyttämään muovista kauluria, jotta se ei pääse nuolemaan haavaansa.

Lääkkeet Papu on ottanut helposti (antibioottikuuri jatkuu vielä muutaman päivän), ja suhteellisen vähän se huutaa ulko-ovellakaan. Mutta se kauluri, se on ollut piinallinen.

Kaulurin takia Papu ei voinut pestä itseään. Peseminen on kissalle niin vahva tapa, että viikossa sen puute alkoi näkyä. Turkki muuttui takkuiseksi ja paikoin likaisen oloiseksi. Papu yritti ja yritti nuolla ja pestä itseään, mutta kieli osui vain muovikauluriin – se ei ylttänyt kaulurin reunan yli kielellään etutassuun kuten yleensä. Muutaman kerran se käytti ihmisiä apunaan: se nuolaisi minun tai puolison sormea ja pyyhki sitten naamaansa siihen toistaen liikettä muutaman kerran.

Papu potilas 3

Papu haaveilee ulos pääsemisestä.

Ihmissormen käyttäminen pesukintaana oli liikuttavaa, mutta toinen yhtä aikaa surullinen ja huvittava hetki oli Lappeenrannan kodissa, kun Papu jumitti lempipaikkansa äärelle. Se ei mahtunut kaulurin kanssa rahin alle, missä se yleensä nukkuu mieluiten. Se nukahti rahin eteen, kauluri rahin reunaan nojaten.

Papu potilas 2

Papu ja tavoittamaton lempipaikka.

Tassuhaava on parantunut hyvin. Puhdistan sitä aamuin illoin lääkkeiden antamisen yhteydessä. Aioin jo ottaa kaulurin pois viime torstaina, kun löysin uuden haavan. Aiemmin oli jäänyt huomaamatta Papun kainalossa ollut isohko ruhje, jossa oli ihan kunnolla irronut nahka vekille. Soitin lääkäriin ja sieltä todettiin, että sama antibiootti riittää. Leikkasin haavan ympäriltä karvat ja puhdistin sitä huolella taas pari kertaa päivässä. Valitettavasti Papun kaulurirangaistus jatkui, sillä en voinut päästää sitä nuolemaan avohaavaa.

Sairastaessaan Papu on ollut jotenkin poikkeuksellisen seurallinen. Ainahan se tykkää kiivetä syliin etätyöpäivinä, mutta nyt tuntui että se haki turvaa ihan eri intensiteetillä kuin normaalisti. Huomionkipeys tai läheisyydenkaipuu on tasoittunut ajan kanssa, kun haavat ovat parantuneet.

Tänä aamuna totesin, että haava on sen verran arpeutunut, että kaulurin voi ottaa pois. Vähän riski se on, mutta kauluri oli ollut jo viikon, ja kissa oli siihen todella väsynyt. Täytyy vaan seurata kainalohaavan paranemista, ettei Papu itse ala repiä arpea auki.

Papu on todennäköisesti syntynyt kesällä 2008, eli se on jo komeat yhdeksän vuotta vanha. Ehkä lääkärikäyntejä tulee lähivuosina lisääkin, mutta nyt päästiin loppujen lopuksi vähällä. Säikähdin vaan aika tavalla.

Väitöskirjaa tehdessäni työni pääohjaaja, etnologian professori Pirjo Korkiakangas mainitsi monta kertaa Eeva Kilven lapsuusmuistoja käsittelevät kirjat. Hän suositteli niitä minulle nimenomaan niiden erityisen muistamista käsittelevän teeman vuoksi, muistitietotutkimusta kun olin tekemässä. Huolimatta siitä, että ihailen Eeva Kilpeä kirjailijana tosi paljon ja siitä, että pääohjaajani suositteli kirjoja, en ole saanut aikaiseksi lukea yhtäkään Kilven sotamuistoja käsittelevästä trilogiasta. Sarjaan kuuluvat Talvisodan aika (1989), Välirauhan aika – ikävöinnin aika (1990) sekä Jatkosodan aika (1993). Näiden muistelmaromaanien jälkeen Kilpi on vielä kirjoittanut varhaislapsuutensa muistoista teoksen Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta (2001). Tämä viimeksimainittu löytyy omasta hyllystäni, mutta sekin lukemattomana.

Mutta nyt lainasin kirjastosta niistä ensimmäisen äänikirjan muodossa. Eikä varmaankaan jäänyt viimeiseksi.

Kilpi oli talvisodan syttyessä 11-vuotias, riittävän vanha siis muistaakseen aika paljon. Hän asui perheineen Hiitolassa, Karjalassa, ja sota todella vyöryi päälle pommikoneina ja nopeana pakona ja evakkomatkana. Miesten lähdettyä sotaan perhekunta koostuu Kilven äidin ja siskon lisäksi lähipiiriin kuuluvista tädeistä ja serkusta. Kenestäkään näistä ei käytetä etunimiä vaan persoonallisia nimityksiä: Pipi-täti, Nuoritäti, Koiviston serkku, sekä Nuorentädin aviomies Pastori. Nämä ikään kuin perheen sisäiset nimitykset tekevät henkilöt jollain tapaa tutummiksi kuin ehkä oikeat nimet tekisivät. Olen myös samaa mieltä kuin Sari blogissaan, että tällaiset nimet toimivat erityisen hyvin äänikirjassa, koska ne eivät kertaakaan sekoitu toisiinsa.

Kilven tapa muistella romaanin muodossa on kiehtova. Sen sijaan, että hän vain kirjoittaisi mitä tapahtui, hän kulkee muistoissaan edes takaisin, pohtii mitä hän muistaa ja mitä on unohtanut. Muistamisessa on aina kyse myös unohtamisesta, ja Kilven tapa reflektoida omaa muistiaan on taitava, koukuttava ja kaunis. Muutamakin omaelämäkerran kirjoittaja voisi oppia Eeva Kilveltä etenkin kaunista sanankäyttöä (Kilpi on kiistatta yksi parhaista kotimaisista kirjailijoista), mutta myös suhtautumista itseen: sekä siihen muistelevaan, iäkkääseen itseen että siihen pikkutyttöön, jonka kokemuksia muistellaan.

Liisi Tandenfeltin ääni vei kerrasta mukanaan pikkutytön sotakokemuksiin. Äänikirja toimi hyvin, ja heti kun ehdin, tilaan seuraavan osan lähikirjastooni. Myös esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu tämä teos, ja itse asiassa koko sarja. Kannattaa myös lukea Eeva Kilven hieno haastattelu Kotiliedestä vuodelta 2016.

Luin vapun jälkeen Tellervo Koivistosta tehdyn uunituoreen elämäkerran. En ole ehtinyt kirjoittaa blogiin pitkään aikaan, mutta tästä kirjasta halusin kirjoittaa. Ja juuri tänään on se hetki, jolloin en voi olla kirjoittamatta.

Olen syntynyt Kekkosen Suomeen, mutta syntymäni syksynä Kekkonen jo luopui vallasta, ja lapsuuteni presidentti oli Mauno Koivisto. Olen ihaillut häntä kovasti, valtiomiestä ja poliitikkoa, mutta myös sitä miten lähestyttävältä ihmiseltä hän on aina vaikuttanut. Kuultuamme eilen illalla suru-uutisen, nostimme puolisoni kanssa maljan hänen kunniakseen. Mauno Koivisto oli suuri valtiomies, ja kuten Erkki Tuomioja Ylen haastattelussa arvioi, historia tulee vielä nostamaan Koiviston arvoa.

En ole lukenut yhtään Manu-elämäkertaa, ja Anne Mattssonin kirja Tellervo Koivisto – elämäkerta (2017) onkin oikeastaan minun kurkistukseni myös Manun elämään. Mutta juuri Tellervon tarinan takia halusin lukea sen, ja siksi puolisoni osti sen minulle naistenpäivän lahjaksi. Jossakin kirjaan liittyvässä haastattelussa Tellervo Koivisto totesi, että hän on koko elämänsä kärsinyt riittämättömyyden tunteesta. Puoliso on saanut jatkuvasti kannustaa ja rohkaista: sinä riität, sinä kelpaat, sinä olet hyvä. Tätä samaa keskustelua käydään meillä kotona aika paljon, ja siksi kirja päätyi kodin kirjahyllyyn. Ei niin, että Tellervo Koivisto olisi erityisesti sankarittareni, vaan koska tuntuu rohkaisevalta lukea jonkun näinkin vahvalta vaikuttavan naisen tuskailevan saman riittämättömyyden kanssa kuin minäkin.

Luen melko vähän elämäkertoja, koska usein ne ovat vähän tylsiä ja pitkästyn. Tämän kanssa en kuitenkaan kyllästynyt hetkeksikään. Luin sitä iltalukemisena vapun tienoissa mökillä. Pidimme siellä etätyöviikkoa, ja aamuisin katsoin kaihoten kirjaa ja lupasin itselleni, että kunhan olen päivän ajan ahkerasti työkoneella, saan taas illalla lukea palasen eteenpäin.

IMG_20170513_154430

On helppo pitää kirjasta, joka on hyvin kirjoitettu, huolella toimitettu ja taitettu ja kaiken kaikkiaan kokonaisuutena hyvin tehty. Siltala-kustantamossa on varmasti ymmärretty, että kirja tulee saamaan paljon huomiota, ja siksi lopputulos on punnittu ja mietitty. Kiitos siitä!

Anne Mattsson käsittelee elämäkerran kohdetta, rouva Tellervo Koivistoa, lempein ja ystävällisin hansikkain. Hän kertoo vioista ja virheistä, mutta ymmärtäen. Kirjasta välittyy lämpö ja inhimillisyys, joka ehkä on ollut yksi tavoitekin – kuvata maalaistytön matka presidentinlinnaan ja Katajanokan kalliiseen asuntoon niin, että lukija ymmärtää rouva Koivistonkin olevan vain tavallinen, elämässä hyvää ja huonoa kokeva ihminen.

Tellervo Koivisto on vanhalla iällään kertonut avoimesti masennuksestaan, joka kumpusi väkivaltaisen opettajan käytöksestä lapsuudessa. Tämä avoimuus on puhutellut monia kansalaisia. Kuten edellä totesin, minua kosketti se, että myös rouva Koivisto on ollut epävarma itsestään ja pelännyt riittämättömyyttä. Ja silti hän oli aina niin tyylikäs ja varman oloinen! Perhekoon jääminen toiveista huolimatta yhteen lapseen todetaan, mutta asiaan ei takerruta eikä siinä vellota. Hyvä ratkaisu.

Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta Mattsson kertoo tärkeimmät lähteensä tekstissä: ketä on haastateltu, kenen kirjeestä on kyse. Nuoruuden kirjeenvaihto on kirjan sykähdyttävin osuus, ja mikäli oikein muistan, ensimmäistä kertaa julkisesti tässä esillä, siis lainausten muodossa. Ehkä omasta elämäntilanteesta johtuen juuri nämä nuoren parin tutustumisen ajan kuvaukset ja varhainen avioliitto olivat kaikkein paras osuus kirjasta juuri nyt.

Ylipäätään Koivistojen tietynlainen arkisuus ja välittömyys on varmasti yksi syy siihen, että he ovat olleet niin valtavan suosittuja niin presidenttikausilla kuin jälkeenkin päin. Samalla, kun heitä luonnehdittiin ”Suomen kuninkaallisiksi”, he kuitenkin olivat helposti lähestyttäviä, elivät niin tavallista arkea kuin mahdollista eivätkä tehneet numeroa itsestään. Tellervo Koivistosta ei ehkä tehtäisi kirjaa ilman Mauno Koivistoa, mutta yhdessä he nimenomaan olivat presidenttipari.

Liput eivät ole puolitangossa tänään siksi, että niin on käsketty vaan siksi, että suuresti pidetty ja kunnioitettu presidentti on poissa. Osanottoni presidentin lähiomaisille.

Vapun jälkeen kolme vuotta  sitten minulla todettiin ykköstyypin diabetes. En ole aina edes huomannut vuosipäivää, ja tänäkin vuonna se melkein onnistui unohtumaan. Facebook sitten tuli muistuttaneeksi, välillisesti. Viime viikkoina on mielessäni pyörinyt monta kertaa deen hyväksymiseen liittyviä juttuja, ja vuosipäivän kunniaksi on nyt hyvä hetki jakaa niitä muillekin.

Kyllä minä olen tottunut tähän, se on selvä. Aika on tehnyt kolmessa vuodessa tehtävänsä, enkä enää panikoi uusista tilanteista juurikaan. Hiilareiden arviointi on edelleen vaikeaa, mutta arvailen, mittaan verensokerin ja pistän insuliinit silti, eikä kaikki yleensä hullummin mene. Sokerini ovat olleet koko kolmen vuoden ajan melko hyvin hallittavia, paljon helpommin kurissa pysyviä kuin monilla sairaussiskoilla tai -veljillä. Olen onnekas. Tiedän kyllä, että tämä ei välttämättä ole pysyvänlaatuista onnea sillä tämä sairaus muuttuu koko ajan, mutta en murehdi tulevaisuutta päivittäin.

no idea

Luulen, että myös lähipiirini on tottunut. Alunperinkin ystäväni ja perheeni otti sairauteni hyvin vastaan, ja olen saanut pelkästään tukea ja ymmärtämystä kaikilta. Epäilemättä alkuun ystäviä ja työkavereita saattoi hähkähdyttää piikittelyni lounaspöydässä, mutta kukaan ei koskaan sanonut, etten saisi tehdä sitä julkisesti. Minulle on ollut alusta asti tärkeää, etten piilottele sairauttani, joten olisi tuntunut ihan kamalalta, jos joku olisi pyytänyt lähtemään pöydästä pistämisen ajaksi.

sorrynotsorry

Olen hajamielinen, ja kilpirauhassairaus on vaikuttanut muistiini entisestään. Välillä pistokset yksinkertaisesti unohtuvat, ja etenkin viime aikoina sitä on tapahtunut pitkävaikutteisen insuliinin kanssa. Minun pitäisi varmaankin palata alkuaikojen tapaani pitää muistutus puhelimessa aamuin illoin samaan aikaan. Se vain tuntuu niin jotenkin kahlitsevalta, mutta jos se on ainoa tapa jolla unohtelu vähenee, niin pakko kai se on. En unohda Levemiriä kovin usein, mutta kuitenkin viikoittain, ja olisi parempi olla unohtamatta koskaan.

huono muisti

Vähitellen olen viimeisten kuukausien aikana oppinut tunnistamaan sokerien vaihtelun vaikutuksen mielialaan. Matalan verensokerin ja kiukkuisuuden yhdistelmä on tuttu myös muille kuin diabeetikoille, mutta itse asiassa en nykyään huomaa mataliin liittyvän pahantuulisuutta. Sen sijaan sokerin ollessa korkealla olen todella hermostunut ja äreä. Myös sokerin nopeaan nousuun liittyvä nukahtamisen tunne on vahvistunut. Aamuisin en voi syödä edes omenaa ilman, että verensokeri nousee räjähtävänä piikkinä. Pikainsuliinin vaikutus on aamuisin ihan hirmu hidasta, joskus jopa puolitoista tuntia. Toimivien aamurutiinien etsintä on koko ajan käynnissä etenkin niihin aamuihin, jolloin minun pitää ajaa autoa. En oikein voi syödä aamupalaa ennen lähtöä, tai muuten rattiin nukahtamisen riski on todellinen.

really high

Välillä on huonoja päiviä, niitä jolloin vihaan tätä kaikkea. Välillä olen edelleen katkera. Välillä diabetes sotkee kaikki suunnitelmat, välillä en vain tajua miksi sokerit heittelevät. Välillä en vain jaksaisi.

some days

Mutta on myös hyviä päiviä. Oikeastaan diabeteksen kannalta parhaita päiviä ovat ne, jolloin minun ei juurikaan tarvitse muistaa sairauttani. ”Juurikaan” siksi, että totta kai muistan sen jatkuvasti, mutta tarkoitan päiviä, jolloin verensokerin heittelyt eivät kuormita eikä sairaus vaikeuta mitään.

living my life

Aiemmin en ole ymmärtänyt monen pitkään sairastaneen (diabeetikon) ajatusta siitä, että sairaus tekisi heistä jotenkin vahvempia. Edelleen ajattelen niin, että sekä ykköstyyppi että muut autoimmuunisairauteni eivät suinkaan ole mikään vahvuuden osoitus, päinvastoin. Ruumiini on viallinen, maanantaikappale. Olen vain puolikas kunnon ihmisestä. Mutta alan myös tajuta, millaisesta vahvuudesta on kyse.

18378767_10155035038909504_699077107_o

Jotain vahvuutta epäilemättä on kehittynyt siitä, että olen ottanut koko ajan vastuun itsestäni ja hoidostani, pyrkinyt tekemään sen niin hyvin kuin osaan, selvitän päivittäin tilanteita joissa on kyse (ainakin kärjistetysti) elämästä ja kuolemasta, sopeudun tähän kaikkeen ja yritän ainakin elää hyvää elämää. Sitä en edelleenkään allekirjoita, että diabeteksesta huolimatta voisi elää ”normaalia” elämää, kuten esimerkiksi hoitajat ja lääkärit joskus väittävät vastasairastuneille. Mutta hyvää elämää kyllä.

never underestimate

Sekä kotimainen että kansainvälinen diabetesyhteisö on mahtava. Saan päivittäin energiaa ja voimaa etenkin Instagramin diabetesmeemeistä ja Facebookin vertaisryhmistä. ”Oma porukka” ymmärtää ongelmia joita ”muut” eivät tiedä olevan olemassakaan, ja toisaalta samaa sairautta sairastavat osaavat myös nauraa asioille, ja ilman naurua tätä ei jaksaisi.

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat netin erilaisista diabetessivuilta, esim. Type 1 Diabetes MemesDiabetes Communityn instagram-tililtä, ja monista muista.

 

Huhtikuu ei vaikuta tällä kertaa olleen erityisen julma kuukausi, sillä olen ehtinyt lukea hiukan keskimääräistä enemmän. Osaltaan tähän vaikutti oman kunnankirjaston lukupassi-haaste, mutta varmaan myös muut asiat. Olen edelleen ollut aika väsynyt, laiminlyönyt sen takia töitäni ja sen sijaan lukenut ihan kaikkea muuta.

Äänikirjoista kuuntelin Eeva Kilven Talvisodan aika. Haluaisin kirjoittaa siitä jossain vaiheessa ihan oman postauksenkin, se oli aika kiinnostava kirja. Kuukauden paras on uusin Miika Nousiainen, jota suosittelen lämmöllä. Parhaiten mielenterveyttäni kuitenkin kohensi ystävältä lahjaksi saatu Kamala luonto –sarjakuvakirja. Hersyvää!

Mutta tässä nämä huhtikuussa luetut nyt kuitenkin listana siinä järjestyksessä kuin luin ne. Harmillisen vähän ehdin taas kirjoista kirjoittaa (eli en yhtäkään puhdasta kirjapostausta!), mutta onneksi on tuo lukuhaastepostaus jossa on yhdessä nipussa useita kirjoja.

  • Laila Hirvisaari: Siellä jossain
  • Maila Talvio: Kultainen lyyra
  • Agatha Christie: Kuolema Niilillä
  • Antti Holma: Järjestäjä
  • Alexander McCall Smith: Kahvia komeille miehille
  • Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
  • Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala
  • Katri Vala: Paluu
  • Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin
  • Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto. Minäkö hullu?
  • Miika Nousiainen: Juurihoito