huhtikuu 2017


Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

Mainokset

Käväisehän lainaamassa kirja tai kaksi, huomaat – tulet selvästi onnellisemmaksi!

Eilen illalla tapahtui jotain todella onnellista ja yllättävää. Tai ei se nyt enää eilen yllättänyt muita kuin läheisiäni, sillä olin tiennyt asiasta jo muutaman viikon. Sain palkinnon: minut on valittu Joutsan kunnan vuoden 2017 kirjastokäyttäjäksi! Aikamoista!

Olen ihan todella otettu tästä palkinnosta. Kirjastot, etenkin oman kylän kirjasto, ovat minulle tärkeitä paikkoja. Toisaalta kirjastossa käyminen jokseenkin viikoittain on myös minulle niin itsestään selvää, että on melkein hassua, että se onkin palkinnon arvoista. Mutta ehkä se onkin niin, että itselle läheisiä arjen rutiineja ei osaa arvostaa, kohottaa tai kyseenalaistaa ennen kuin joku muu kiinnittää niihin huomiota. Joutsan kirjastossa on luettu blogiani, seurattu kirjaseikkailujeni päivityksiä ja oltu jopa huolissaan siitä, että meinasin pitää joskus kirjastotaukoa.

Palkintoa ei annettu lainausmäärien perusteella – sellaisissa lapsiperheet varmaankin veisivät voiton. Perusteluissa mainittiin kirjaston aktiivinen käyttö. Lainaan paljon, mutta olen myös puhunut lähipiirissäni oman kylän kirjaston käyttämisen puolesta ja käytän Keski-Suomen kirjastoverkkoa ahkerasti varaamalla ja tilaamalla aineistoa omaan kirjastoon. Nykyään varauksetkin ovat ilmaisia, mikä on aika mahtava palvelu – koko maakunnan kirjastot ovat ulottuvillani! Käytän kylän kirjastoa pääosin lukuharrastukseni välineenä, mutta välillä lainaan sieltä myös töihin liittyviä kirjoja, jos ne ovat siellä helpommin saatavissa.

Kaikkein rakkain kirjasto minulle on juuri tämä meidän oman kirkonkylän kirjasto. Sinne minut sisaruksieni kanssa vietiin jo ihan pienenä. Ensimmäisen kirjastokortin taisin saada vasta kun täytin seitsemän – koulun aloitus oli merkkipaalu siihenkin, vaikka olin osannut lukea jo sitä ennen. Muistan vielä hyvin silloisen kirjaston pohjapiirroksen. Oli henkisesti iso juttu, kun siirryin lastenkirjojen nurkasta nuortenkirjojen osastolle, ja se vasta olikin jännä kohta kun ensimmäisen kerran lainasin aikuisten puolelta jotain.

kirjaston ovikuva instasta

Kuva Instagramista tammikuussa 2016 @kirsimariahyt

Muistan, että juuri kirjaston poistohyllystä minulle ostettiin ensimmäinen oma kirjani. Muistikuva on sikäli väärä, että kyllä meillä on kuvakirjoja ollut sitä ennenkin. Mutta ensimmäinen oikea kirjani oli Peppi Pitkätossu, jossa oli kolme Peppi-kirjaa samoissa kansissa. Se on minulla edelleen, yksi rakkaimmista kirjoistani. Aluksi sitä luettiin minulle iltasatuna, kunnes totesin, että parempi lukea itse.

Ehkä toiseksi rakkain kirjastoni on Jyväskylän kaupunginkirjasto, jossa kävin aktiivisesti lukioaikoina ja sitten myöhemmin paluumuutettuani Jyväskylään. Juuri lukioikäisenä koin, että kirjasto oli turvasatama, kun myöhäinen murrosikä heitteli mielialoja. Opiskeluaikana asuin Turussa, ja Turun kaupunginkirjaston ihana vanha rakennus on ehkä kaunein kirjasto, jossa olen asioinut. Turkuun rakennettiin uusi, upea kaupunginkirjasto juuri kun muutin sieltä pois. Minulla on myös pääkaupunkiseudun kirjastoverkon HelMetin kirjastokortti, koska välillä olen lainannut matkalukemista Helsingissä viipyessäni. Ja tietenkin aktiivisessa käytössä on Jyväskylän yliopiston kirjaston kortti ihan työasioiden takia. Nykyään vietän paljon aikaa Lappeenrannassa, mutta jostain syystä en ole hankkinut sinne kirjastokorttia. Ehkä siinä on hidastanut aika vahva väliaikaisuuden tuntu: olemme koko ajan jossain määrin odottaneet, että avopuolisoni työt siirtyisivät pois Lehmusten kaupungista. Nyt näyttää siltä, ettei niin ihan heti tapahdu, joten voisin ihan hyvin tutustua myös Lappeenrannan kirjastoon. Kuntavaalien ennakkoäänet käytiin jo siellä antamassa.

Suomalainen sivistys ja sen kautta yhteiskunnan edistys ja hyvinvointi nojaavat kolmeen asiaan: peruskouluun, laadukkaaseen opettajankoulutukseen sekä laajaan ja tiheään kirjastoverkkoon. Kirjastokäyttäjän tunnustus on minulle tärkeä siksi, että pidän valtavasti arvossa suomalaista kirjastoverkkoa. Kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjojen säilytyspaikkoja: lainaksi saa esimerkiksi sähkönkulutusmittarin,  kävelysauvat tai vaikka kangaskassin kirjoille. Siellä voi lukea lehdet, tavata tuttuja tai vain käydä rauhoittumassa. Minulle juuri tuo kirjahyllyjen välissä kulkeminen tuo syvää rauhaa.

Kiitos Joutsan kunnankirjasto tästä kunniasta! Haluan olla palkinnon arvoinen ja blogata aiempaa ahkerammin kirjoista tänä vuonna.

Reseptihaasteeni (uusi reseptikokeilu joka viikko ja raportti siitä blogiin) on jäänyt pahasti tavoitteestaan. Useimpina viikkoina olen kyllä pyrkinyt kokeilemaan jotain uutta, edes pientäkin. Raportointi se vaan takkuaa. Kahden viikon blogitauko vain syvensi tätä kuoppaa.

Mutta kirjoittelen näitä niin kauan kuin muistan vielä, mitä milloinkin laitettiin ruoaksi. Muistamista auttaa se, jos muistan kuvata ruoat. Kuvieni laatu ei aina kuitenkaan aina ole kovin hyvä. Ruokakuvaaminen on taiteenlaji, jota en osaa. Siitä seuraa se, että herkullisimmatkin ruokakokeilut saattavat näyttää blogissa vähän kummallisilta. Sellainen on esimerkiksi tämä viikon 11 uusi resepti broileria Napolin tapaan, jonka löysin Maku-lehdestä etsiessäni vaihtelua kanaruokiin.

IMG_20170317_181810

Kaameasta kuvasta huolimatta voin vakuuttaa, että resepti toimi. Tein kanaa napolilaisittain eräänä perjantai-iltana, kun puoliso oli tulossa kotiin. Broilerinfileet paistettiin uunissa tomaattikastikkeen ja juustoraasteen alla. Mukana oli runsaasti tuoretta basilikaa. Lopputulos oli mehevä ja hyvänmakuinen. Kuten kuvasta näkyy, lisäsin reseptiin vielä tuoretta mozzarellaa, jonka lisäsin viipaleina pintaan paistamisen viime minuuteiksi. Kanan kanssa söimme hyvää pastaa.

Viime aikoina olen kirjoittanut sairauksistani blogiin aika surkeana ja ikävässä sävyssä. Välillä olisi hyvä muistuttaa, että pitkäaikaissairauksiin kuuluu myös hyviä juttuja. Itse sairaus ei tietenkään ole hyvä ja antaisin mitä vain ollakseni terve, mutta ei tämä arki pelkästään itkuista selviytymistaistelua ole. Ennen kaikkea itseni vuoksi, mutta myös tätä blogia lukevien käsityksen laajentamiseksi yritän jatkossa muistaa kirjoittaa enemmän myös etenkin diabetekseen liittyvistä hyvistä asioista.

Yksi sellainen kiva juttu oli ohjelmassani pari viikkoa sitten, kun osallistuin laajaan diabetestutkimukseen nimeltä FinnDiane. Kuulin tutkimuksesta ykköstyyppiläisten keskusteluryhmän kautta ja laitoin sähköpostia tutkimushankkeelle. Sieltä soitettiin melko nopeasti ja sovimme ajan, jolloin vierailin Meilahdessa tutkittavana.

FinnDiane on jo 1990-luvulta asti käynnissä ollut pitkän ajan seurantatutkimus, jossa selvitetään diabeetikoiden lisäsairauksia synnyn mekanismeja kuten ympäristötekijöitä, elämäntapoja ja geenien vaikutusta. Selkokielistä(kin) lisätietoa tutkimuksesta löytyy hankkeen verkkosivuilta. Suomessa diabeteksen tutkimus todella on hyvin edistynyttä ja sitä tehdään paljon, koska ykköstyyppi on meillä yleisempää kuin muualla. Sen syytä ei vieläkään tiedetä.

Oli todella kiinnostavaa olla tällä kertaa tutkittavan roolissa tutkijan sijaan. Toki lääketieteellinen tutkimus on ihan eri juttu kuin minun edustamani ihmistieteiden alalla, mutta luin kyllä mielenkiinnolla esimerkiksi minulle etukäteen lähetetyn tiedotteen ja allekirjoitettavat suostumuslomakkeet. Perusasiat tutkimusetiikasta nimittäin ovat samoja, oli tieteenala mikä tahansa. Lääketieteessä tutkimusetiikka on luonnollisesti hyvin tiukkaa ja tarkkaa.

Itse osallistuminen oli helppoa. Täytin etukäteen lomakkeelle tiedot lähisuvun sairauksista ja tietenkin omat terveystietoni. Käytännössä hieman vaivaa vaati yhden vuorokauden virtsan kerääminen, mutta sitäkin varten sain astian ja hyvät ohjeet. Lähinnä huvitti viedä sitä saavia aamubussissa Meilahteen: ettepä tiedäkään mitä minulla on laukussani.

Tutkimushuoneeseen päästyäni käytiin ensin paperit läpi hyvin miellyttävän ja kohteliaan tutkijan kanssa. Verenpainemittauksen ja verikokeiden ottamisen jälkeen minun tehtäväni oli vain maata sängyllä viltin alla ja antaa tutkijan tehdä työnsä.

finndiane1

Peitto oli tarpeeseen, kun minua paleli kilpparin vajaatoiminnan takia herkästi.

Minusta mitattiin vaikka mitä, ja sain tietenkin kaikki tiedot itsellenikin. Suonten pituudet mitattiin ja tutkija laski sydämen pumppauksen nopeuden – tai jotain, en muista termiä enää. Tulos kuitenkin oli, että sydämeni pumppaa verta kaulasta lonkkaan n. 6,7 metriä sekunnissa ja kaulasta ranteeseen noin 6,3 metriä sekunnissa. En tiedä mitä tällä tiedolla teen, mutta onhan se kiinnostavaa! Kaulan laskimot (ehkä) ultrattiin ja seinämien paksuus mitattiin. Kaikki nämä arvot olivat minulla ihan terveitä ja hyviä.

finndiane2

Näitä kukkakuvia huoneen katossa tuijottelin ajankulukseni.

Toisessa tutkimushuoneessa minulle tehtiin kehonkoostumusmittaus, luuntiheysmittaus ja silmänpohjienkuvaus. Osteoporoosia minulla ei ole, mutta kehonkoostumus on turhan rasvapitoinen. Se ei tietysti ollut yllätys, kun en ole ollut kovin liikunnallinen vaan pikemminkin runsasruokainen ihminen, mutta onhan se hiukan eri asia saada faktat paperilla itselle.

Kaikenkaikkiaan tutkimukseen oli kehotettu varaamaan noin kolme tuntia, mutta minä pääsin lähtemään jo runsaan kahden tunnin kuluttua, koska homma oli sujunut niin vikkelästi. Minun pitää vielä lähettää muutama putkilo virtsanäytettä, ja homma oli siinä. Todella helppo tapa antaa panos maailman huippututkimukselle!

FinnDianesta  kutsutaan seurantakäynnille ilmeisesti viiden vuoden kuluttua. Tuo kehonkoostumuksen mittaus oli kuitenkin niin tavattoman mielenkiintoista, että olisi hauskaa päästä tekemään sellainen esimerkiksi puolen vuoden välein, tai edes kerran vuodessa. Hyödyllistä se olisi etenkin silloin, jos muuttaisin elämäntavoissani jotain. Vuoden alussa hyvin alkanut liikunnan lisääminen voisi esimerkiksi vaikuttaa rasvaprosenttiin, ja muutos toimisi erittäin suurena motivaattorina jatkaa liikuntaa tai muuttaa sen sisältöjä paremmin juuri minun terveyttäni edistäväksi.

Juuri nyt en pysty paljoa liikkumaan, mutta ehkä sitten kun saan taas terveys-sairaus -puntarin enemmän terveen puolelle. FinnDianesta saamani tulokset ovat vielä osittain lukematta, kun tietoa tuli niin paljon. Tämä oli ehdottomasti win-win -juttu: sekä tutkijat että tutkittava saivat lisätietoa.

Kevään aikana olen päivittänyt blogeja (ks. myös hääblogi) ahkerammin kuin pitkään aikaan. Kirjoittaminen on ollut iloista ja virkistävää. Mutta sitten taas tuli elämä, ja päivitystaukoa on ollut nyt kaksi viikkoa.

Välillä olen yksinkertaisesti vain liian väsynyt edes kirjoittamaan. Välillä väsyneenä ei jaksa edes ajatella jotain aihetta kirjoittamista varten, puhumattakaan että jaksaisi painaa tietokoneen käynnistysnappia. Työkonekin on välillä ollut päiviä avaamatta: luen sähköposteja kännykästä, vastaan vain välttämättömimpiin ja koetan unohtaa että työt kasaantuvat.

Parin viikon sisällä olen taas saanut Basedowilta turpaan. Kaikki alkoi siitä virheestä, että menin kuntosalille. Kaksi seuraavaa päivää olin niin huonovointinen ja voimaton, että lähdin jo päivystykseen. Verikokeet paljastivat, että vielä kymmenen päivää aiemmin suht tasaiselta vaikuttanut kilpirauhasen hormonituotanto oli taas päälaellaan, ja nyt mentiin vajaatoiminnan puolella taas. Ihmekös olin nopeasti lihonut taas muutamia kiloja, palelin jatkuvasti vaikka takassa kuinka oli tulet joka päivä, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Oman endokrinologini mukaan tämä on oikeastaan hyvä uutinen, sillä kilpirauhanen reagoi ilmeisen herkästi lääkitykseen ja Basedow voisi näin ollen olla hallittavissa.

Mutta minä en vain enää jaksa tätä. Itkuisena ja väsyneenä kävin lääkärin kanssa lopulta keskustelun, jossa tehtiin ratkaisuja: kilpirauhanen leikataan pois. Seuraavaksi tapaan korvalääkärin, jonka erikoisalaan leikkaus kuuluu, ja sitten pääsen varmaankin jonoon. Leikkaus on siis edessä ehkä syksyllä, en tiedä aikataulusta vielä. Leikkaukseen asti kilpirauhasarvojani testataan muutaman viikon välein, ja koetetaan pitää olotilani jokseenkin tasaisena. En enää yritä kuntosalia, mutta koetan ulkoilla kävelylenkeillä. Kevät kieltämättä madaltaa kynnystä ulkoiluun.

Mutta enpä ole tälläkään viikolla päässyt kuin kerran lenkille. Toissailtana aloin yhtäkkiä yskiä, ja parin tunnin sisällä kurkku kipeytyi aika pahasti. Kuume ei noussut, eikä nuhakaan ollut paha, mutta huolestuin vähän silti. Kilpirauhasen liikatoimintaan syömäni lääke Tyrazol nimittäin voi aiheuttaa sivuoireena valkosolukatoa, mikä on erittäin vakava asia. Vaikka riski on pieni, se on kuitenkin olemassa, ja valkosolukato on niin vakava tila ettei asialla voi leikkiä. Ensimmäiset oireet ovat korkea kuume ja kova kurkkukipu, jolloin pitää välittömästi lähteä verikokeisiin testaamaan valkosolujen tilanne.

Olen mitannut kuumetta jatkuvasti viimeiset pari päivää, ja lukuunottamatta aivan lyhyttä käväisyä hieman 37 asteen yläpuolella lämpö ei ole noussut ohjeeksi saamani 37,5 asteen yläpuolelle. En siis ole käynyt verikokeissa. Koska en ole juuri nyt kotona vaan Lappeenrannassa, olisi tavallaan ollut ihan kiinnostavaakin kokeilla, miten vieraspaikkakuntalainen pääsee päivystyksessä läpi tällaisella asialla. Mutta tietenkin hyvä, ettei tarvinnut lähteä yrittämään! Olen ollut kohtalaisen virkeä ja hyvävointinen, paitsi öisin nukkuminen on huonoa, joten en ole ollut kovin huolissani valkosolukadon mahdollisuudesta.

Tänään suuntaamme taas kotiin. Huomenna alkaa pääsiäisloma, joten terveyskeskukset ovat kiinni. Jos olo huononee, joudun lähtemään 50 kilometrin päähän keskussairaalan päivystykseen. Pakko myöntää, että kynnys lähteä hakemaan apua on korkeampi kun matka on noin pitkä ja tiedän, että päivystyksessä joutuu odottamaan ja tuntee olevansa ylimääräinen, tiellä ja vaivaksi (syksyllä viimeksi käytiin). Silti muistan kyllä, että valkosolukato ei ole vitsi vaan vie teholle, jos tauti pääsee pahaksi. Lähden kyllä tarvittaessa päivystykseen.

Mutta pääsiäiseksi laitan pöytään uuden liinan, katan kauniisti ja olen ihan rauhassa kotona pitkän reissaamisen jälkeen. Korkkaamme grillikauden ja syömme grillattua lammasta. Parsakausi on alkanut, ja pääsiäisaamun aamiainen/brunssi on yksi kivoimmista etukäteen suunniteltavista vuotuisaterioista.

Olen taas niin väsynyt olemaan väsynyt, että tuntuu tärkeältä päästä tekemään mukavia juttuja ja löytää ilo pienestä kauneudesta. Pääsiäisen pitkä viikonloppu antaa ihanan luvan vain olla, tehdä ruokaa, miettiä jotain hääjuttuja tai vaikka pitkästä aikaa blogata juttuja varastoon. Ja suklaamunia, niitä pitää saada ainakin yksi!