Hyvin usein käy niin, että kirjan kuunteleminen äänikirjana muuttaa käsitystä ja tulkintoja siitä. Luettu ja kuunneltu ovat erilaisia kokemuksia. Esimerkiksi Sinuhe, egyptiläinen oli kuunneltuna vavahduttava, ja muistan tajunneeni Tuntemattoman sotilaankin joskus aikoinaan ihan uudella tavalla äänikirjan kuunneltuani. Aina kokemuksen muuttumista ei voi arvottaa hyvä-huono -akselilla, ainoastaan erilaisena tulkintana.

Ja sitten joskus äänikirja muuttaa mielipidettä kirjasta kokonaan. Tällä kertaa opin, että kokemus voi olla myös negatiivinen.

Olen pitänyt Juha Itkosesta hänen esikoisromaaninsa Myöhempien aikojen pyhiä (2003) vuoksi. Itkosen läpimurtoromaaniksi kutsuttu Anna minun rakastaa enemmän (2005) sai jatko-osan viime vuonna. Palatkaa perhoset on minulta vielä lukematta. Sen arvostelut eivät häikäisseet. Hesarin arviosta Itkonen ilmeisesti vieläpä pahoitti mielensä. Kun joitakin viikkoja sitten etsin uutta kuunneltavaa kirjastossa, tartuin Anna minun rakastaa enemmän -äänikirjaan oikeastaan siksi, että olin ajatellut että sen voisi kerrata ennen kuin luen jatko-osan. Miksipä ei tehdä kertausta äänikirjan avulla!

Mutta kaikki meni pieleen. En pitänyt tästä äänikirjasta, paitsi siitä kun se loppui. Vähintään kerran joka levyn kohdalla ajattelin, että jättäisin kuuntelemisen kesken, mutta jokin sai minut aina jatkamaan. En muistanut kirjan loppua, ja halusin palauttaa sen mieleeni. Kritiikkini ei ole nyt kovin rakentavaa, mutta yritän sanoa vain keskeisimmät ongelmat.

Ensinnäkin huomasin, etten pidä päähenkilöistä. Kirjassa vaihtelee kaksi kertojaa, rocktähti Summer Maplen eli Suvi Vaahteran entinen poikaystävä Antti sekä äiti Leena. Lukujen vaihtuessa ei millään tavalla kerrota, kumpi kertoja on vuorossa, joten aluksi en tajunnut tätä rakennetta kuunnellessani kirjaa. Aivan kuten Salla kirja-arviossaan toteaa, molempien kertojien ääni on liian samanlainen.

Sekä Antti että Leena ovat sietämättömän teatraalisia ihmisiä. Onko tällaista elämäntuskaa oikeasti olemassa? Elävätkö ihmiset arkeaan tosiaan kuin näytelmää? Antti on rockpoliisin roolissaan ylimielinen, koko muuta maailmaa kohtaa alentuva ja halveksiva, tuntuu pitävät kaikkia muita ihmisiä mitäänsanomattomina vain koska hänestä itsestään ei koskaan tullut rocktähteä. Antti on jäänyt kiinni rocktähden haaveeseensa, unohtanut että elääkin voisi, enkä todellakaan halua jatkaa tämän tuskailun kuuntelemista enää jatko-osassa. Rockpoliisina Antti on toki mainio, mutta toivon ettei Itkonen itse ole sellaisena näin sietämättömän ärsyttävä.

Leena on jossain määrin helpommin ymmärrettävä henkilö, mutta kummallista näytelmää hänkin tuntuu esittävän omassa elämässään. Mieleeni on jäänyt etenkin kohtaus, jossa Suvin isä (ja Leenan puoliso) Risto kertoo saaneensa potkut töistään pankinjohtajana. Keittiön pöydän ääressä Leenan tekisi mieli mennä halaamaan miestään, kietoa kätensä tämän ympärille ja sanoa, että kaikki järjestyy, mutta hän ei voi, koska teini-ikäinen Suvi saattaisi pitää sitä esityksenä perheonnesta ja vaimon roolista. Mitä ihmettä? Tällaista ihmeellistä teeskentelyä ja pintaan jäävää ”syvällisyyttä” on turhauttavaa kuunnella, enkä voi mitenkään pitää ihmisistä, joiden elämä pyörii näin epäoleellisten kysymysten äärellä. Tekee mieli ravistaa Leenaa ja Anttia, ravistaa kunnolla ja antaa heille käteen vaikka lapio ja kaivettavaksi oja: tehkää jotain konkreettista itsellänne, jos tuon parempaan ette pysty.

Näiden kahden välissä Suvi Vaahtera jää vain oudoksi rokkiprinsessaksi, joka jää oman luovuutensa loukkuun: suorituspaineet, halu menestyä, usko omiin taitoihin tai taidottomuuteen, päätökset siitä mitä on valmis tekemään uran vuoksi tasapainottelevat eri tahtisesti. Kirjan hyvä oivallus on se, ettei Suvin oma ääni kuulu lainkaan.

Yksi syy, miksi äänikirja oli raskas kokemus, oli sen lukija. Ville-Veikko Niemelän ääni ei sopinut korvilleni, pidin sitä raskassoutuisena ja monotonisena. Ääntäminen oli paikoin outoa, mutta onneksi vain pienissä yksityiskohdissa. Antin ja Suvin Dylan-päivää New Yorkissa kuvaavan luvun aikana ajattelin, että jos kerran vielä kuulen levyllä puhuttavan ”Bab” Dylanista, revin levyn soittimesta ja heitän auton ikkunasta ulos. Onneksi maltoin mieleni enkä heittänyt, kirjaston levy sentään…

Muistan, että pidin Anna minun rakastaa enemmän -romaanista silloin kun se ilmestyi. Sitäkin ikävämpää on sanoa, että tämän kokemuksen jälkeen taidan viedä oman kappaleeni kirjasta divariin tai jonnekin ilmaishyllyyn. Luin kirjan opiskeluaikojeni alkupuolella, jolloin ehkä etenkin Antin potemat ihmisyystuska ei tuntunut yhtä vieraalta. Nyt se maistuu keskenjääneeltä teini-iältä.

Itkonen on musiikin suurkuluttaja, ja väistämättä kirjaa kuunnellessa mietin, onko hän itse jäänyt vaille rockmuusikon uraa ja kipuilee sitä. Suvin ja Antin nuoruudessa, bändin ensimmäisillä keikoilla ja ensimmäisten biisien tekemisessä on jotain omakohtaisen tuntuista. Jos se ei ole omaa kokemusta, siihen on ainakin hyvin eläydytty.

Kun muutama päivä sitten tuli tieto, että Itkonen ryhtyy julkaisemaan musiikkia, yllätyin. Antin hahmon kirjoitettuaan tiedän hänen tunnistavan kaikki musiikin kliseet, virheet, kaupalliset koukut, mutta myös onnistumiset. Miten hän kykenee päästämään oman sisäisen kriitikkonsa seulasta yhtään biisiä julkisuuteen? En ole niin tyhmä, että ajattelisin että Antti = Juha Itkonen, mutta Antin henkilö on naurettavuuteen saakka niin tiukka rockpoliisi, tietää mikä on hyvää ja mikä ei, että Itkosen täytyy itsensä tietää samat asiat.

Palatkaa perhoset saa edelleenkin jäädä lukematta. Ehkä joskus, kun tämän äänikirjan herättämän ärtymyksen muisto laimentuu. En uskalla nyt lukea Myöhempien aikojen pyhiä, sillä olisi kurjaa huomata yhden lempikirjoista muuttuneen pettymykseksi oman kasvun myötä.

Mainokset