maaliskuu 2017


Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Mainokset

Jos en jaksa yhtään miettiä vaihtoehtoja, arkiruoan kanssa lisäke- tai alkusalaatti syntyy vain kurkusta, tomaatista, avokadosta ja salaatista, ehkä pähkinöillä tai siemenillä höystettynä, perusainesten vaihdellessa jääkaapin sisällön mukaan. Välillä tähän perussalaattiin kuitenkin kaipaa vaihtelua. Yksi uusi resepti viikossa -haasteessani olen yrittänyt etsiä myös uusia salaattiohjeita.

Viikolla 9 olin sairauslomalla ja kokkasin melkein joka päivä jotain. Eräs päivällinen koostui uunilohesta (miehelle) ja kanasta (minulle), ja näiden lämpimien rinnalle tein parsa-nuudelisalaattia Yhteishyvän sivuitla löytämäni ohjeen mukaan, koska kaasoille tarjotusta päivällisestä oli jäänyt yli parsaa. Salaatti oli helppo tehdä etukäteen maustumaan jääkaappiin ja odottamaan, että uunilohi oli valmis ja ruokaseura kotiutunut töistä. Kunhan kevät etenee ja parsat ja keväsipulit tulevat maukkaiksi sesonkiruoiksi, uskon tätä salaattia tehtävän toistekin. Tuoreiden yrttien marinoimana salaatti toimi kylmänä lisäkkeenä minusta hyvin, ja tätä tullaan syömään meillä keväällä ja kesällä etenkin grilliruoan kanssa.

Viikolla 10 puolestaan tartuin omasta hyllystä löytyvään Vähällä vaivalla salaatteja -kirjaan (2014). Tätä kirjaa olen selaillut usein, mutta kokeillut reseptejä vain kerran tai pari. Makuhermojeni uteliaisuuden on herättänyt kuitenkin moni resepti. Nyt kokeilin tomaattisalaattia paistetun fetan kera. Periaatteessa kyseessä on  ihan arkisalaatti: tomaattia, muutama ohut rengas punasipulia, rucolaa (tai jäävuorisalaattikin meni ihan hyvin) ja mustia oliiveja. Juju on öljy-sitruunamehu-oregano-kastikkeessa sekä siinä, että salaatin päälle paistetaan hyvää fetaa. Fetapalat kieritetään kananmunassa ja jauhoissa ennen kuumalla pannulla ruskistamista. Salaatti tarjotaan heti kun juustot on paistettu, jotta ne ovat vielä lämpimiä. Tätä syötiin meillä alkuruokana, mihin se sopiikin erittäin hyvin juuri siksi, että se on näppärintä tehdä valmiiksi annoksiksi.

Seuraavan viikon reseptikokeilu olikin kanaruoka – kirjoitan siitä sitten erikseen.

Ihmisen mieli on muovautunut monimutkaiseksi, ja yksi keskeisiä henkisiä tarpeita on merkityksellisyyden löytäminen omaan elämään. […] Merkityksellisyyden etsintä on erikoinen laji; mitä enemmän etsii, sitä enemmän voi käydä niin, ettei näe sitä, mikä on aivan nenän edessä.

Kollegani Anna oli ensimmäinen, joka kertoi minulle huijarisyndroomasta (näin ainakin muistelen). Hän linkitti jutun, ja hätkähdin tunnistaessani välittömästi itseni. Oli valtavan helpottavaa saada nimi tunteelle tai ajatukselle, joka varjosti ja varjostaa työntekoa ja monia arjen hetkiä. Psykologi Tiina Ekman on nyt kirjoittanut helppolukuisen kirjan aiheesta. Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017) on ehkä kevään tärkein kirja minun lukulistallani. Ja tämän kertomalla tulen myös nyt kirjoittaneeksi jotain hyvin henkilökohtaista, jota en ole monelle ihmiselle aiemmin avannut. Haluan tehdä sen, koska tästä kirjasta on ollut minulle apua, ja ehkä avoimuus asiassa voi helpottaa jonkun toisen vastaavassa tilanteessa olevan oloa.

Mistä oikein on kyse? Huijarisyndrooma ei Ekmanin mukaan ole välttämättä mikään varsinainen syndrooma jonka voisi diagnosoida kuin sairauden. Se on ennemminkin ajattelutapa tai ajatusmalli, joka on syvään juurtunut ja itselle vahingollinen. Ekmanin mukaan 70 prosenttia ihmisistä on jossain elämänsä vaiheessa ajatellut kuten Huijari, enemmän tai vähemmän tosissaan.

Huijarisyndroomaksi kutsutaan sisäistä tunnetta, ettei kaikista onnistumisistaan huolimatta usko osaavansa oikeasti. Tuntee olevansa feikki, kuin tyhjä tynnyri, joka kumisee. Itse sen tietää, ja sitten vain odottaa, milloin muu maailma oivaltaa saman. Kokemukseen liittyy ajatus, että onnistumiset ovat onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Huijari vähättelee onnistumistensa merkitystä.

Huijariajattelu on etenkin nuorten, korkeastikoulutettujen naisten ongelma, mutta myös miehet kärsivät tästä ajattelutavasta. Se kiertyy huonoon itsetuntoon ja vääristyneeseen minäkuvaan. Usein seurauksena on masennusta ja etenkin työuupumuksen kierre: Huijari tekee hurjasti töitä voidakseen olla varma pärjäämisestään ja siitä, ettei jää kiinni omasta osaamattomuudestaan.

Hyvin monta kertaa olen minäkin vähätellyt väitöskirjaani, ajatellut että sain sen läpi jotenkin vahingossa, ja sen jälkeen olen työllistynyt tuurilla ja sattuman oikusta. Kunhan Sattuma saa tarpeekseen, tämä onnenkantamoinen päättyy. On vaatinut ihan tietoista puhetta sisäiselle kriitikolleni (tai Huijarilleni), etten selitä esimerkiksi minulle osoitettuja yhteistyöpyyntöjä joillain ulkoisilla, minusta riippumattomilla tekijöillä vaan yritän uskoa asian niin kuin se on: minä osaan joitain juttuja, olen hyvä siinä mitä teen, ja minulla on annettavaa niin kollegoille, tiedeyhteisölle kuin tälle yhteiskunnallekin. En ole vahinko. Työni ei ole vahinko.

Ekmanin kirja pohjautuu hänen työhönsä psykologina. Varsinaisena ”tutkimustapauksina” kirjassa toimii viisi naista, joiden tarinat kehystävät ja juonentavat kirjaa. Suorat lainaukset näistä elämäntarinoista ovat paikoin kivuliasta luettavaa:

Tarvitsen koko ajan vahvistusta ja kehuja, tai pohja murenee alta pois. Samalla kun on vaikea uskoa mitään myönteistä, on hirveän tärkeää saada myönteistä palautetta, jotain sellaista mitä voidaan mitata tai mikä voidaan todistaa. Koen, että elämänkokemus on tuonut uskoa omaan osaamiseeni. Sellaiset kokemukset auttavat, kun voidaan todentaa, että työn tulos on itse tehty ja aikaansaatu, eikä se ole voinut syntyä vahingossa.

Työelämä on alue, jossa huijariajattelu vaikuttaa eniten ja tavallisimmin. Se voi kuitenkin vahingoittaa myös ihmissuhteita, niin työpaikalla kuin kotonakin. Riittämättömyyden tunne liittyy tähän suoraan, samoin jatkuva epäonnistumisen pelko. Joskus voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai muodostaa ystävyyssuhteita, koska pelkää ettei kelpaa todellisena itsenään vaan ainoastaan tietyssä roolissa, naamion kanssa.

Ulkopuolisuuden tunne rinnastetaan kipuun; se on viesti siitä, että jotain on vialla ja on syytä reagoida. On etsittävä yhteisö, johon kuulua, ennen kuin ulkopuolisuus ja yksinäisyys aiheuttavat vakavampia oireita, kuten ahdistusta, masennusta ja uniongelmia. […] Huijariajattelussa ulkopuolisuuden tunne on looginen seuraamus, koska paljastumisen pelossa on pidettävä todellinen minuus piilossa.

Kirjan luettuani huokasin ja hymyilin: tämä kirja kertoo paljon ”vakavammista” tapauksista kuin minä, ja minun syndroomani ei ehkä ole ihan pahimmasta päästä. Sitten tein kirjan lopussa olevan testin, ja sain pelottavan korkean pistemäärän. Ehkä olisi aika hyväksyä, että minussakin asuu pieni Huijari, alkaa vähitellen hiljentää sitä ja sitä mukaan päästä eroon koko tyypistä. Matka Huijarista normaalisti, terveitä ajatuksia itsestään ajattelevaksi ei ole selvä eikä helppo, mutta askel kerrallaan sanoi mummo lumessa ja sitä rataa.

 

Hyvin usein käy niin, että kirjan kuunteleminen äänikirjana muuttaa käsitystä ja tulkintoja siitä. Luettu ja kuunneltu ovat erilaisia kokemuksia. Esimerkiksi Sinuhe, egyptiläinen oli kuunneltuna vavahduttava, ja muistan tajunneeni Tuntemattoman sotilaankin joskus aikoinaan ihan uudella tavalla äänikirjan kuunneltuani. Aina kokemuksen muuttumista ei voi arvottaa hyvä-huono -akselilla, ainoastaan erilaisena tulkintana.

Ja sitten joskus äänikirja muuttaa mielipidettä kirjasta kokonaan. Tällä kertaa opin, että kokemus voi olla myös negatiivinen.

Olen pitänyt Juha Itkosesta hänen esikoisromaaninsa Myöhempien aikojen pyhiä (2003) vuoksi. Itkosen läpimurtoromaaniksi kutsuttu Anna minun rakastaa enemmän (2005) sai jatko-osan viime vuonna. Palatkaa perhoset on minulta vielä lukematta. Sen arvostelut eivät häikäisseet. Hesarin arviosta Itkonen ilmeisesti vieläpä pahoitti mielensä. Kun joitakin viikkoja sitten etsin uutta kuunneltavaa kirjastossa, tartuin Anna minun rakastaa enemmän -äänikirjaan oikeastaan siksi, että olin ajatellut että sen voisi kerrata ennen kuin luen jatko-osan. Miksipä ei tehdä kertausta äänikirjan avulla!

Mutta kaikki meni pieleen. En pitänyt tästä äänikirjasta, paitsi siitä kun se loppui. Vähintään kerran joka levyn kohdalla ajattelin, että jättäisin kuuntelemisen kesken, mutta jokin sai minut aina jatkamaan. En muistanut kirjan loppua, ja halusin palauttaa sen mieleeni. Kritiikkini ei ole nyt kovin rakentavaa, mutta yritän sanoa vain keskeisimmät ongelmat.

Ensinnäkin huomasin, etten pidä päähenkilöistä. Kirjassa vaihtelee kaksi kertojaa, rocktähti Summer Maplen eli Suvi Vaahteran entinen poikaystävä Antti sekä äiti Leena. Lukujen vaihtuessa ei millään tavalla kerrota, kumpi kertoja on vuorossa, joten aluksi en tajunnut tätä rakennetta kuunnellessani kirjaa. Aivan kuten Salla kirja-arviossaan toteaa, molempien kertojien ääni on liian samanlainen.

Sekä Antti että Leena ovat sietämättömän teatraalisia ihmisiä. Onko tällaista elämäntuskaa oikeasti olemassa? Elävätkö ihmiset arkeaan tosiaan kuin näytelmää? Antti on rockpoliisin roolissaan ylimielinen, koko muuta maailmaa kohtaa alentuva ja halveksiva, tuntuu pitävät kaikkia muita ihmisiä mitäänsanomattomina vain koska hänestä itsestään ei koskaan tullut rocktähteä. Antti on jäänyt kiinni rocktähden haaveeseensa, unohtanut että elääkin voisi, enkä todellakaan halua jatkaa tämän tuskailun kuuntelemista enää jatko-osassa. Rockpoliisina Antti on toki mainio, mutta toivon ettei Itkonen itse ole sellaisena näin sietämättömän ärsyttävä.

Leena on jossain määrin helpommin ymmärrettävä henkilö, mutta kummallista näytelmää hänkin tuntuu esittävän omassa elämässään. Mieleeni on jäänyt etenkin kohtaus, jossa Suvin isä (ja Leenan puoliso) Risto kertoo saaneensa potkut töistään pankinjohtajana. Keittiön pöydän ääressä Leenan tekisi mieli mennä halaamaan miestään, kietoa kätensä tämän ympärille ja sanoa, että kaikki järjestyy, mutta hän ei voi, koska teini-ikäinen Suvi saattaisi pitää sitä esityksenä perheonnesta ja vaimon roolista. Mitä ihmettä? Tällaista ihmeellistä teeskentelyä ja pintaan jäävää ”syvällisyyttä” on turhauttavaa kuunnella, enkä voi mitenkään pitää ihmisistä, joiden elämä pyörii näin epäoleellisten kysymysten äärellä. Tekee mieli ravistaa Leenaa ja Anttia, ravistaa kunnolla ja antaa heille käteen vaikka lapio ja kaivettavaksi oja: tehkää jotain konkreettista itsellänne, jos tuon parempaan ette pysty.

Näiden kahden välissä Suvi Vaahtera jää vain oudoksi rokkiprinsessaksi, joka jää oman luovuutensa loukkuun: suorituspaineet, halu menestyä, usko omiin taitoihin tai taidottomuuteen, päätökset siitä mitä on valmis tekemään uran vuoksi tasapainottelevat eri tahtisesti. Kirjan hyvä oivallus on se, ettei Suvin oma ääni kuulu lainkaan.

Yksi syy, miksi äänikirja oli raskas kokemus, oli sen lukija. Ville-Veikko Niemelän ääni ei sopinut korvilleni, pidin sitä raskassoutuisena ja monotonisena. Ääntäminen oli paikoin outoa, mutta onneksi vain pienissä yksityiskohdissa. Antin ja Suvin Dylan-päivää New Yorkissa kuvaavan luvun aikana ajattelin, että jos kerran vielä kuulen levyllä puhuttavan ”Bab” Dylanista, revin levyn soittimesta ja heitän auton ikkunasta ulos. Onneksi maltoin mieleni enkä heittänyt, kirjaston levy sentään…

Muistan, että pidin Anna minun rakastaa enemmän -romaanista silloin kun se ilmestyi. Sitäkin ikävämpää on sanoa, että tämän kokemuksen jälkeen taidan viedä oman kappaleeni kirjasta divariin tai jonnekin ilmaishyllyyn. Luin kirjan opiskeluaikojeni alkupuolella, jolloin ehkä etenkin Antin potemat ihmisyystuska ei tuntunut yhtä vieraalta. Nyt se maistuu keskenjääneeltä teini-iältä.

Itkonen on musiikin suurkuluttaja, ja väistämättä kirjaa kuunnellessa mietin, onko hän itse jäänyt vaille rockmuusikon uraa ja kipuilee sitä. Suvin ja Antin nuoruudessa, bändin ensimmäisillä keikoilla ja ensimmäisten biisien tekemisessä on jotain omakohtaisen tuntuista. Jos se ei ole omaa kokemusta, siihen on ainakin hyvin eläydytty.

Kun muutama päivä sitten tuli tieto, että Itkonen ryhtyy julkaisemaan musiikkia, yllätyin. Antin hahmon kirjoitettuaan tiedän hänen tunnistavan kaikki musiikin kliseet, virheet, kaupalliset koukut, mutta myös onnistumiset. Miten hän kykenee päästämään oman sisäisen kriitikkonsa seulasta yhtään biisiä julkisuuteen? En ole niin tyhmä, että ajattelisin että Antti = Juha Itkonen, mutta Antin henkilö on naurettavuuteen saakka niin tiukka rockpoliisi, tietää mikä on hyvää ja mikä ei, että Itkosen täytyy itsensä tietää samat asiat.

Palatkaa perhoset saa edelleenkin jäädä lukematta. Ehkä joskus, kun tämän äänikirjan herättämän ärtymyksen muisto laimentuu. En uskalla nyt lukea Myöhempien aikojen pyhiä, sillä olisi kurjaa huomata yhden lempikirjoista muuttuneen pettymykseksi oman kasvun myötä.

Mikko Kuustonen on nuoruuden ajan idolini ja monin tavoin suosikkini myös aikuiseksi kasvettuani. Muutamien levyjen lisäksi minulla on koko joukko hänen biisiensä nuotteja, joista joitakin soitin aikanaan pianotunneillakin. Hänen musiikkinsa on kulkenut mukanani aina, tavalla tai toisella. Silti en ole koskaan nähnyt häntä livekeikalla, en ennen kuin eilen.

Abrakadabra ilmestyi vuonna 1992, jolloin olin 11-vuotias. Isosiskoni näki Kuustosen jossain – koulussa? kesäleirillä? – livenä, ja toi mukanaan Abrakadabran kuvista tehtyjä promokortteja. Niissä kuvissa Kuustosen hiukset ovat pitkät ja vankasti kiharat. Mahtavaa ysärilookkia! Se kortti on jossain tallessa vieläkin, toivon ainakin niin.

Lauleskelen aina välillä Abrakadabraa ja tarttuvaa Joo mä tuun -rallia, joista väistämättä nousee hymy huulille. Nuori runotyttösieluni henkäili aikanaan Auroraa ja koetti kovasti ymmärtää, mistä siinä lauletaan – vieläkään en oikeastaan tiedä, mutta onhan se jäätävän kaunis. Ei kyyneltäkään soi kotonani aina jos oli vähänkään sydänsurujen aihetta, eikä aina tarvinnut edes olla. Se vain on yksi suosikeistani: älä itke, nainen, keikarin vuoksi / hän ei ansaitse kyyneltäkään / eikö niin kun käännyit hän pakoon juoksi / hän ei ansaitse kyyneltäkään. Lämmin suhteeni kantriin ja bluesiin on pitkälti Kaartamo-Kettunen-Kuustonen -trion ansiota. Ruusunnuppu tyttöni mun / mulla on ikävä luokse sun / ja luokses palaankin taas kun / työt on tehty ja paikat on puts plank. Ja minä rakastan sitä huuliharppua aina kun se biisien väliosissa kuuluu!

Tänä yönä tulee talvi / ja tekee mustasta valkoisen  soi aina loka-marraskuussa. Se on kipeän koskettava erobiisi: minä jälleen kuvasi selaan / kaikki katseesi katselen […] Jospa tietäisit naiseni mitä on kaipuuni. Kuustosella on hyvin paljon sanoituksia, joissa kerrotaan reissuelämästä ja matkasta kotiin. Nykyään ymmärrän niitä vielä entistäkin paremmin, mitä tarkoittaa tunnen tämän ikävän / sillä on sun nimesi / niin ja vieläkin enemmän / kaipauksella on kasvosi. Se on yksi arkipäivieni teemalauluista – kuten myös joo mä tuun, avataan paras viini / joo mä tuun, nuku mun syliini, kun itsekin aika paljon ajelen Lappeenrannan ja kodin väliä.

Mikko Kuustonen

Mikko Kuustonen, Jyväskylä 16.3.2017

Kuustosen laulut ovat täynnä vahvoja, persoonallisia naisia. Laulussa Jerusalemiin Katariina kulki koko matkan / minä puoliväliin jäin, ja yksi rakastetuimmista Kuustosen lauluista lienee Onnentyttöhän kuulee  naurun enkelten / ja siihen nukahtaa. Kaartamo-Kettunen-Kuustonen -kokoonpano laulaa eräässä hienossa kappaleessa kuningattaresta ja toinen sanoitus kertoo kylmästä kuningattaresta. Ja entä sitten se ensirakkaus, joka oli aivan kuin Peyton Placen Allison / mulle opetit sen mitä rakkaus on.

Pahoina päivinä voi voimautua: kun aika on / ole rauhassa, levoton / kun aika on / minä palaan, kun aika on.  Tai jaksaa vielä vähän aikaa / ehkä huomiseen. Tai muistaa valkoisen miehen kalpean rakkauden Taivas varjele –kappaleen sanoituksen avulla. Yhdestoista hetki avautui suuremmalle yleisölle viime syksynä Suvi Teräsniskan hienona versiona.

Viime vuosina Kuustonen on tehnyt enemmän muita kuin musiikkitöitä. Sanataituria on voitu nähdä muun muassa Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa, jossa hänen itseironinen huumorinsa loistaa. Vain elämää -tv-sarjaan osallistuminen sai Kuustosen innostumaan biisintekoon uudelleen, ja nyt on ilmestynyt pitkän tauon jälkeen uusi levy. Vain elämää -sarjastakin Kuustonen veti eilen kaksi biisiä, ja yleisössä moni muukin kuin minä oli selvästi odottanut etenkin Woyzeck-vetoa.

Huuliharppu

Mikko Kuustonen Jyväskylässä 16.3.2017

Huolimatta pitkän ajan faniudestani en ole koskaan nähnyt Kuustosta livekeikalla. Kun syksyllä kuulin, että Kuustonen tekee konserttisalikiertueen, ei tarvinnut kahdesti harkita lippuostoa. Eilinen konsertti sisälsi paljon uuden levyn kappaleita, joita en vielä eilen tuntenut, mutta nauroin ääneen kun tajusin osanneeni joka ikisen keikalla esitetyn vanhemman biisin ulkoa. Naurun ja silkan ilon seassa itkin myös, itkin jo keikan toisen biisin kohdalla. (Selitys: Kilpirauhasongelmat aiheuttavat herkkäitkuisuutta, ja olenhan minä muutenkin kauhea vetistelijä.)

Ostin uuden levyn, ja tiedän pitäväni siitä jo nyt. Se sisältää hauskasti viittauksia vanhoihin biiseihin. Esimerkiksi Käpälämäki-kappaleessa lauletaan joo mä meen, mä meen jota ei voi olla vertaamatta takavuosien joo mä tuun -hittiin – molemmat päättyvät samaan vierekkäin nukahtamiseen. Käpälämäki on muuten selkeästi tämän levyn hyväntuulisin laulu, ja kytkeytyy mielestäni myös vanhempaan Hyvällä tuulella -biisiin.

Mikko ja bändi

Mikko Kuustonen & bändinsä Jyväskylässä 16.3.2017

Eilisessä konsertissa yhdistyi hienosti vanhojen biisien nostalgia ja uusien promoaminen. Uusi bändi osoitti myös olevansa huippulaatua. Kaikenkaikkiaan ihanan iloinen musiikki-ilta, kiitos Mikko Kuustonen!

Hyvät ja huonot uutiset jatkuu uusin jaksoin ensi maanantaina. Jes!

On aika raportoida reseptihaastetta eteenpäin, mutta tällä kertaa juttua on yhdestä ruoasta niin paljon, että jään edelleen vähän jälkeen raportoinnissa.

Viikolla 8 meillä oli kaasotapaaminen ja pöytä koreana. Silloin tarjottu päivällinen sisälsi kuitenkin lähinnä hyväksi jo aiemmin testattuja ruokia kuten savustettua lohta ja parsarisottoa. Päivällisruokien sijaan haluaisinkin nostaa esimerkiksi reseptikokeilusta smoothien. Viime kesänä aloitin vähitellen marjojen lisäämisen ruokavalioon smoothieiden avulla. Ensin teimme niitä marjoista ja erilaisista jugurteista, mutta olen vähitellen alkanut sekoitella myös eri hedelmäsekoituksia. Tärkein askel smoothieihin sekoamisessa on kuitenkin ollut hyvälaatuinen tehosekoitin, jonka ostimme kihlalahjaksi saadulla S-ryhmän lahjakortilla (tai sitä pesämunana käyttäen). Sauvasekoitin ei jaksa muussata eikä varsinkaan kuohkeuttaa kaikkia hedelmiä, joten tehosekoitin on erinomaisen hyvä apu smoothien teossa.

Reseptejä olen selaillut Kati Jaakosen eli Hellapoliisin sekä Marjo Kauppilan yhteiskirjasta Supersmoothiet mangosta mustikkaan (2016), jonka sain viime kesänä nimipäivälahjaksi. Kirja sisältää pääosin erilaisista, hyvinkin eksoottisista hedelmistä tehtyjä sekoituksia ja kannustaa kokeilemaan sellaisiakin hedelmiä, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Kirjassa annetaan ohjeita myös esimerkiksi smoothieiden makeuttamiseen. Niitä en ole juurikaan noudattanut, sillä minusta hedelmät ovat riittävän makeita sellaisenaan. Lisäksi erilaisten luonnon makeutusaineiden hiilihydraattipitoisuuksia on vaikea arvioida, ja minun kuitenkin pitää kyetä laskemaan tarvittavan insuliinin määrä joka annoksesta. Sen sijaan lisää usein rahkaa tai jogurttia hedelmien joukkoon saadakseni smoothiesta proteiinipitoisemman.

Kirjasta ja tehosekoittimesta huolimatta olen pitkään vain sekoittanut lempihedelmiä ja antanut itseni pysyä mukavuusalueella. Nyt pari viikkoa sitten kokeilin ensimmäisen kerran lisätä avokadoa hedelmien joukkoon. Smoothie-eksprettien korviin se kuulostaa varmaankin pikkujutulta, mutta minua erilaiset viherpirtelöt ovat aina vähän inhottaneet. Avokado maistuu kyllä muissa yhteyksissä, mutta hiukan oli kyllä kynnystä sen sekoittamiseen smoothien joukkoon. Mutta sinne upposi!

Kaasoviikonloppuna yksi heistä yöpyi meillä koko viikonlopun, ja tein aamupalalle Hellapoliisin kirjasta Luonnon voimaa -nimisen energiasekoituksen. Siihen tuli banaaneja, mangoa (tosin sitä oli vähänlaisesti), kiwi-hedelmää ja luonnonjogurttia. Hedelmäpommia notkistettiin hiukan hedelmämehulla. Reseptin mukaan tätä olisi voinut makeuttaa hunajalla, mutta sitä ei kyllä kaivattu, enkä ylimääräistä sokeria turhaan halua lisätä.

IMG_20170224_085345

Olen taas vähitellen jättänyt reseptit seuraamatta ja improvisoin smoothien lähes päivittäin aineksista, joita kaapista löytyy. Usein ostan tuoretta ananasta, mangoa, banaaneja ja appelsiineja. Marjoista mansikka on suosikkini ja sopii hyvin hedelmien kanssa. Muistaessani lisään joukkoon myös leseitä.

Parasta on se, kun iltapalaksi tekemääni smoothieta tulee niin iso annos, että puolet jää aamupalaa varten. Valmis smoothie jääkaapissa nopeuttaa aamutoimia etenkin niinä aamuina, jolloin pitää lähteä kaupunkiin.

Vietin sairauslomaani viime viikolla Lappeenrannassa, missä puolisoni työpaikka sijaitsee. Vielä kertaakaan en Lappeenrannassa käydessäni ole tutustunut kaupungin museotarjontaan, mutta nyt tartuin tilaisuuteen. Houkuttimena toimi Etelä-Karjalan museon Väri on valoa -näyttely, joka vaikutti ehdottomasti tutustumisen arvoiselta. Siispä museokorttia ulkoiluttamaan!

Näyttely oli todellakin sellainen ”tätä ei kannata missata” -tyyppinen elämys. Väri on valoa -näyttelyssä on esillä 1900-luvun varhaisvuosina kuvattuja värivalokuvia, siis hyvin harvinaista materiaalia. Kuvat on ottanut pietarilainen Sergei Produkin-Gorski (1863-1944), joka siis kuvasi värivalokuvia jo ennen kuin Lumiéren veljekset keksivät järjestelmänsä. Produkin-Gorskin kuvasi matkoillaan Itä-Suomea: Karjalaa, Punkaharjua ja Saimaata – siitä näyttelyn alaotsikko Saimaalta itään.

taulurivi

Kuvat hehkuvat värejä. Ne näyttävät siltä kuin Instagramin filttereitä olisi vedetty yli: kesän vihreys leiskuu, aurinko  hohtaa ja kukat kukkivat. Järven sini on todella sinistä, kuten tässä Laika-koiraa Äänisen rannalla esittävässä kuvassa, joka oli yksi suosikeistani näyttelyn monien hienojen kuvien joukossa.

laikakoira

Laika-koira levolla Äänisen rannalla. 1915.

Kuvat ovat pääosin kesäkuvia. Joukossa on pari talvikuvaa, mutta ilmeisesti kesä on ollut teknisesti helpompaa sekä valokuvaamisen että matkustamisen kannalta. Kuvissa erottuu myös 1900-luvun alun turismi: esimerkiksi Punkaharjun kylpylä ja Olavinlinna olivat varakkaiden venäläisten kesämatkakohteita.

olavinlinna

Olavinlinnaa, 1903.

Ennalta odotin jostain syystä pientä näyttelyä. Ehkä en uskonut, että tällaisia kuva-aarteita voisi olla säilynyt kovin montaa. Näyttely oli kuitenkin minusta varsin laaja, ja se täytti koko vaihtuvan näyttelyn salin laidasta laitaan.

näyttelysali

Tästä näyttelystä Etelä-Karjalan museo sai minulta pisteet kotiin. Hieno! Suosittelen lämmöllä: Väri on valoa on esillä Etelä-Karjalan museossa 2.4.2017 asti.

Piipahdin myös museon perusnäyttelyn puolella. Se oli toisaalta pieni yllätys, toisaalta pettymys. Yllätys siksi, että en arvannut sen painottuvan niin vahvasti Viipurin historiaan. Toisaalta kun asiaa hetken mietti, niin Viipurin näkyminen Etelä-Karjalan museossa on luonnollista: Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki Moskovan välirauhaan asti, ja sen historian luonnollinen tallennuspaikka on Etelä-Karjalassa. Erityispisteet upeasta Viipurin pienoismallista! Kun sitten kotona vasta luin museon sivuja, sain tietää että perusnäyttelyn nimikin on Rajalla – kolme karjalaista kaupunkia. Viipuriin, Lappeenrantaan ja Käkisalmeen keskittyminen on siis tietoinen valinta.

Muutoin perusnäyttely oli hiukan pettymys, ja museosta välittyi paikoilleen jumiutumisen tunnelma. Näyttely oli koostui vitriineistä toisensa perään, ja ne tuli silmäiltyä melko nopeasti myös siksi, että perusnäyttelyn puolella leijali vahva homeen haju, joka aiheutti minulle nopeasti hengitysvaikeuksia. Tuli tunne, että museo kaipaa rahoitusta perusnäyttelylleen ja kipeästi. Perusnäyttely onkin vuodelta 2006. Tietääkseni perusnäyttelyn elinkaari on noin 10 vuotta, joten selkeästi uutta tarvitaan jo. Herätkäähän siellä, päättäjät!

Sääli, että museokaupan puolella Viipuri-tuotteet hallitsivat niin voimakkaasti. Onko Viipuri-nostalgiannälkäiset kävijät niin suuri osa museon asiakaskuntaa?

Vielä terveiset museolle: siellä Lappeenrannan sotavuosia kuvaavassa vitriinissä on kyllä hienosti esillä Laila Hietamiehen / Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarja, mutta voisitteko laittaa ne oikeaan järjestykseen? Närpiötä jäi vaivaamaan kun sarjan osat eivät olleet oikeassa järjestyksessä. 😉

Seuraava sivu »