Olen aika paljon kitissyt diabetekseen liittyviä asioita ja vastoinkäymisiä täällä blogissa. Paljon enemmän valitan kuin kerron siihen liittyviä hyviä asioita – ei kun hetkinen, niitä ei ole, joten väkisinkin diabeetekseen liittyvät jutut ovat aika negatiivisia. Aika paljon jätän kuitenkin kirjoittamatta. Monta itkupostausta on jäänyt aloittamatta ihan vain siksi, että en halua valittaa julkisesti liikaa.

Mutta tänään taas  ei jaksaisi. Niin että pahoittelut, tämä on taas tätä ykköstyypin kitinää.

Olen lisännyt vähän (aika paljon) liikuntaa elämääni alkuvuoden aikana. Kun nollatasosta lähdetään, on pari-kolmekin liikuntakertaa viikossa jo paljon. Välillä Useimmiten liikunnat sujuvat ihan hyvin verensokerien kanssa, vaikka koskaan sitä ei voi jättää huomioimatta. Esimerkiksi ennen hiihtolenkkiä tankkaan hiilareita, jolloin sokerit lähtevät nousuun ja alkuvaihe hiihtolenkistä tuntuu aika kurjalta koska sokerit ovat korkealla. Sitten liikunta tasoittaa tilanteen. Kevyt  liikunta laskee sokereita, hikiliikunta laskee vähän mutta toisinaan myös nostaa lukemaa. Ja ei, siihen ei ole sääntöä, joka reissu menee vähän eri tavalla.

Yleensä kuitenkin liikunta sujuu ihan ookoosti. Nyt kuitenkin kahden päivän sisällä diabetekseni on sotkenut täysin liikuntasuunnitelmani. Suututtaa, harmittaa, ärsyttää. Nyt jos joku tulisi sanomaan, että ykköstyypin diabeteksen kanssa voi elää ihan normaalia elämää, niin alkaisin varmaan kirkua raivosta. Seuraavassa seikkaperäiset raportit näistä liikuntayritelmistäni.

Sunnuntaina lähdin kävelylenkille tavoitteena kävellä kauniissa talvisessa säässä ainakin puolentoista tunnin lenkki Saimaan rantoja ja Rakuunanmäkeä kiertäen. Lähtiessä verensokeri oli jotain vähän yli 9, mikä on riittävän tai liiankin korkea liikuntaan. Reilun puolen tunnin kohdalla mittasin (minulla oli silloin käsivarressa Free Style Libre -sensori, joten mittaaminen oli superhelppoa samalla kun kävelin) sokerit: 3,9. Hmph. Otin taskusta resurssipillimehun (20 hhg) ja jatkoin matkaa. Kymmenen minuutin kuluttua tarkistin: vs. 3,7. Libre-sensori näyttää aina muutokset hiukan viiveellä, joten mehu ei vain ollut vielä tehonnut. Tajusin kuitenkin, että kotiin on matkaa eikä minulla ole rahaa mukana, että saisin jostain lisää sokeria. Löysin onneksi toppatakin taskusta Siripiri-glugoosikarkkeja. Söin niitä 7 kpl, yhteensä n. 15 g hiilareita. Siripirit yleensä vähän oksettavat minua, joten laskin joka palan enkä syönyt yhtään enempää kuin oli pakko.

Tunnin käveltyäni verensokeri oli 4,0, hiilareita tankattu 35 grammaa. Siinä vaiheessa askel alkoi painaa ja aloin miettiä, että pitäisi ehkä mennä kotiin. Tiesin onneksi missä olin ja löysin suoran reitin takaisin. Ensimmäistä kertaa oikeasti punnitsin, että minun pitää soittaa puoliso hakemaan minut, etten jaksa kotiin asti. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi. Avun pyytäminen ei ole minulle helppoa, joten kiukulla kävelin kotiin asti. Vielä kotiovella sokerit olivat 4,1. Ihan hyvä etten jatkanut koko suunniteltua reittiä, vaikka tuntuikin pahalta antaa periksi.

Tänään olin taas kotona, ja lähdin töistä tultuani läheiselle kuntosalille tavoitteena polkea 35 minuuttia kuntopyörää. Kotona verensokeri oli 8,1. Söin leivän ja banaanin (n. 40hhg) ja pistin 2,5 yksikköä insuliinia, jotta tankkaus ei aiheuttaisi liian rajua nousua. Vähän aikaa kotona hohhailtuani kävelin kuntosalille, ja pukuhuoneessa mittasin vielä tarkistuksen.

img_20170207_191753

Leukani loksahti auki ja tuijotin mittaria epäuskoisena. Miten on mahdollista, että verensokeri näytti alle neljää tankkauksesta huolimatta? Ajattelin että mittarivirhe johtui pakkasesta, ja mittasin uudestaan. Tismalleen sama lukema edelleen. Tuolla lukemalla en voi lähteä urheilemaan.

Join taskussa mukana olleen pillimehun (mikä aiheutti lievää kateutta pukuhuoneessa olleissa lapsissa) ja lähdin silti polkemaan kuntopyörää. Aloitin vaikka tajusin, ettei pillimehu välttämättä riitä alle neljän lukemissa urheiluun. Kassissa oli pieni suklaapatukka, jonka olin jostain syystä napannut mukaan (n. 15 hhg). Poljin kuntopyörää ja mutustin suklaani. Hävetti, sillä en voinut olla miettimättä, miltä kuntopyörä + suklaapatukka -yhdistelmä näytti muiden silmissä. Viidentoista minuutin kohdalla mittasin verensokeriksi 4,0. Kiukutti ja jatkoin vielä, mutta 20 minuutin kohdalla viimein tajusin, että tilanne on vaarallinen. Olin siinä vaiheessa salilla yksin, minulla ei ollut enää hypoeväitä jäljellä, ja kotiin oli kävelymatka pakkasessa. Minun oli pakko nöyrtyä taas sairauteni edessä ja jättää liikunnat sikseen. Olisin voinut jatkaa, mutta en kerta kaikkiaan uskaltanut.

Tätä kirjoittaessa verensokeri on 7,9. Se nousee aina rivakasti käytyään matalalla. Lukeman sahaaminen ylös-alas tekee olon väsyneeksi, samoin kuin matalalla käyminen yleensä tuo uupumuksen mukanaan. Niin ja korkeallakin olen kiukkuinen ja väsynyt. Tasainen verensokeri on paras, tämähän on ihan selvää myös terveille ihmisille.

Tällaisina päivinä olen vihainen ja katkera sairaudelleni, tai sen vuoksi. Haluaisin elää kuten muutkin, haluaisin olla terve ja olla pohtimatta koko ajan, miten erilaiset tilanteet vaikuttavat verensokeriini ja sen kautta mielialaan, jaksamiseen ja terveyteen niin pitkällä kuin lyhyellä aikavälillä. Kitiseminen on turhaa, tiedän sen. Valittaminen ei tuo terveyttä, eikä tämä sairaus lähde minusta vaikka mitä tekisin. En voi muuta kuin jatkaa eteenpäin.

Kävelin lyhyen matkan kuntosalilta kotiin kirkkaiden tähtien ja kuun valossa ja mietin ensin itku kurkussa, sitten taas rakentavammin, että en saa antaa sairaudelleni periksi. Ehkä en voi elää normaalia elämää, mutta en myöskään halua antaa diabetekseni voittaa minua. Minä hallitsen sitä, ei se minua. Ehkä nämä kaksi edellistä liikuntakertaa ovat menneet sairaudelle, mutta ne ovat vain erävoittoja – minä johdan koko ottelua. Silloin olen hävinnyt, jos en edes yritä selvitä ja löytää uusia keinoja arjen juttuihin.

Mainokset