tammikuu 2017


Kanasalaatti on minusta vähän vaikea ruoka. Se olisi tervellistä, ainakin lähtökohtaisesti, ja ruokaisaa, jos sen tekee hyvistä aineksista. Jotenkin en vain ole koskaan onnistunut löytämään hyvän kanasalaatin reseptiä. Toisaalta kyse on myös reseptien runsaudesta: kun tarpeeksi kauan selaa monia vaihtoehtoja voi käydä niin, ettei lopulta tee mitään niistä mieli. Yleensä olenkin tehnyt sen täysin fiilispohjalta, mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Ihan hyväähän silläkin tavalla tulee, mutta… Noh, kyllä reseptiä edes jotakuinkin noudattamalla yleensä saa parempaa aikaan.

Nyt halusin tehdä kanasalaatin torstain päivälliseksi. Etsin hakusanoilla ruokaisaa kanasalaattia, ja löysin esimerkiksi K-ruoka -sivustosta pekoni-kanasalaatin houkuttelevan ohjeen. Lopulta päädyin kuitenkin Kulinaari-ruokablogin mehevään Kimmon kanasalaattiin, josta tuleekin siis ”uusi resepti joka viikko” -haasteeni osa 4. Perustelut resepti valinnalle olivat varsin käytännöllisiä: jääkaapissa oli majoneesia, puolikas paprika ja punasipulia, jotka odottivat että pääsisivät käyttöön mahdollisimman pian. Miksi siis turhaan tehdä jokin toinen ohje, johon kaikki pitäisi ostaa alusta asti? Koska varsisellerin maku saa minut yökkimään, jätin sen pois salaatista.

Salaattiin tuli siis kanafilesuikaleita, jäävuorisalaattia, paprikaa, oliiveja (kylläkin mustia, kun niitä oli valmiiksi kaapissa), omenaa ja punasipulia. Kastikkeeseen sekoitin majoneesia, hunajaa, sitruunamehua, suolaa ja pippuria. Ohjeessa sipuli olisi tullut raakana salaattiin, mutta käytin sitä kanapalojen paistamisen loppuvaiheessa pannulla, koska raaka sipuli aiheuttaa helposti vatsakipuja. Hiukan pehmentyneenä sipuli maistuu paremmin.

kanasalaatti

Kanasalaattia ja tuoretta leipää.

Ohjeen mukaisesti salaattiannoksen olisi pitänyt riittää neljälle. Olin aika nälkäinen, joten annos syötiin melkein loppuun kahteen pekkaan. Vähäsen jäi, mutta ei paljon.

Salaatti ei sinällään tarvitse leipää rinnalleen, mutta jotenkin minä aina salaatin ja leivän toisiinsa ajatuksissani yhdistän. Kanasalaatin rinnalle tein pitkästä aikaa, ainakin parin vuoden tauon jälkeen leivän leipäkoneella.Tuore leipä ja tuorejuusto täydensivät tämän reseptikokeilun.

Mainokset

Viimeksi ilahduin äsken, kun postinjakaja toi ison paketin kotiovelle asti ilman pyytämistä. Myös paketin sisältö ilahdutti: olen tänä vuonna ensimmäistä kertaa väitöskirjan esitarkastaja, ja paketissa oli kyseinen käsikirjoitus.

Viimeksi nauroin ääneen Kasper Strömmanin instagram-kuvalle, jossa hän teki ihanasti pilaa vakavasta asiasta. Kuva presidentti Trumpista allekirjoittamassa muiden miesten kanssa säädöstä, jolla estetään aborttiin liittyvä valistustyö hyväntekeväisyysjärjestöissä on levinnyt laajalti ja tyrmistyttänyt ainakin minut. Strömman sai minut ensimmäistä kertaa nauramaan sille kuvalle.

Kerrankin samaa mieltä Trumpin kanssa.

A post shared by Kasper Strömman (@kasperstromman) on

Viimeksi itkin vähäsen ilonkyyneliä eilen, kun eräs kavereistani lähetti synnytysosastolta kuvan vastasyntyneestä pikkutyttärestään.

Viimeksi suutuin ehkä eilen illalla puolisolle, joka touhotti jotain omaa juttuaan eikä kuunnellut mitä sanoin. En edes muista, mitä asia koski – se oli niitä arjen pieniä riitoja, jotka menevät ohi yhtä nopeasti kuin tulevatkin.

Viimeksi harmistuin tänään kun huomasin, että jostain syystä perjantaina ei menekään sitä bussivuoroa, jolla olisin halunnut mennä kaupunkiin. Joudun lähtemään tuntia aikaisemmin kuin olisin halunnut.

Viimeksi häkellyin maanantaina, kun eräs naapuri halusi myydä minulle Kirsi-sarjan laisisia säilytyspurkkeja hyvin edulliseen hintaan.

Viimeksi kokeilin jotain uutta eilen sekoittaessani smoothieen mansikoita, kiiviä ja banaaneja. Ja rahkaa ja vaniljajogurttia.

Viimeksi urheilin sunnuntaina, kun hiihdin talven ekan hiihtolenkin (7,2 km).

img_20170122_155314_400

Viimeksi luin hetki sitten ystäväni cv:tä, jonka hän lähetti kommentoitavaksi. Aiemmin päivällä luin työjuttuja. Eilen illalla luin Elina Pitkäkankaan romaania Kuura.

Viimeksi söin jauheliha-perunasoselaatikkoa. Itse tehtyä, tietenkin. Arkista ja hyvää.

Viimeksi herkuttelin juuri äsken syödessäni jauheliha-perunasoselaatikkoa. Lounaaksi söin hyvää marja-banaanismoothien, sekin oli herkkua. Erityisesti herkuttelin viime lauantaina ystäväni vauvakutsuilla.

img_20170121_191302_605

Viimeksi ostin tummansinisen trikoomekon läheiseltä kirpputorilta. Mekossa oli vielä laput paikoillaan, mutta hinta vain 5 euroa. Mekko on aikas kiva, mutta ajattelin tarjota sitä viikonloppuna myös siskolleni – se käy todennäköisesti meille kummallekin.

Viimeksi tapasin meidän kylän kirpparin omistajan Sirkun. Sirkku on ystävällinen ja mukava, ja pitää hyvää huolta Romppa Ruusa -kirpparistaan. Paikka on ilo niin ostajille kuin myyjillekin!

img_20170120_123215_227

Viimeksi päätin, että vaikka kuinka ei olisi aikaa, yritän huomenna käydä taas hiihtämässä. Työt eivät ole yhtä tärkeitä kuin liikunta, ja minulla on kuitenkin hyvin vähän hiihtomahdollisuuksia per talvi. Ne pitää hyödyntää.

Viimeksi inspiroiduin eilen nähdessäni ensimmäistä kertaa hääkutsumme valmiina painovedoksena. Kävin katsomassa koevedoksen ja se oli juuri sellainen kuin piti. Koko matkan takaisin työpaikalle nautin auringonpaisteesta ja hymyilin leveästi samalla kun mietin hääjärjestelyjä.

Löysin tämän kivan meemin Pitsiniekka-blogista. En haasta ketään mukaan, mutta olisi mukava lukea lisää näitä Viimeksi-postauksia ihan ilman pakottavaa haastettakin.

 

Ruokaa ja ruoanlaittoa harrastava kaverini haastoi itsensä irrottautumaan rutiinesita vuonna 2017: kerran viikossa yksi uusi resepti. Se tekee 52 uutta ohjetta vuodessa.

Päätin lähteä haasteeseen mukaan. Meillä on aika paljon keittokirjoja, mutta aika usein tulee tehtyä ruoaksi jotain tuttua, jota on tehty ennenkin. Se on yleensä helpompi ja varmempi tie hyvään ateriaan. Ei sillä etteikö keittokirjoja meillä luettaisi – kyllä luetaan, siksihän niitä niin paljon on. Silti ajattelin, että tämä haaste tuo kivasti virkeyttä ruoanlaittoon. Idea tietysti on, että jokaisesta uudesta reseptistä myös blogataan.

Hitaampaa kuin uusien reseptien kokeileminen, näyttää tällä hetkellä olevan blogiin kirjoittaminen. Nyt on jo viikko 3, enkä ole vielä blogannut yhdestäkään uudesta ruokalajista. Mutta nyt korjaan asian ja rysäytän kerralla kolme uutta ruokalajia! Valitettavasti yhdestäkään niistä ei ole kuvia – tässä kohdassa(kin) koetan petrata jatkossa. Tosin esim. viikon 3 ruoka kaalilaatikko on niin paljon rumempaa kuin miltä maistuu, että ainakaan tämän amatöörikuvaajan kuvat eivät tekisi oikeutta ruoalle.

Vuoden ensimmäisellä viikolla tein Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirjasta kikhernepataa. Pata hautui uunissa parisen tuntia, ja kanelitangon ja kypsyvän myskikurpitsan tuoksut todella herättivät minun ja vieraitteni nälän! Söimme kikhernepadan kanssa couscousia ja tzatzikia. Tarkoitus oli tarjota Meri-Tuulin ohjeen mukaan tehtyä slim saucea, mutta se kääntyi lennossa tzatzikiksi kun kaikkia tarvittavia aineita ei yllättäen löytynytkään. Kikhernepadasta riitti kolmen hengen illalliselle ja kahteen lounaaseen minulle vielä seuraavina päivinä. Parasta siinä oli tuoksu ja pehmeäksi hautuneet kurpitsa ja taateli, ikävintä kikherneiden aiheuttamat lievät vatsakuprut seuraavana päivänä.

Viikolla 2 halusin käyttää jääkaapissa vanhenevat maidot ja kananmunat. Tein jauheliha-juustorullan Kodin kuvalehden ohjeella. Tosin sovelsin kyllä reseptiä melko paljon täytteen kasvisten osalta, mutta perusidea oli tuosta. Kyseessä oli siis täytetty pannukakku, jollaista olen kyllä tehnyt ennenkin, mutta ilman ohjetta. Nyt on pakko sanoa, että tästä tuli aivan järkyttävän hyvää, eikä ihme: pannukakkutaikinassakin oli voita ja täytteessä juustoa. Söimme tästä lounasta ja iltapalaa ja yksi pala oli vielä töissäkin minulla  mukana. Raikkaan salaatin kanssa se oli parhaimmillaan. Tämän reseptin haluan kyllä tallentaa, niin hyvää tämä oli. Parasta oli herkullinen maku, ikävintä epäterveellisyys – pannukakku ei ole mitään kevytruokaa.

Tämän viikon The Resepti löytyi HS Ruokatorstai -keittokirjasta. Halusin tehdä kaalilaatikkoa. Minulla oli Hellapoliisin ohje, jota olen joskus kokeillut, mutta halusin kokeilla jotain uutta. Ruokatorstain ohje oli jännittävän kuuloinen, ja laatikon tekeminen oli aika hauskaa, joskin hidasta. Kaalilaatikko on todellakin ns. slow foodia. Olisi ehkä kannattanut tehdä se viikonloppuna tai etätyöpäivänä, sillä työpäivän jälkeen aloitettuna se ei ehtinyt saman illan päivälliseksi. Korvasin osan jauhelihasta soijarouheella. Laitoin ehkä vain noin kolmasosan soijaa, kun en ollut varma miten se sopii kaalilaatikkoon, mutta olisi hyvin voinut laittaa enemmänkin, niin hienosti soijarouhe ruokaa upposi. Yhdestä kaalinkerästä tuli aika paljon ruokaa (annoin yhden foliovuoan vanhemmillenikin), ja pakastin kaalilaatikon valmiina annoksina tulevia viikkoja varten. Yhtään ikävää puolta kaalilaatikosta en keksi, ellei rumaa ulkonäköä lasketa. Mutta maku on erinomainen, ja sen tekeminen oli kivaa. Varsin suurta mielihyvää sain myös siitä, että ainakin kahdeksan annosta ruokaa syntyi alle kympillä. Kaali on halpaa ja hyvää ja terveellistä!

Koska korvasin osan jauhelihasta soijarouheella, riitti jauhelihapaketista kahteen ruokaan. Tein lopusta yrttilihapullia. Ne menivät pakasteeseen nekin.

Valitettavasti Hesarin ohjeisiin ei juuri nyt pysty linkittämään. Sekä kaalilaatikon resepti että yrttilihapullat olivat Ruokatorstaista.

Sisäasianministeriön virkamies Karl-Axel Björk ratkaisee kirjassa Kuka kuolleista palaa (2016) jo kolmannen rikoksen. Aikaa ei ole kulunut edellisistä seikkailuista kovin paljon, sillä ensimmäinen osa, Yön sydän on jäätä (2014), sijoittui maaliskuuhun 1921, ja nyt kolmannessa kirjassa ollaan vasta saman vuoden loppukesässä. Hyvä näin, jotta sarja pysyy kiinnostavasti kiinni 1920-luvun alkupuolessa, eikä juonta ole tarpeen venyttää siksi että päähenkilö vanhenee liikaa.

Kuka kuollesta palaa oli tähän asti minusta kiinnostavin näistä Virpi Hämeen-Anttilan dekkareista. En tiedä mistä se johtui, sillä en oikein osaa analysoida dekkarin juonen toimivuutta, niin vähän tätä genreä luen. Lukija kyllä tajusi murhaajan ja murhakuvion jo ennen kuin poliisit sen tajusivat, mutta rikollisten kiinni saaminen olikin se vaikeampi osuus. Tuhopolttaja rikoksen toteuttajana oli minusta hyvä idea, ja myös se että rikos oli tällä kertaa irrallinen Björkin ”arkkivihollisen” Atamaanin puuhista – vaikka toki tämä arkkivihollisuus pysyi mukana ja sitä ylläpidettiin, jottei se pääse unohtumaan lukijalta.

Ehkä pidin kirjasta myös siksi, että Björkin henkilökohtainen elämä muuttui kirjassa ratkaisevasti. Jo kirjan nimi (joka jälkeenpäin ajateltuna on monitasoinen ja oivaltava sanaleikki) kertoi, että Björkin kuolleeksi toivottu luultu isä palaa kotiin. Muissa ihmissuhteissaan Björk on yhtä saamaton kuin ennenkin, ja pitää vähän kuin puolivahingossa kolmea eri naista lankojen päässä varpaillaan. Ihan vain saamattomuuttaan Björkistä tulee minun silmissäni hiukan huithapeli renttu. Kyse voi toki olla myös 1920-luvun tapakoodista: vaikka tapaillaan tiiviisti ja odotukset ovat ilmiselviä, naiset eivät voi vaatia sitoutumista ennen kuin mies jollain tavalla osoittaa tunteensa.

Olen koko sarjan ajan odottanut, että Björk sotkeutuisi tavalla tai toisella sisäministeri Ritavuoren murhan tutkimuksiin. Ministeri Ritavuori ammuttiin Nervanderinkadulla (paikalla on muistolaatta) helmikuussa 1922. Minusta on kiehtovaa, että Björkin virkamiesammatin kautta Hämeen-Anttila saa ujutettua romaaniin myös aikakauden sisäpolitiikkaa, jota muuten historiankirjoissa harvoin käsitellään. Itse olen oppinut ainakin esimerkiksi ns. suojeluskuntaselkkauksesta  (linkki menee Wikipediaan) jonka Ritavuori ratkaisi puhtaasti juonittelemalla. Kuka kuolleista palaa enteileekin jo selvästi Ritavuoren tulevaa murhaa. Jäänkin varsin innokkaasti odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Odottaessani otan seurantaan ja lukulistalle Virpi Hämeen-Anttilan blogin Kadonnutta 20-lukua etsimässä [sic] joka liepeilee kirjasarjan teemoja.

Historia- ja kulttuurialan ihmisenä minun olisi tietysti pitänyt hankkia Museokortti heti kun se aikanaan lanseerattiin. Totesin kuitenkin, että käyn varsin vähän museoissa, niin ettei se kannata. Vähän siitä kuitenkin oli huono omatunto, ja kun viime kesän alussa Taidematkustaja-blogin Laura kirjoitti Museokortti-järjestelmän uudistuneesta asiakassivusta, minäkin tein päätöksen kortin hankinnasta.

Kun kesäloman ensimmäinen museokäynti koitti Sibeliusten kotimuseossa Ainolassa, minä tein heti kassalla hankinnan. Ainolasta sain mukaani väliaikaisen kortin, mutta varsin nopeasti postilaatikkoon tipahti varsinainen keltainen Museokorttini.

Museokortin paras ilo on ollut se, että se madaltaa kynnystä käydä museoissa. Sekä Lauran että museokorttini ansiosta olen syksyn aikana oppinut, että museossa – etenkin taidemuseossa – voi vain piipahtaa. Aina ei tarvitse olla erityinen vapaapäivä tai erityisen juhlava tunnelma ja paljon aikaa. Näyttelyn voi käydä katsomassa lounastunnilla, tai jos on pieni ylimääräinen hetki, voi tutussa museossa käydä katsomassa vain yhdenkin teoksen. Jokainen museokäynti kuitenkin tekee ihmiselle hyvää: ”Kulttuurimuodoissa erityisesti museoissa käyminen vaikutti positiivisimmin itse koettuun terveydentilaan.” 

Aivan niin paljon en ole museoissa käynyt kuin vielä syksyllä suunnittelin. Sinebrychoffin taidemuseon asetelmanäyttely jäi käymättä, samoin en ehdi Kansallismuseon Renessanssi. Nyt! -näyttelyyn. Ateneumissa  olen kuitenkin nähnyt sekä Alice Neelin että Amedeo Modiglianin näyttelyt, ja Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ihastuin Ron Mueckin jättipatsaisiin. Yksi hienoimmista näyttelykokemuksista oli Helsingin taidemuseossa suuren suosion saanut Yayoi Kusaman näyttely, joka on auki vielä pari viikkoa.

Alla Museokortin sivulta kopioitu listaus korttini käytöstä:

MUSEOKÄYNNIT


Nykytaiteen museo Kiasma
29-10-2016 15:48:52

Ateneumin taidemuseo
29-10-2016 14:07:04

HAM Helsingin taidemuseo
19-10-2016 14:17:16

Tampereen museot, Museokeskus Vapriikki
24-09-2016 14:20:44

Ateneumin taidemuseo
22-09-2016 11:47:40

Sara Hildénin taidemuseo
22-08-2016 15:53:05

Kansallismuseo
17-08-2016 14:02:58

Lottamuseo
17-07-2016 14:40:24

Ainola
17-07-2016 13:59:00

Olen höylännyt korttiani lähinnä Tampereella ja Helsingissä. Seuraavaksi pitäisikin ulkoiluttaa sitä myös lähempänä eri kotejamme: Suomen käsityön museossa Jyväskylässä on Dora Jungin näyttely joka pitää nähdä, ja Lappeenrannassa Etelä-Karjalan museon näyttely Väri on valoa kuulostaa valtavan mielenkiintoiselta – sinne on pakko päästä näkemään maailman ensimmäisiä värivalokuvia. Ja kunhan kesä koittaa ja lähdemme taas kesämökille Etelä-Savoon, haluan viimein käydä Mikkelissä Päämajamuseossa. Myös uudistunut Lenin-museo Tampereella on ehdottomasti käyntikohteiden listalla, olen kuullut siitä paljon hyvää. Didrichsenin taidemuseossa helmikuussa avautuva Juho Rissasen näyttely kuulostaa taas melkeinpä pakolliselta museovierailulta Helsingissä käydessä.

Vaikka oma Museokorttini käyttölistaus kalpenee varsinaisten museoharrastajien rinnalla, se on silti huomattavan paljon pidempi kuin se olisi ilman tätä korttia. Jo tähän mennessä korttini on maksanut hintansa (59 e) moneen kertaan takaisin, enkä epäröi uusia sitä heinäkuussa, kun uusimisen aika tulee.

Minun piti käydä katsomassa kirjaston lainahistoriani ennen kuin uskoin kalenterimerkintöjen puutetta: olen lukenut joulukuussa ilmeisesti todellakin vain kaksi kirjaa. Ne kumpikin valmistuivat joululomalla. Mitä ihmettä olen tehnyt koko kuun alkupuolen?

Näistä nyt ei oikein listaa saa, mutta silti:

Jos miettii vuoden parasta lukukokemusta, nousevat tuoreemmin mielessä olevat helpommin esiin. Näin ollen Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista pääsisi korkealle listalla. Mutta vuoden 2016 kirjaseikkailuja selatessa huomaan, että ylipäätään kotimaiset kirjailijat ovat olleet suosikkejani kuluneena vuonna. Esimerkiksi Tommi Kinnunen, Karo Hämäläinen ja Heidi Köngäs ovat tehneet kirjoillaan vaikutuksen. Susanna Alakosken lukeminen on niin tärkeää, että haluaisin saada hänen kirjansa pääministerin ja muiden tärkeiden poliitikkojen lukulistalle.

Tulevasta vuodesta toivoisin, että ehtisin lukea enemmän. Ja että saisin aikaiseksi lukea kotihyllystä edelleenkin kirjoja, jotka odottavat lukemattomina (ja joista voisi sen jälkeen ehkä luopua). Odotukseni eivät kohdistu niinkään kirjojen tuotantoon tai uutuuksiin vaan hyviin, loppuun asti saatettuihin kirjaseikkailuihin. Äänikirjojen kuunteluni on edelleen kasvussa, ja niiden kautta pääsen onneksi myös uusiin maailmoihin.

Edit. 5.1.2017. Voi minua harvapäätä! Kirjoitin ennen joulua blogiin lukemastani, mutta en muistanut laittaa sitä tähän listaan. Miten pahasti pääni pettää nykyään?

Eli luin vielä yhden kirjan joulukuussa (ennen noita yllämainittuja): Laila Hietamiehen Unohduksen lumet.