Lailan kanssa Lappeenrannassa

Olin tykkänään unohtanut yhden kirjan marraskuussa luettujen listasta: Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) esikoisromaani Lehmusten kaupunki tuli lukulistalleni, koska halusin lukea jotain Lappeenrantaan sijoittuvaa. Olen lukenut Lehmusten kaupunki-sarjan kolme ensimmäistä romaania joskus lukiolaisena, mutta kertaus oli ihan hyväksi.

Lehmusten kaupunki-sarja tunnetaan myös Lappeenranta-sarjana. Alunperin Hietamies kirjoitti sen kolmiosaiseksi. Esikoinen Lehmusten kaupunki ilmestyi vuonna 1972, toinen osa Unohduksen lumet vuonna 1973 ja trilogian kolmas osa Kukkivat kummut 1976. 2000-luvun alussa Hietamies kirjoitti suosittuun sarjaansa vielä neljä kirjaa lisää. Näitä en ole lukenut, mutta ehkä tästä innostun.

Vietän nykyelämässäni aina välillä aikaa Lappeenrannassa, koska puolisoni on töissä siellä. Aina kun mahdollista, teen etätöitä sieltä käsin. Olen yrittänyt vähitellen tutustua kaupunkiin, mutta melko vähäiseksi se on jäänyt. Hyvä tapa tehdä tuttavuutta uuden paikan kanssa on lukea sinne sijoittuvia kirjoja, ja koska muutenkin kaipasin kevyttä luettavaa kaamokseen, Lappeenranta-sarja oli oikein sopiva.

Sopiva se on myös siksi, että etenkin ensimmäinen osa Lehmusten kaupunki kertoo kaupungin siviiliväestön ja siellä toimivien rykmenttien kohtaamisista 1920-luvun loppuvuosina. Virnistelin lukiessani kuvauksia upseerikerhon tanssiaisista ja hienoista upseerien rouvista, jotka pukeutuivat aina kauniisti, tanssivat juhlissa aamuun asti ja olivat tavallisten kaupunkilaisten ihailemia. Melko kaukana on tuo kuvaus tämänpäivän upseerinrouvan arjesta, hih hih.

Kirjasarjassa on useita päähenkilöitä, mutta keskeisin ihmissuhdejuoni liittyy luutnantti Vehmaksen ja ompelijatar Ilonan rakkaustarinaan. Vielä 1920-luvulla ratsuväen luutnantti ei voinut mennä naimisiin alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan naisen kanssa, joten Vehmas ja Ilona eivät saa lupaa avioliittoon. Samaan aikaan kun Vehmaksen paras ystävä rakastuu Ilonan varakkaaseen ystävättäreen ja tekee hänestä juhlitun upseerinrouvan, Ilona synnyttää aviottoman lapsen ja joutuu lähtemään kaupungista. Rinnalla kulkee myös Vehmaksen ratsupalvelijan Tukevan tarina – Tukevan oma avioliitto on onnellinen ja kaukana upseeriperheiden dramatiikasta. Tukevan sympaattinen perhe ja tarmokas Ida-vaimo nousevat myöhemmissä osissa vielä keskeisemmäksi osaksi tarinaa.

Luin tänään loppuun toisen osan, Unohduksen lumet, joka kertoo talvisodasta. Uskon Hietamiehen tehneen huolellista taustatyötä romaanilleen, sillä hän kuvaa hyvin tarkasti kaupungin pommitukset, pommien osumat, pommisuojat, kuolleet ja haavoittuneet. Tätä lukiessani olin jo kovasti kiintynyt päähenkilöihin, ja kyynelet poskilla juosten luin väistämätöntä: sodassa kuolevat nekin, joista pitää eniten.

On todella mukavaa seurata kirjan tapahtumia tutuilla kaduilla: Vehmas asuu Ainonkadulla, satama ja puisto kylpylän luona ovat kohtaamispaikkoja, Wolkoffin talo on tietenkin ennallaan, ja Raatihuone omalla paikallaan. Hotelli Patria on nykyään Scandic, mutta käsittääkseni sekin on juuri siinä kohdalla missä se oli ennen sotaa. Pieni kiinnostava yksityiskohta muuten on, että Hietamies ei kertaakaan mainitse kaupunkia nimeltä. Lappeenranta se on, mutta kirjassa puhutaan vain kaupungista. Toinen yksityiskohta: Laila Hietamies on kirjoittanut myös itsensä osaksi tarinaa, sinne piiloon. Hieno oivallus nuorelta kirjailijalta.

Täytyy mainita myös ajoittainen turhautuminen: Hietamiehen henkilöt eivät – ehkä Tukevaa lukuunottamatta – ole kovin uskottavia. Dialogi on ylidramaattista ja teennäistä, paikoitellen ärsyttävyyteen saakka. Mutta silti näiden kirjojen parissa on helppo viihtyä, helppo eläytyä ja upota tarinaan. Sodan alun aiheuttamat muutokset arjessa, tunteet ja tapahtumat Hietamies kuvaa erinomaisen uskottavasti. Ylipäätään naisten näkökulma sodan arkeen on tavoitettu hienosti. Kyllä mukana on ihannointia ja naisten sankarillistamista, mutta Hietamies kuvaa silti minusta äärettömän uskottavasti juuri sodan arkea kotirintamalla.

Aloitin kolmannen osan jo tänään. Sen alku on hieno esimerkki näkökulmasta, jota ei aina osata tuoda esille tutkimuksen keinoin. Kukkivat kummut alkaa kohtauksella, jossa eräs ensimmäisen osan henkilöistä, nuori nainen, palaa kaupunkiin sotaleskenä. Hänen matkansa sankarihautausmaalle tekee kipeää, sillä Hietamiehen tekstiä lukiessa tajusin, että nämä kirjan päähenkilöt ovat nuorempia kuin minä nyt – ja silti osa heistä on leskiä, epätoivoisia surusta ja väsymyksestä, ja pakotettuja nousemaan aamuisin, koska elämä jatkuu vaikka sen ei aina haluaisi tai jaksaisi jatkuvan. Kipeää se tekee siksi, että se ei ole vain fiktiota – tämä kohtaus voisi olla ja epäilemättä ollutkin täydellisen totta tuhansille naisille.

Laila Hirvisaarella on kotisivut, joista löytyy lisää tietoa koko kirjasarjasta.