joulukuu 2016


Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)on epäilemättä yksi syksyn myydyimpiä kirjoja, kuten aina käy Finlandia-voittajalle. Seuraan kirjamaailmaa sen verran heikosti näinä päivinä, että minäkin luin Viikilästä ensimmäisen kerran vasta Finlandia-ehdokasluettelosta. Nyt sain sen joululahjaksi. Vaikka Joulupukin tuoma kirjapino oli ennätyksellisen korkea, Engelin kaupunkiin tartuin ensimmäisenä, sillä sitä olin eniten toivonut.

Ohut, nopeasti päiväkirjana etenevä teos olisi nopealukuinen, jos se ei olisi niin pysähdyttävän kaunis. Kirjan lopussa on jopa lukuohje, joka tosin on turha: tätä kirjaa ei voi lukea muuten kuin hitaasti ja herkkyydelleä. Tai ehkä voi, mutta ainakin minusta nopeasti ahmien riveiltä olisi jäänyt asioita tajuamatta. Luin hitaasti, palasin välillä taaksepäin, nousin välillä tekemään muuta jotta lukukokemus keventyisi. Kuten hyvissä esikoisromaaneissa usein, myös Engelin kaupungin jokainen rivi, jokainen sana on tarkkaan punnittu.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirja Helsingistä ja sen kauniista, kuuluisasta empirekeskustasta. Tai oikeammin kirja kertoo arkkitehdista, Johan Carl Ludvig Engelistä, joka asui Helsingissä kauan. Teos on päiväkirja, mutta ei virallinen vaan Engelin öisin, salaa muilta kirjoittama ajatusten kudelma. Yöpäiväkirjan sivuilla hohtavat samaan aikaan yksityiskohdat ja kokonaisuus: arkkitehdin sisäinen maailma, oma perhe, Helsingin silloinen eliitti ja jopa itse keisari. Pitkä ajanjakso, vuodesta 1816 vuoteen 1840 ehtii sisältää kylmiä talvia ja tuulisia kesiä. Siihen mahtuu iloja, kaipuuta ja suurta surua.

Tämän kirjan tulen lukemaan uudestaan, sillä sen kauneus jätti sydämen laulamaan. Vähän aikaa kuitenkin luen muuta, sillä kirjastosta on vielä iso pino ”joululukemista”, ja Joulupukin tuomasta kirjapinosta on vielä muut helmet lukematta. Akvarelleja Engelin kaupungista on kuitenkin saatavilla kavereille lainaksi, jos joku haluaa.

Mainokset

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tämän vuoden parhaan ja tärkeimmät joululaulun palkintoa ei tarvitse edes harkita. Elias Kaskisen esittämä, Jarkko Meretniemen säveltämä, Lilli Loiri-Sepän sanoittama ja Leri Leskisen tuottama joululaulu Tuli joulu ilotaloon julkaistiin osana Helsinki Mission joulukeräystä, jossa puhutaan myötätunnon puolesta ja taistellaan yksinäisyyttä vastaan.

Kun kuulin laulun ensimmäisen kerran radiossa, kuulin vain osan sanoista ja ihmettelin niitä hiukan, mutta tuo yllä lainaamani säe kolahti niin että olisin halunnut kääntää radiota taaksepäin kuullakseni laulun uudelleen. Seuraavalla kerralla painoin jotain kohtia tekstistä mieleen, jotta pystyin sitten googlaamaan kappaleen.

Youtubesta löytyy videokin, kannattaa katsoa ja kuunnella. Vaikka en ehkä ole syrjätymistutkijoiden määritelmissä riskiryhmää, tämä sanoitus puhuttelee minuakin kovasti: Tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään /…/ tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. 

Laulu on todella tämän päivän joululaulu muutenkin kuin siksi, että Romanian kerjäläiset ja rasistit on mainittu. Tämä laulu kertoo yhteiskuntamme eriarvoistumisesta sekä siitä, miten välillä tuntuu että ihmisen arvoa mitataan ulkoisella menestyksellä. Voi olla naiivia sanoa, että joulu tulee myös niille ihmisille, jotka eivät yhteiskunnan tai yhteisön mittareilla ole menestyneitä. Se voi olla naiivia, mutta joulun viesti kuuluu kaikille, myös laulun kuvaamille juurettomille ja likaisille.

Tuli joulu ilotaloon, tekokynttilöiden valoon
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Huorat, juopot, yksinäiset, Romanian kerjäläiset,
hetken joukko onnellinen katsoo lasta keskellään.

Outo valo loistaa ylle vanhan pahvilaatikon
siinä uinuu ihmislapsi, kenen lienee on.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana he kaikki kotiin päässeet on.

Ihan pieni ihmislapsi, vastasyntynyt,
aaltopahvilaatikossa hiljaa nukkuu nyt.
Joku vanhaan villapeittoon hänet käärinyt.
Joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Rasistit ja siirtolaiset, Välimeren pakolaiset
tarttuu hellyydellä hiljaa käsiin likaisiin.
Kuka vielä väittää ettei usko ihmeisiin?
Lapsi meidän jokaisen tuo valon sydämiin.

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tuli joulu ilotaloon,
tekokynttilöiden valoon,
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on.

Mutta nyt on joulu. Joulu on kaikkine piirteineen minulle rakas juhla, ja kyllä, myös sen lohdullisen sanoman vuoksi. Tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. Tänä iltana ei tarvitse suorittaa, tänään kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen. Me kaikki kelpaamme, me kaikki olemme kotona.

Kuuntelin joulukuun alkupuolella loppuun Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) romaanin Vienan punainen kuu (1992) äänikirjaversion. Kun samaan aikaan luin Lehmusten kaupunkia, tuntui Hietamiestä tulevan vähän liikaakin. Silti kuuntelin tämänkin loppuun, koska halusin tietää miten tarinassa käy.

Vienan punainen kuu kertoo Anna Liisasta, joka kasvaa Vienan Karjalassa 1900-luvun alkuvuosina. Anna Liisan vanhemmat ovat hukkuneet onnettomuudessa, ja sen jälkeen hänen tätinsä Katri Jääskeläinen ottaa hänet kasvatettavakseen. Tarinan keskeisin käänne on Anna Liisan isänisän Ilja Huotarin paluu Vienaan. Ilja Huotari on lähtenyt merille nuorena (jätettyään naisen raskaaksi kotikylässä) ja palaa nyt Kanadan kultakentiltä rikkaana miehenä. Anna Liisan ja buobon suhde ei ole ongelmaton, mutta kas kummaa, kyllä se siitä sitten suttaantuu kuin ei mitään.

Kirja huipentuu sisällissodan kevääseen 1918. Vienakaan ei säästynyt sodalta ja veriteoilta tuona julmana aikana. Ilja Huotari on luonnostaan valkoisten puolella, mutta karttaa viimeiseen asti väkivaltaa ja koettaa sinnitellä molempien sodan osapuolten kanssa väleissä. Myös Anna Liisa joutuu osaksi punaisten ja valkoisten välienselvittelyä etenkin ihmissuhteidensa kautta. Anna Liisan lapsuudenystävä Anja on bolsevikki ja rakastaja jääkäri. Miten sellaisten ristiriitojen välissä voi selvitä?

Kuten pari päivää sitten kerroin, lukiessani Hietamiehen Lappeenranta-sarjaa kiinnyin sen henkilöihin niin että sodan kauheuksien kohdalla itketti. Anna Liisaan en kiintynyt. Päinvastoin, hän oli minusta ärsyttävä kaikenkattavan naiiviutensa, hyväuskoisuutensa ja kirkasotsaisuutensa kanssa. Anna Liisa on niin hemmoteltu ja hyvinvoiva, ettei hän näe lähistönsä kärsimystä, koska hän ei voi uskoa sellaista olevan olemassakaan. Jo Anjan hahmo hänen vierellään voisi kertoa Anna Liisalle, että kaikkien elämä ei ole prinsessasatua, mutta Anna Liisa ei vain osaa nähdä, eivätkä hänen läheisensä tule ajatelleeksi että häntä pitäisi auttaa tässä. Näin tytöstä kasvaa minun nähdäkseni melko itsekeskeinen, luottavainen ja elämän hyvät asiat itsestäänselvyytenä ottava nainen. Hän tekee isoja virheitä ihmissuhteissaan juuri siksi, että ei osaa kieltää itseltään mitään, koska häneltä ei ole koskaan kielletty mitään. Harkitsematta seurauksia hän toimii ja tekee, ”kuuntelee sydämensä ääntä” mikä aiheuttaa sen, että hän vain käyttäytyy typerästi ja aiheuttaa vahinkoa.

Olipa avautuminen, huh. Arvostan Laila Hietamiestä/Hirvisaarta kirjailijana, ja siksi tämä Vienan punainen kuu oli aikamoinen pettymys.

Olin tykkänään unohtanut yhden kirjan marraskuussa luettujen listasta: Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) esikoisromaani Lehmusten kaupunki tuli lukulistalleni, koska halusin lukea jotain Lappeenrantaan sijoittuvaa. Olen lukenut Lehmusten kaupunki-sarjan kolme ensimmäistä romaania joskus lukiolaisena, mutta kertaus oli ihan hyväksi.

Lehmusten kaupunki-sarja tunnetaan myös Lappeenranta-sarjana. Alunperin Hietamies kirjoitti sen kolmiosaiseksi. Esikoinen Lehmusten kaupunki ilmestyi vuonna 1972, toinen osa Unohduksen lumet vuonna 1973 ja trilogian kolmas osa Kukkivat kummut 1976. 2000-luvun alussa Hietamies kirjoitti suosittuun sarjaansa vielä neljä kirjaa lisää. Näitä en ole lukenut, mutta ehkä tästä innostun.

Vietän nykyelämässäni aina välillä aikaa Lappeenrannassa, koska puolisoni on töissä siellä. Aina kun mahdollista, teen etätöitä sieltä käsin. Olen yrittänyt vähitellen tutustua kaupunkiin, mutta melko vähäiseksi se on jäänyt. Hyvä tapa tehdä tuttavuutta uuden paikan kanssa on lukea sinne sijoittuvia kirjoja, ja koska muutenkin kaipasin kevyttä luettavaa kaamokseen, Lappeenranta-sarja oli oikein sopiva.

Sopiva se on myös siksi, että etenkin ensimmäinen osa Lehmusten kaupunki kertoo kaupungin siviiliväestön ja siellä toimivien rykmenttien kohtaamisista 1920-luvun loppuvuosina. Virnistelin lukiessani kuvauksia upseerikerhon tanssiaisista ja hienoista upseerien rouvista, jotka pukeutuivat aina kauniisti, tanssivat juhlissa aamuun asti ja olivat tavallisten kaupunkilaisten ihailemia. Melko kaukana on tuo kuvaus tämänpäivän upseerinrouvan arjesta, hih hih.

Kirjasarjassa on useita päähenkilöitä, mutta keskeisin ihmissuhdejuoni liittyy luutnantti Vehmaksen ja ompelijatar Ilonan rakkaustarinaan. Vielä 1920-luvulla ratsuväen luutnantti ei voinut mennä naimisiin alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan naisen kanssa, joten Vehmas ja Ilona eivät saa lupaa avioliittoon. Samaan aikaan kun Vehmaksen paras ystävä rakastuu Ilonan varakkaaseen ystävättäreen ja tekee hänestä juhlitun upseerinrouvan, Ilona synnyttää aviottoman lapsen ja joutuu lähtemään kaupungista. Rinnalla kulkee myös Vehmaksen ratsupalvelijan Tukevan tarina – Tukevan oma avioliitto on onnellinen ja kaukana upseeriperheiden dramatiikasta. Tukevan sympaattinen perhe ja tarmokas Ida-vaimo nousevat myöhemmissä osissa vielä keskeisemmäksi osaksi tarinaa.

Luin tänään loppuun toisen osan, Unohduksen lumet, joka kertoo talvisodasta. Uskon Hietamiehen tehneen huolellista taustatyötä romaanilleen, sillä hän kuvaa hyvin tarkasti kaupungin pommitukset, pommien osumat, pommisuojat, kuolleet ja haavoittuneet. Tätä lukiessani olin jo kovasti kiintynyt päähenkilöihin, ja kyynelet poskilla juosten luin väistämätöntä: sodassa kuolevat nekin, joista pitää eniten.

On todella mukavaa seurata kirjan tapahtumia tutuilla kaduilla: Vehmas asuu Ainonkadulla, satama ja puisto kylpylän luona ovat kohtaamispaikkoja, Wolkoffin talo on tietenkin ennallaan, ja Raatihuone omalla paikallaan. Hotelli Patria on nykyään Scandic, mutta käsittääkseni sekin on juuri siinä kohdalla missä se oli ennen sotaa. Pieni kiinnostava yksityiskohta muuten on, että Hietamies ei kertaakaan mainitse kaupunkia nimeltä. Lappeenranta se on, mutta kirjassa puhutaan vain kaupungista. Toinen yksityiskohta: Laila Hietamies on kirjoittanut myös itsensä osaksi tarinaa, sinne piiloon. Hieno oivallus nuorelta kirjailijalta.

Täytyy mainita myös ajoittainen turhautuminen: Hietamiehen henkilöt eivät – ehkä Tukevaa lukuunottamatta – ole kovin uskottavia. Dialogi on ylidramaattista ja teennäistä, paikoitellen ärsyttävyyteen saakka. Mutta silti näiden kirjojen parissa on helppo viihtyä, helppo eläytyä ja upota tarinaan. Sodan alun aiheuttamat muutokset arjessa, tunteet ja tapahtumat Hietamies kuvaa erinomaisen uskottavasti. Ylipäätään naisten näkökulma sodan arkeen on tavoitettu hienosti. Kyllä mukana on ihannointia ja naisten sankarillistamista, mutta Hietamies kuvaa silti minusta äärettömän uskottavasti juuri sodan arkea kotirintamalla.

Aloitin kolmannen osan jo tänään. Sen alku on hieno esimerkki näkökulmasta, jota ei aina osata tuoda esille tutkimuksen keinoin. Kukkivat kummut alkaa kohtauksella, jossa eräs ensimmäisen osan henkilöistä, nuori nainen, palaa kaupunkiin sotaleskenä. Hänen matkansa sankarihautausmaalle tekee kipeää, sillä Hietamiehen tekstiä lukiessa tajusin, että nämä kirjan päähenkilöt ovat nuorempia kuin minä nyt – ja silti osa heistä on leskiä, epätoivoisia surusta ja väsymyksestä, ja pakotettuja nousemaan aamuisin, koska elämä jatkuu vaikka sen ei aina haluaisi tai jaksaisi jatkuvan. Kipeää se tekee siksi, että se ei ole vain fiktiota – tämä kohtaus voisi olla ja epäilemättä ollutkin täydellisen totta tuhansille naisille.

Laila Hirvisaarella on kotisivut, joista löytyy lisää tietoa koko kirjasarjasta.

 

Minulla oli vaikka mitä suunnitelmia joulua varten. Esimerkiksi olen jo ostanut tarvikkeet pensseleitä myöten muutamien tuolien maalaamista varten. Tarkoitus oli, että tuolit olisivat jouluna olleet kunnossa. Kun näytti siltä ettei toteudu, laskin tavoitetta: olisi edes yksi niistä uudessa maalissa. Loppujen lopuksi niistä ei yksikään ole edes nähnyt hiomapaperia.

Ostin kirjamessuilta jouluruokakirjan, jossa on herkulliselta vaikuttava saaristolaisleivän ohje. Tarkoitukseni oli testata ohjetta ennen joulua. Jos leipä ei olisi hyvää, voisimme jälleen ostaa takuuvarmasti hyvän saaristolaisleivän joulupöytään. Mutta teinkö leipää? Ostinko edes tarvikkeita? En päässyt edes siihen vaiheeseen, että olisin katsonut leivän ainekset ja hommannut ne kaupasta kotiin odottamaan sopivaa hetkeä.

Jossain vaiheessa kuvittelin, että minulla on kiireetön, pitkä loma. Että joululomalla on aikaa aloittaa tuolihuppujen ompelu häitä varten. Naurattaisi, jos en olisi vähän väsynyt.

IMG_20161217_175726.jpg

Myös marraskuu on ollut jokseenkin kaoottinen. Tajusin yhtäkkiä, että en ole saanut kauden influenssarokotetta. Otan sen aina, koska diabeetikkona haluan kaikin keinoin välttää sairastumista. Muistan, että paikallislehdessä oli jossain vaiheessa syksyä ilmoitus rokotusajoista, mutta kerran sen nähtyäni koko asia on mennyt pois mielestä. Rokotteet on jaettu jo. Onneksi niitä on jäljellä, ja soitto terveyskeskukseen riitti: saan rokotteeni huomenna.

Mutta jotain sentään. Sain joulukortit ajallaan postiin, ja muutamia pakettejakin lähti. Ystäviä en ole juurikaan ehtinyt joulukuussa tavata, mutta kävin kuitenkin tervehtimässä yhtä kolmeviikkoista vauvaa. Eilen puolestaan juhlittiin nuorimman kummityttöni neljättä syntymäpäivää. En minä siis täysin epäsosiaalinen eläin ole ollut.

Perjantaina olin myös Koneen Säätiön puurojuhlissa. Onneksi satuin olemaan Helsingin suunnalla muutenkin, sillä vaikka puurojuhlassa ei varsinaista asiaa edistettykään, oli lämminhenkinen minglaustilaisuus kiva kokemus.

Minua väsyttää niin etten jaksa ajatella. Ei pelkästään henkisesti (ehkä vähiten siksi) vaan jokseenkin kokonaisvaltaisesti. Elimistö on taas sekaisin, ja sain jokin aika sitten jälleen uuden tautidiagnoosin. Sen ajatteleminen vie loputkin energiat, enkä ole jaksanut keskittyä oikein mihinkään viimeiseksi kuluneen viikon aikana. Tapaan tammikuun lopussa lääkärin, kirjoitan sitten lisää – tällä hetkellä en itsekään oikein tiedä, mistä on kyse.

Tänään laitoin kotiin joulua. Siistin paikat päällisin puolin, laittelin koristeita ja valmistelin paikan joulukuuselle. Kuusi haetaan huomenna, mutta sisälle se tulee vasta parin päivän päästä. Tänään tein viimeiset työjutut ja suljin työkoneen toivottavasti visusti kiinni kahdeksi viikoksi.

Tänään kotiin tuli joulu.

Reissujen ja muiden kiireiden takia en tänä vuonna ole päässyt enkä tule pääsemään yksiinkään pikkujouluihin. Tänään kuitenkin, kuin sattumalta, huomasin viettäväni pikkujouluja ihan itsekseni.

Ensin kävin joulumarkkinoilla kylällä. Sitten aloin askarrella joulukortteja, ja siihen upposikin useampi tunti. Laitoin riisipuuron kypsymään haudekattilaan ja kuuntelin Jouluradiota samalla. Täydellistä!

Tänä iltana aion vielä laittaa hiukan joulukoristeita kotiin ja katsoa sen jälkeen vielä katsomatta olevat kaksi jaksoa Gilmoren tyttöjen Vuosi elämästä -jatkoa Netflixistä. Puuro hautunee sopivasti siihen mennessä, ja sen kanssa on luumukeittoa. Ehkäpä kaapista löytyy vielä glögitiivistettä täydellistämään pikkujouluiltani, Fazerin joulusuklaan kera.

Tällaisiako viikonloppuiltani olivat ennen kuin puoliso tuli elämääni? Yksinoloa, yksin puuhastelua? Tämä on ollut mukava päivä, mutta ei suinkaan siksi että kaipaisin tätä yksinolemisen rauhaa, vaan koska tämä on poikkeuksellinen tilanne. Tänä viikonloppuna olemme eri kaupungeissa, ja luulen että vaikka ikävä on kova (ja puhelin sekä soi että piippaa), kumpikin meistä ottaa ilon irti mahdollisuudesta tehdä yksin asioita (esim. jouluvalmisteluja). Sitten kun ollaan taas yhdessä on kivempi tehdä yhteisiä juttuja, eikä kumpikaan kaipaa ns. omaa rauhaa. Osa-aikainen etäsuhde on tehnyt meistä melkoisia toisiimme liimautujia, hehheh.

Tämä pikkujoulupäivä mahdollistui vain siksi, että puhalsin pelin poikki ja anoin lisäaikaa yhdelle artikkelille. Se piti palauttaa vuoden loppuun mennessä, mutta totesin etten jaksa. Se on yhteisartikkeli, ja kaksi muuta kirjoittajaa olivat aikataulussa. Minä vain en kyennyt enää. Oli pakko laskea rimaa ja sanoa, että nyt en pysty.

Jään joululomalle poikkeuksellisen aikaisin, jo viikon kuluttua. Ensi viikko on taas säntäilyä Helsingin ja Jyväskylän välillä, mutta perjantaista aloitan loman. Kyllä sitä on jo odotettukin tässä talossa, kyllä tosiaan.

Kiitos, Koneen Säätiö.

Olen tänään saanut myöntävän rahoituspäätöksen hankkeelleni Vanhemmuus sijaishuollossa kasvaneiden elämänkerronnassa, 1950-1990. Olotila on sanoinkuvaamattoman riemullinen.

Olen riemuissani siitä, että ylipäätään saan jatkaa tutkijana. Rahoitustilanteen epävarmuus, koko ajan piinaavammaksi käyvä kilpailu rahoituksesta ja kiihtyvä tulospaine ovat tehneet tutkijan työstä hyvin vähän houkuttelevan. Toisaalta se on parasta, mitä osaan ja työ josta nautin, enkä kevyin mielin valmistautunut luopumaan ammatistani rahoitustilanteen ja työttömyyden vuoksi. Siksi Koneen Säätiön joululahja on erittäin suuri ja tärkeä. Saan jatkaa tutkimusta, jolla on merkitystä niin minulle, tiedeyhteisölle kuin yhteiskunnalle laajemmin.

Tämä rahoitus on pisin, mitä minulle on koskaan myönnetty yhdellä kertaa. Se on apuraha, eikä siis työsuhde, mutta käytännössä se tarkoittaa, että minulla on töitä vuoden 2019 loppuun asti. Se tarkoittaa myös sitä, että todennäköisesti tämä on viimeinen työni post doc -vaiheen tutkijana. Tänä aikana minun tulee kerätä ansioita dosentuuria varten, jotta voin edetä tutkijan urapolulla.

Rahoituspäätös tarkoittaa siis, että sain töitä ensi kesäkuusta alkaen (jolloin edellinen rahoitukseni päättyy). Se tarkoittaa kovaa, kiireistä, henkisesti vaativaa ja koko ajan vaatimuksiltaan kasvavaa työtä. Mutta se tarkoittaa myös, että olen jälleen mitattu ulkopuolisten arvioijen silmin riittävän hyväksi, riittävän kelpaavaksi sekä sopivaksi tekemään tätä työtä.

Lastensuojelun menneisyys -selvitys oli tärkeä tälle maalle ja yhteiskunnalle, mutta myös aivan valtavan tärkeä minulle ihmisenä ja tutkijana. Tämä nyt rahoitusta saanut hanke jatkaa sen jalanjäljillä ja nojaa pitkälti osaamiseen, jota edellisessä työssäni olen kartuttanut.

Kiitos, Koneen Säätiö. Parempaa jouluyllätystä en olisi voinut toivoa.