Riina Katajavuoren Lahjat (2004) on ollut unohdetulla Lukemattomien listallani ikuisuuden – varmaan sieltä ilmestymisvuodestaan asti (mikä kertoo ehkä eniten listan iästä sekä omasta hitaudestani lyhentää sitä). Nyt Lahjat tuli vastaan kirjastossa, ja lainasin sen ihan vain koska muistin että tätä oli suositeltu.

Lahjat kertoo Tuuliasta, joka on kahden pienen lapsen äiti, ja välillä vähän väsynyt.

Hän halusi kaataa lasiseinät, polkea jalkaa, hyppiä tasajalkaa, räyhätä ja olla ruma. Mutta aina hän talttui, muisti olevansa äiti. Pienten lasten pieni äiti, pienten lasten suuri äiti, oikeamielinen hallitsija, jonka päästä kasvoi kultaiset hiukset ja jonka silmistä sädehti ihana lempeys ja jonka viitta oli purppuranpunaista paksua upottavaa samettia. Sen alle hän kätki maailman murheet, paijasi kymmenen paijausta pienten vuoteiden äärellä, lauloi suloisen lamppulaulun puolihämärässä huoneessa, peitteli lapset paketeiksi.

Tuulian kautta Katajavuori kuvaa äitiyteen liittyviä odotuksia ja sitä, miten inhimillistä on jos ja kun niitä ei tavoiteta. Äitiysihanteet ovat suorastaan järjenvastaisia, jos ne ottaa tosissaan. Ja vaikka ei ottaisi ihan kaikkea ihan tosissaan, niiden keskellä on vaikea pysyä täysin immuunina odotuksille.

Ja sitten on ne lapset. Tuulian Kanerva ja Pate ovat käsittääkseni ihan normaaleja lapsia, ja leikkivät, halaavat, itkevät ja raivoavat juuri niin kuin lapset tekevät. Koska Tuulia on inhimillinen, häntä välillä väsyttää se kaikki. Pikkulapsiaika vieraannuttaa Tuulian puolisostaan Kaista niin että hän vakavissaan joutuu miettimään, mihin miehessä oikein on aikanaan rakastunut.

Tuulia kuitenkin vähän ärsytti minua, en tiedä miksi. Ehkä se johtui siitä, että en itse elä samanlaista pikkulapsielämää, enkä siksi osannut samastua häneen tarpeeksi. Toisaalta en pitänyt myöskään kirjan lyhyiden lukujen rytmistä ja sirpalemaisuudesta. En tavoittanut tästä kaikesta kokonaisuutta. Siksi Lahjat jätti melko laimean vaikutelman.

Mainokset