Kalat ovat veljiäni, koska ne eivät osaa puhua turhia sanoja. Erämaan sudet ovat veljiäni ja raatelevat leijonat ovat veljiäni, mutta ei ihminen, koska ihminen tietää, mitä hän tekee.

Loppukesästä alkaen olen kuunnellut automatkoilla Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, jonka nimi tarkoittaa erinomaisen hyvää laatua ja nautinnollista kuuntelukokemusta.

Siitä on jo aikaa kun viimeksi olen Sinuheni lukenut. Muistin toki juonen pääpiirteet, ja muistin senkin miten nopeasti kirja vie mukanaan niin ettei sitä malttaisi keskeyttää. Muistin Sinuhen matkat pääpiirteittäin, muistin miten sietämätön nainen Nefernefernefer oli, ja ennen kaikkea muistin Minean ja Meritin.

Mutta äänikirjan kautta muistoni osoittautuivat hiukan vinoiksi. Muistin Minean nuorena, äkkipikaisena ja ylhäisenä, häikäisevän taitavana mutta kylmänä, enkä muistanut kuinka syvästi molemminpuolista Sinuhen ja Minean rakkaus oli. Nyt kuunnellessani sydäntäni kivisti Minean viimeisenä iltana, enkä enää pitänyt häntä liian kopeana hyvälle Sinuhelle.

Merit on aina ollut suosikkini Sinuhen rakkauksista. Merit on Mineaa helpommin lähestyttävä, kaunis ja älykäs, mutta silti tavallisen kansan nainen – helpompi samastumiskohde kuin epätodellinen Minea. Hänen rakkautensa ei ole yhtä oikullista kuin Minean, vaan kestävää ja kestää läpi vuosien, jopa läpi Sinuhen oman sokeuden. Vaaransin liikennettä melko vakavasti itkiessäni Meritin äkillistä kuolemaa, ja olin Kaptahin kanssa samaa mieltä, että se oli kokonaan Sinuhen omaa syytä. Hakkasin rattia Sinuhen sokeuden edessä, kun hän ei onnellisimpina päivinään ymmärtänyt kuka Thot on, eikä kyennyt suojelemaan Meritiä, sitä ainoaa hyvää joka teki hänestä itsestäänkin hyvän. Sekä Minea että Merit ovat ylpeitä naisia, mutta siinä missä Minean ylpeys on ylhäisen syntyperän ja ainutlaatuisen taidon tuomaa ylpeyttä, Meritin on henkilökohtaisempaa, katkeraa ylpeyttä, josta hän pitää kiinni koska ajattelee ettei hänellä ole muuta.

”Sinä olet minulle kotini ja maani, Merit”, sanoin hänelle. ”Sinä olet leipä kädessäni ja viini suussani ja tiedät itse sen hyvin. Sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka seurassa en ole yksinäinen, siksi rakastan sinua.”

”Juuri niin on”, sanoi Merit hiukan katkerasti. ”Olen tosiaan vain yksinäisyytesi peite, milloin en ole kulunut mattosi. Mutta niin pitäneekin olla enkä halua muuta. Siksi en myöskään kerro sinulle salaisuutta, joka kalvaa sydäntäni ja joka sinun kenties pitäisi tietää, vaan säilytän sen omanani, vaikka jo heikkoudessani aion kertoa sen sinulle. Mutta itsesi tähden salaan sen, Sinuhe, vain sinun itsesi tähden.”

Kirjoja tulkitsee eri tavalla eri elämäntilanteissa omien kokemusten ja iän ja kaiken muun tuotua erilaisia merkityksiä tulkintoihin. Nyt Sinuhen päätyttyä mietin, miten kirja on sekä väkivaltaa ja sotaa vastustava, mutta myös uskonnonvastainen. Sinuhe menettää kaiken elämässään jumalien vuoksi. Tai no, ei ihan kaikkea, nuoruuden virheet johtuvat himosta, mutta sen jälkeen kaikki paha tapahtuu vain jumalien takia. Minean on pakko mennä jumalansa luokse, ja Atonin tähden Merit ja Thot-poika surmataan Sinuhen kasvojen edessä. Jumalansa tähden faarao Ekhnaton ajaa Egyptin sotaan ja nälkään, ja jumalien tähden eriarvoisuus jatkuu Ekhnatonin kuoltua Horemhebin palauttaessa kaiken ennalleen. Waltarin ihmiskäsitys on Sinuhessa niin pessimistinen, että ahdistaa: ihmiset kilpailevat toistensa kanssa, eikä hyvä ihminen ole parempi kuin paha. Vain voittaminen ja raha merkitsevät, ihmisyys ei mitään.

Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. Vuodet vierivät ja ihmiset syntyvät ja ihmiset kuolevat ja heidän elämänsä on kuin kuuma henkäys eivätkä he ole onnellisia eläessään, vaan he ovat onnellisia vain kuollessaan. Siksi ei ole suurempaa turhuutta kuin ihmisen elämä eikä syy ole sinun, vaan ihminen pysyy samana ajasta aikoihin. Turhaan upotat ihmiset ajan virtaan, hänen sydämensä ei muutu ja hän nousee virrasta samana kuin astui siihen. Turhaan koettelet ihmistä sodalla ja hädällä, rutolla ja tulipaloilla, jumalilla ja keihäillä, sillä koettelemuksistaan ihminen vain paatuu, kunnes hän on krokotiilia pahempi, ja sen tähden vain kuollut ihminen on hyvä ihminen.

Kaptah näyttäytyi Lars Svedbergin lukemana koomisempana hahmona kuin muistin. Kaptahin seikkailut naurattivat, ja tuntuu kuin aivan uudella tavalla olisin ymmärtänyt hänen asemansa tarinassa. Huvittavan sivuhahmon lisäksi Kaptah on ihmisyyden mitta: läpi sodan, nälän ja jumalien taistelun, Kaptah selviytyy, koska hänellä ei ole muuta jumalaa kuin raha.

Seuraavaksi äänikirjaksi on pakko ottaa jotain kevyempää, jotta palaudun Sinuhen maailmasta. Mieli tekisi ottaa kuitenkin lähiaikoina jokin toinenkin Waltarin historiallinen romaani kuunteluun. Mikael Karvajalka, kenties, tai Johannes Angelos, joka on suosikkini Waltarin teoksista. Siinä olisi kirjaston tietokannan mukaan lukijana Lars Svedberg, mikä on ilman muuta suositus. Onko kenelläkään kokemusta näistä tiiliskivistä äänikirjoina? Svedbergin lukemana tosin menisi mikä tahansa kirja, hän on niin erinomainen.

Advertisements