marraskuu 2016


Voi taivas miten masentavaa katsoa marraskuussa luettujen kirjojen listaa. Mutta ei auta, totuus tekee kipeää mutta on silti kohdattava. Olen saanut marraskuussa loppuun vain kolme kirjaa. Jotain muutakin taisin yrittää, mutta jäi kesken kun ei kiinnostanut – en vain enää muista mikä se kirja oli.

Mutta dekkarihengessä on pääosin menty. Olne lukenut Alan Bradleyn Flavia de Luca -kirjoista nyt kaksi, ja kolmas vielä odottaa hyllyssä. Tykkään näistä kovasti, vaikken kemiantunneista koulussa juuri mitään muistakaan…

  • Alan Bradley: Piiraan maku makea
  • Riina Katajavuori: Lahjat
  • Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Joulukuussa olen jonkin verran lomallakin, joten ehkä ehdin lukea enemmän. Toiveikkaana uutta kuukautta kohti!

EDIT 21.12.2016: Luin minä vielä näiden lisäksi Laila Hietamiehen Lehmusten kaupungin. Siitä lisää joulukuun postauksessa.

Riina Katajavuoren Lahjat (2004) on ollut unohdetulla Lukemattomien listallani ikuisuuden – varmaan sieltä ilmestymisvuodestaan asti (mikä kertoo ehkä eniten listan iästä sekä omasta hitaudestani lyhentää sitä). Nyt Lahjat tuli vastaan kirjastossa, ja lainasin sen ihan vain koska muistin että tätä oli suositeltu.

Lahjat kertoo Tuuliasta, joka on kahden pienen lapsen äiti, ja välillä vähän väsynyt.

Hän halusi kaataa lasiseinät, polkea jalkaa, hyppiä tasajalkaa, räyhätä ja olla ruma. Mutta aina hän talttui, muisti olevansa äiti. Pienten lasten pieni äiti, pienten lasten suuri äiti, oikeamielinen hallitsija, jonka päästä kasvoi kultaiset hiukset ja jonka silmistä sädehti ihana lempeys ja jonka viitta oli purppuranpunaista paksua upottavaa samettia. Sen alle hän kätki maailman murheet, paijasi kymmenen paijausta pienten vuoteiden äärellä, lauloi suloisen lamppulaulun puolihämärässä huoneessa, peitteli lapset paketeiksi.

Tuulian kautta Katajavuori kuvaa äitiyteen liittyviä odotuksia ja sitä, miten inhimillistä on jos ja kun niitä ei tavoiteta. Äitiysihanteet ovat suorastaan järjenvastaisia, jos ne ottaa tosissaan. Ja vaikka ei ottaisi ihan kaikkea ihan tosissaan, niiden keskellä on vaikea pysyä täysin immuunina odotuksille.

Ja sitten on ne lapset. Tuulian Kanerva ja Pate ovat käsittääkseni ihan normaaleja lapsia, ja leikkivät, halaavat, itkevät ja raivoavat juuri niin kuin lapset tekevät. Koska Tuulia on inhimillinen, häntä välillä väsyttää se kaikki. Pikkulapsiaika vieraannuttaa Tuulian puolisostaan Kaista niin että hän vakavissaan joutuu miettimään, mihin miehessä oikein on aikanaan rakastunut.

Tuulia kuitenkin vähän ärsytti minua, en tiedä miksi. Ehkä se johtui siitä, että en itse elä samanlaista pikkulapsielämää, enkä siksi osannut samastua häneen tarpeeksi. Toisaalta en pitänyt myöskään kirjan lyhyiden lukujen rytmistä ja sirpalemaisuudesta. En tavoittanut tästä kaikesta kokonaisuutta. Siksi Lahjat jätti melko laimean vaikutelman.

Syyskuussa sain erittäin toivotun synttärilahjan: Meri-Tuuli Lindströmin uuden Pataruokaa-keittokirjan. Meillä on jo Meri-Tuulin Mökin keittokirja, ja koska tykkäämme siitä kovasti, odotukset olivat korkealla myös uuden kirjan suhteen. Odotuksia lisäsi myös se, että sekä minä että puoliso pidämme kovasti hitaasti meheväksi haudutetuista lihapadoista. Grillin lisävarusteissa on suuri pata, ja talvella käytämme vanhaa valurautapataa näiden herkkujen valmistukseen.

Meri-Tuulin kirjassa on paljon muutakin tietoa kuin reseptit. Siinä kerrotaan eri lihoista ja ruhon osista, mihin mitäkin voi käyttää. Erityisesti ilahduin siitä, että kirjassa kerrotaan mitkä lihat voi korvata toisillaan – aina kun ei ole juuri sitä reseptissä mainittua saatavilla. Myös hirvenliha on mukana näissä lisäosuuksissa, vaikka hirvenlihaohjeita tai riistapatareseptiä ei kirjassa varsinaisesti olekaan. Sitä vähän kaipasimme kyllä. Kirjassa on oma osuus alkoholista ruoanlaitossa, ohjeet kanin paloitteluun sekä vinkkejä papujen ja herneiden käyttöön pataruoissa. Erityisesti ilahduin liha-, kana-, kasvis- ja kalaliemen ohjeista, sillä laadukas liemi on hyvän padan perusta.

Kuten hyvässä keittokirjassa tänä päivänä kuuluu olla, kuvitus on kaunista ja sopii hyvin kirjan henkeen. Kreetta Järvenpään ottamat kuvat henkivät Meri-Tuulin rentoa, boheemia ja runsaita makuja arvostavaa ruoanlaittoa. Pataruoat eivät ole kauhean kaunista ruokaa, joten arvostan ammattikuvaajan taitoa keittokirjan kuvituksessa todella paljon!

img_20161108_190002

Ensimmäiseksi koetimme moskovanpataa, johon tuli lihan lisäksi suolakurkkuja, sinihomejuustoa ja smetanaa. Se oli ihan taivaallisen hyvää. Luulin, ettei pataruoka enää voi parantua, kunnes puoliso teki minulle samasta kirjasta chorizo-naudanlihapataa. Se oli varmasti parasta pataa mitä olen ikinä syönyt. Valitettavasti siitä(kään) ei tullut yhtään kuvaa, koska muistin kuvaamisen vasta kun lautanen oli melkein tyhjä…

img_20161015_175849

Pyhäinpäivänä teimme ruokaa yhdessä, ja reseptiksi oli valittu Meri-Tuulin ohjeista kukkoa viinissä. Ostimme siihen kokonaisen luomukanan, ja lopputulos oli maukas ja mehukas.

Teemme yleensä patojen lisukkeeksi perunoita muussina tai keitettynä, mutta myös riisi-kaura toimi hyvin kukkopadan kanssa. Alkupalana meillä oli salaattia. Molemmilla kerroilla pata-annoksesta on syöty vähintään kaksi päivää. Pakko kuitenkin tunnustaa, että uudelleen lämmitettynä toisena päivänä kukkoa viinissä ei ollut erityisen esteettinen herkku.  Tajusin kuitenkin syöväni mahdottoman rumaa ruokaa vasta annoksen loppuvaiheessa, niin hyvältä se edelleen maistui.

img_20161108_190124

Seuraavaksi haluaisin kokeilla hurmaavalta kuulostavaa ohjetta vasikanposket madeirakastikkeessa. Tai ehkä punajuuri-rubiinipataa, sillä punajuuret ovat nyt parhaimmillaan. Tai ehkä fiilistelemme häämatkaodotusta ja teemme roomanlammasta. Miten vain, tänä talvena tulemme herkuttelemaan erinomaisilla pataruoilla.

Kalat ovat veljiäni, koska ne eivät osaa puhua turhia sanoja. Erämaan sudet ovat veljiäni ja raatelevat leijonat ovat veljiäni, mutta ei ihminen, koska ihminen tietää, mitä hän tekee.

Loppukesästä alkaen olen kuunnellut automatkoilla Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, jonka nimi tarkoittaa erinomaisen hyvää laatua ja nautinnollista kuuntelukokemusta.

Siitä on jo aikaa kun viimeksi olen Sinuheni lukenut. Muistin toki juonen pääpiirteet, ja muistin senkin miten nopeasti kirja vie mukanaan niin ettei sitä malttaisi keskeyttää. Muistin Sinuhen matkat pääpiirteittäin, muistin miten sietämätön nainen Nefernefernefer oli, ja ennen kaikkea muistin Minean ja Meritin.

Mutta äänikirjan kautta muistoni osoittautuivat hiukan vinoiksi. Muistin Minean nuorena, äkkipikaisena ja ylhäisenä, häikäisevän taitavana mutta kylmänä, enkä muistanut kuinka syvästi molemminpuolista Sinuhen ja Minean rakkaus oli. Nyt kuunnellessani sydäntäni kivisti Minean viimeisenä iltana, enkä enää pitänyt häntä liian kopeana hyvälle Sinuhelle.

Merit on aina ollut suosikkini Sinuhen rakkauksista. Merit on Mineaa helpommin lähestyttävä, kaunis ja älykäs, mutta silti tavallisen kansan nainen – helpompi samastumiskohde kuin epätodellinen Minea. Hänen rakkautensa ei ole yhtä oikullista kuin Minean, vaan kestävää ja kestää läpi vuosien, jopa läpi Sinuhen oman sokeuden. Vaaransin liikennettä melko vakavasti itkiessäni Meritin äkillistä kuolemaa, ja olin Kaptahin kanssa samaa mieltä, että se oli kokonaan Sinuhen omaa syytä. Hakkasin rattia Sinuhen sokeuden edessä, kun hän ei onnellisimpina päivinään ymmärtänyt kuka Thot on, eikä kyennyt suojelemaan Meritiä, sitä ainoaa hyvää joka teki hänestä itsestäänkin hyvän. Sekä Minea että Merit ovat ylpeitä naisia, mutta siinä missä Minean ylpeys on ylhäisen syntyperän ja ainutlaatuisen taidon tuomaa ylpeyttä, Meritin on henkilökohtaisempaa, katkeraa ylpeyttä, josta hän pitää kiinni koska ajattelee ettei hänellä ole muuta.

”Sinä olet minulle kotini ja maani, Merit”, sanoin hänelle. ”Sinä olet leipä kädessäni ja viini suussani ja tiedät itse sen hyvin. Sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka seurassa en ole yksinäinen, siksi rakastan sinua.”

”Juuri niin on”, sanoi Merit hiukan katkerasti. ”Olen tosiaan vain yksinäisyytesi peite, milloin en ole kulunut mattosi. Mutta niin pitäneekin olla enkä halua muuta. Siksi en myöskään kerro sinulle salaisuutta, joka kalvaa sydäntäni ja joka sinun kenties pitäisi tietää, vaan säilytän sen omanani, vaikka jo heikkoudessani aion kertoa sen sinulle. Mutta itsesi tähden salaan sen, Sinuhe, vain sinun itsesi tähden.”

Kirjoja tulkitsee eri tavalla eri elämäntilanteissa omien kokemusten ja iän ja kaiken muun tuotua erilaisia merkityksiä tulkintoihin. Nyt Sinuhen päätyttyä mietin, miten kirja on sekä väkivaltaa ja sotaa vastustava, mutta myös uskonnonvastainen. Sinuhe menettää kaiken elämässään jumalien vuoksi. Tai no, ei ihan kaikkea, nuoruuden virheet johtuvat himosta, mutta sen jälkeen kaikki paha tapahtuu vain jumalien takia. Minean on pakko mennä jumalansa luokse, ja Atonin tähden Merit ja Thot-poika surmataan Sinuhen kasvojen edessä. Jumalansa tähden faarao Ekhnaton ajaa Egyptin sotaan ja nälkään, ja jumalien tähden eriarvoisuus jatkuu Ekhnatonin kuoltua Horemhebin palauttaessa kaiken ennalleen. Waltarin ihmiskäsitys on Sinuhessa niin pessimistinen, että ahdistaa: ihmiset kilpailevat toistensa kanssa, eikä hyvä ihminen ole parempi kuin paha. Vain voittaminen ja raha merkitsevät, ihmisyys ei mitään.

Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. Vuodet vierivät ja ihmiset syntyvät ja ihmiset kuolevat ja heidän elämänsä on kuin kuuma henkäys eivätkä he ole onnellisia eläessään, vaan he ovat onnellisia vain kuollessaan. Siksi ei ole suurempaa turhuutta kuin ihmisen elämä eikä syy ole sinun, vaan ihminen pysyy samana ajasta aikoihin. Turhaan upotat ihmiset ajan virtaan, hänen sydämensä ei muutu ja hän nousee virrasta samana kuin astui siihen. Turhaan koettelet ihmistä sodalla ja hädällä, rutolla ja tulipaloilla, jumalilla ja keihäillä, sillä koettelemuksistaan ihminen vain paatuu, kunnes hän on krokotiilia pahempi, ja sen tähden vain kuollut ihminen on hyvä ihminen.

Kaptah näyttäytyi Lars Svedbergin lukemana koomisempana hahmona kuin muistin. Kaptahin seikkailut naurattivat, ja tuntuu kuin aivan uudella tavalla olisin ymmärtänyt hänen asemansa tarinassa. Huvittavan sivuhahmon lisäksi Kaptah on ihmisyyden mitta: läpi sodan, nälän ja jumalien taistelun, Kaptah selviytyy, koska hänellä ei ole muuta jumalaa kuin raha.

Seuraavaksi äänikirjaksi on pakko ottaa jotain kevyempää, jotta palaudun Sinuhen maailmasta. Mieli tekisi ottaa kuitenkin lähiaikoina jokin toinenkin Waltarin historiallinen romaani kuunteluun. Mikael Karvajalka, kenties, tai Johannes Angelos, joka on suosikkini Waltarin teoksista. Siinä olisi kirjaston tietokannan mukaan lukijana Lars Svedberg, mikä on ilman muuta suositus. Onko kenelläkään kokemusta näistä tiiliskivistä äänikirjoina? Svedbergin lukemana tosin menisi mikä tahansa kirja, hän on niin erinomainen.