lokakuu 2016


Lokakuu on siinä mielessä kirjatoukan kuukausi, että sen lopussa on aina vuoden suurin kirjatapahtuma, Helsingin kirjamessut. Kuten aiemmin kerroin, tänä vuonna kirjamessut olivat minulle aivan erityiset, sillä ensimmäistä kertaa olin siellä esiintyjänä.

Sunnuntaina Eino Leino -lavalla toimittaja Unto Hämäläinen jutteli minun ja Ville Kivimäen kanssa toimittamastamme teoksesta Rauhaton rauha (Vastapaino 2015). Pidin Hämäläisen keskustelutyylistä: hän ei vain haastatellut meitä vaan oli kolmas, tasaveroinen keskustelija. Hän kertoi kuulijoille lukukokemuksestaan, luki muutamia lainauksia kirjasta ja kyseli niiden herättämien ajatusten pohjalta meiltä lisää. Haastattelu oli ehkä elämäni nopein 25 minuuttinen! Hämäläisen kanssa olisi mieluusti jutellut pidempäänkin.

14633004_10154457634089504_5248816929665429848_n

Kuva: Hannele Vettainen.

Mieltäni lämmitti erityisesti se, miten paljon tuttuja yleisössä oli. Muutenkin kuuntelijoita riitti, ja kustantajamme edustajat olivat todella tyytyväisiä. Kiitos kaikille paikalla olleille! Ja erityiskiitos omalle huutosakilleni, joka kannustaa ja tukee kaikissa elämän hyvissä ja huonoissa hetkissä  – tämä oli tietenkin niitä isoja ilon päiviä.

Kirjamessuilta ostin tuliaisiksi pari pokkaria ja yhden keittokirjan. Keittokirjan suhteen olin tehnyt jo vähän ennakkopohdintaa edellisenä päivänä. Selasin sitä tänään kotimatkalla, ja olen hyvin tyytyväinen hankintaan. Siitä keittokirjasta pitänee yrittää kirjoittaa vielä lähiviikkojen aikana tännekin! Lisäksi ruokamessujen puolelta hankin meille uuden pinnoitetun kattilan. Myös se ansaitsisi oman postauksensa, kunhan nyt testaan sen käyttöä.

Tämän kirjamessuilon päätteeksi voin vaivihkaa livauttaa tähän lokakuun varsin vaatimattomaksi jääneen lukulistan. Jälleen on mennyt monta iltaa niin, että olen vain ottanut kirjan käteen ja nukahtanut saman tien. Ei ole minusta enää lukijaksi entiseen malliin.

  • Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
  • Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Mainokset

Elämässä käy joskus juuri niin kuin toivoo.

Ensi viikonloppuna vietetään jälleen maan suurinta kirjatapahtumaa, Helsingin kirjamessuja. Olen käynyt siellä vuosien ajan sekä myyjänä että lukutoukkana, tosin aivan viime vuosina harvemmin. Tungoksesta huolimatta rakastan kirjamessujen tunnelmaa, näytteilleasettajien panostusta, bibliofiilien naurua ja lukemista rakastavien ihmisten tarttuvaa innostusta.

Kun kirjoittamisesta tuli ammatti, aloin haaveilla siitä, että jonain päivänä pääsisin vieraaksi messuille kirjailijapassilla. Olisin oikea kirjailija! Haave on toteutunut jo Jyväskylän kirjamessujen osalta pariinkin kertaan, ja ensi viikonloppuna olen kirjailijapassilla vieraana Helsingin kirjamessuilla.

Olen yhdessä Ville Kivimäen kanssa Unto Hämäläisen haastateltavana toimittamamme kirjan Rauhaton rauha (2015) tiimoilta Eino Leino -lavalla sunnuntaina klo 11:00 alkaen. Tervetuloa! Kirjan kustantanut Vastapaino on muutenkin mukavasti esillä messuilla, lisätietoja Vastapainon sivuilla.

Suosittelen myös Tiedekirjan järjestämää Tiedetoria torstaina ja perjantaina, jos silloin jo messuille ehditte. Tiedekirjan osastolla tapahtuu muutenkin koko messujen ajan vaikka mitä mielenkiintoista.

Omat messuvinkkinsä on antanut esimerkiksi Kaikki  päivät tulevat -blogin kirjailija Jaana.

Nähdään kirjamessuilla!

Minä en näe sinua, minulta on otettu silmät pois. Oli kolme syytä elää ja sinä olit niistä yksi ja niitä kahta muuta ei koskaan ollutkaan. (…) Minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi ja pyjamasi kanssa, ja jos ei ole kolmea, sen yhden poisottaminen vie aivan kaiken.

Ensin ajattelin, ettei tällaisista aiheista voi enää kirjoittaa mitään uutta. Kolmiodraamasta ja vanhenemisesta, salaisuuksista ja puhumattomuudesta on jo kirjoitettu niin paljon. Halusin lukea Tiina Lifländerin esikoisromaanin Kolme syytä elää (2016) pääosin sen kauniin nimen vuoksi, mutta myös siksi että kotimaiset esikoiskirjat ovat aina uusi mahdollisuus.

Ja hyvä että luin. Kirja eteni välillä verkkaan, ja välillä ajattelin etteivät nämä henkilöt liity toisiinsa tarpeeksi voidakseen olla saman kirjan henkilöitä. Mutta sitten taas Lifländerin kieli soljuu, ja hän laittaa henkilönsä sanomaan jotain niin kaunista ja osuvaa, että piti pysähtyä, nostaa katse kirjasta ja hengittää – ja lukea uudelleen.

Joku voisi miettiä, että eikö minussa ollut yhtään ylpeyttä, mutta en ajatellut sitä enää niin, en ollut ajatellut pitkään aikaan. Olin Volvon ratissa ymmärtänyt, että oli vaihtoehtoja ja minun tarvitsi vain valita. Oli vaihtoehtoja ja niitä vaihtoehtoja, jotka eivät olleet vaihtoehtoja.

Helmi on tarinan minä-kertoja, mutta hänen rinnallaan tarinaa kuljettavat myös Kerttu ja hetkittäin myös Helmin naapuri Tomi. Koko edes takaisin 1950-luvulta 2000-luvulle liikkuvan tarinan ydin on siinä hetkessä, jolloin Helmi näkee miehensä Laurin suutelevan Kerttua. Hän ei kerro Laurille että tietää, että hän tiesi, ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin Kerttu on jälleen siinä, samassa kahvilan pöydässä ja vieläkin lähempänä.

Puhumattomuuden lisäksi Helmin ja Kertun ja Tomin tarinat kertovat myös rakkaudesta ja siitä, miten monenlaista se voi olla, ja miten vaikeaa sitä voi olla ennakoida. Myös suuresta rakkaudesta on kyse, ja ulkopuolisen silmiin Helmi ja Lauri ovat onnellinen pariskunta.

Hän muisti, kuinka pariskunta käveli käsikynkkää pihan poikki ja miten mies oli kantanut ostoskassit ja kohdellut ylipäätään rouvaa niin arvostavasti, että näytti siltä, kuin mies olisi ajatellut, että rouva oli parasta, mitä hänelle oli koko elämnäsä aikana tapahtunut.

Helmin ja Laurin avioliittoa varjostaa Kertun (josta ei puhuta) lisäksi myös lapsettomuus. Laurin siskon tyttärentytär on kuin oma jälkeläinen, yhtä läheinen, mutta silti he ovat ikuisesti kahdestaan. Helmin kaipuu omaan lapseen on koskettavaa ja melkein polttaa kirjan sivuilla. Sen sijaan täysin ilmaan jää, mitä Lauri ajatteli tästä kaikesta.

Ei niin että Laurin ajatuksille olisi tässä tilaa. Kolme syytä elää on ennen kaikkea vahvojen naisten, Kertun ja Hilman tarina. Lauri on heidän välissään, ja hänen tarinansa olisi epäilemättä kokonaan toinen.

Sopivasti kansainvälisen tyttöjen päivän kunniaksi kävin tänään etsimässä synttärilahjaa 8-vuotta täyttävälle kummitytölleni. (Tekisi mieli taivastella miten aika menee näin nopeasti, mutta jätänpä sen nyt tällä kertaa.) Jokin aika sitten kysyin hänen äidiltään, millainen lahja olisi toivottu, ja sain lämpimän ja kauniin vastauksen:

Mielestäni paras lahja kirjoja rakastavalta kummitädiltä kirjoja rakastavalle kummitytölle on kirja!

Olen kerännyt kummitytölle Astrid Lindgrenin kirjat synttärilahjoiksi, mutta se sarja tuli jo täyteen. Nyt hän on itse lukuikäinen jo, ja kuulema tykkää esimerkiksi Ella ja kaveritkirjoista. Tämän Timo Parvelan sarjan minäkin tiesin, vaikken tunnekaan. Lisäksi kummityttö tykkää Isa ja Bea -kirjoista, jotka olivatkin sitten minulle ihan uusi juttu.

Samassa hyllyssä Timo Parvelan kirjojen kanssa kirjakaupassa olivat Siri Kolun Me Rosvolatsarja. Se olisi ehkä oma suosikkini näistä – tosin peruste on täysin mututuntuma, koska en ole mitään näistä luetelluista itse lukenut. Sen verran avasin kuitenkin Me Rosvolat -kirjan sivuja, että se näytti pienemmältä präntiltä kuin Ella ja kaverit, ja kirja oli muutenkin paksumpi. Ehkä vasta vuoden tai parin kuluttua? Päähenkilö on 10-vuotias, kun Ella käsittääkseni on eka- tai tokaluokkalainen.

Pelkän kirjan lisäksi aion laittaa pakettiin muutakin. (Luotan tässä siihen, että kummityttöni ei lue blogiani, eikä varmaan edes tiedä että tällainen on olemassa.) Haluan ostaa pienelle lukollisen päiväkirjan. Hänellä on kaksi pikkusisarusta, ja ison tytön rooli nousee vähitellen enemmän ja enemmän esiin hänen käytöksessään ja olemuksessaan. Ehkä hänellä jo alkaa olla salaisuuksia, joita ei halua kertoa siskolle tai veljelle? Sinällään lasten päiväkirjojen lukot ovat lähinnä koristeita, mutta minusta kyse on ennen kaikkea siitä ajatuksesta, että tytöllä voi olla jotain omaa ja tärkeää, joka ei kuulu muille. Silti en epäile, etteikö pikkuveli tai -sisko niin halutessaan saa päiväkirjan lukon murrettua, mutta se ei riitä syyksi olla hankkimatta sellaista.

Ensimmäinen oma päiväkirjani sisältää merkintöjä 6-vuotiaalta tyyliin ”RAKAS PÄIVÄKIJA TÄNÄÄN [SISKON NIMI] HUUSI KOVASTI. EIPÄ MUUTA HEI HEI RAKAS PÄIVÄKIRJA.” Ei ehkä kovin informatiivista – tai sitten juuri sitä mitä elämä silloin oli, alituista tappelua sisarusten kesken! Terveiset vaan siskolle, joka ei tietääkseni koskaan murtanut päiväkirjojeni lukkoja auki, enkä minä hänen.

 

Kirjoitin tänään viestiin kahdelle ystävälleni, että tuntuu kuin lokakuun myötä elämässä olisi enemmän valoa. Syyskuu oli lyhyt, mutta raskas. Mutta nyt se on ohi. Lokakuu ei jatku kiireettömänä, mutta ehkä kuitenkin paineettomampana.

Oman lisänsä syyskuuhun toi sairastelu. Kilpirauhasen liikatoiminta ei tee samalla tavalla väsyneeksi ja voimattomaksi kuin vajaatoiminta, mutta liikatoiminnan aiheuttama hengenahdistus ja rintakipu lamaannuttivat alkuun. Oireet ovat jo helpottaneet, ja siksikin tuntuu valoisammalta.

Kilpirauhasen liikatoiminta on aiheuttanut unettomuutta, mikä on minulle melko harvinaista, sillä olen hyvä nukkuja. Se myös vaikuttaa työkykyyn, joskin aina sitten helpottaa kun väliin tulee yksikin paremmin nukuttu yö.

Jotain mystistä on unen kannalta kesämökissä. Olimme viime viikonloppuna siellä viimeistä kertaa tältä sesongilta. Nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täyden yöunen heräämättä kertaakaan kahdeksaan tuntiin. Tai no, näin unta ja nousin kerran istumaan sängyssä miettien, missä ihmeessä olen, mutta sain jotenkin järkeiltyä keskelle unta sen, että olen mökillä, ja painoin pään takaisin tyynyyn olematta kunnolla hereillä. Myös puoliso nukkuu mökillä erinomaisen hyvin. Jotain taikaa siinä on, jotain vapauttavaa ja rentouttavaa. Siellä ei ole työasiat tai muut taakat mielessä, vaan lepo on syvää ja rentouttavaa.Mökillä oli jo aika kylmä, mutta kuitenkin häikäisevän kaunista, etenkin aamuauringossa.

img_20161001_212037-1

Syksy etenee jälkipuoliskolleen, ja kaikki tuntuu taas jollain tapaa hallinnassa olevalta. Esitelmiä ja luentoja on seuraavan kahden kuukauden aikana vaikka muille jakaa, mutta mitäs tuosta. Kyllähän niitä tekee, ne ovat kivoja osia tästä työstä. Toivon silti löytäväni aikaa myös tv-sarjoille, kirjoille ja takkatulelle.Voisiko joku vanhoista keskeneräisistä käsitöistä vaikkapa edetä taas askeleen?

Loppukesä on, kuten edellisessä postauksessani kerroin, akateemisen vuodenkierron raskainta aikaa. Elo-syyskuussa tehdään hakemuksia vuoden tärkeimpiin hakuihin. Se ja muut kiireet heijastuivat näemmä myös vuosi sitten lukutahtiin, ja myös tällä kertaa syyskuussa en juurikaan saanut kaunokirjallisuutta luettua.

Pakko kyllä sanoa, että tuhersin varmaan kaksi syyskuun ekaa viikkoa yhden kirjan parissa, ennen kuin lopulta myönsin, etten jaksa lukea sitä loppuun. Kyse oli John Boynen romaanista Tarkoin vartioitu talo, jolta odotin enemmän. Se oli myös siitä omien kirjojen hyllystä, josta suoritan kirjoja poistoon sitä mukaa kuin saan ne luettua. Boyne siis lähti jo poistolaariin.

Sen jälkeen ehdinkin loppuun asti vain kahden kirjan kanssa:

  • Juha Vuorinen: Kristianin nuoruusvuodet
  • Minna Rytisalo: Lempi

Ehkäpä lokakuussa saan vietettyä kivempia hetkiä kirjojen parissa, kun työkiireet edes vähän hellittävät. Oikeastaan haluan vain ajatella niin, sillä totuus on että tekemistä riittää edelleen enemmän kuin jaksan ajatella, mutta ei se mitään.