Uusimmassa Diabetes-lehdessä (syyskuu 2016) on arkkiatri Risto Pelkosen haastattelu (juten kirjoittaja Pirita Salomaa). 85-vuotias lääkärikunnan korkeimman arvonimen kantaja on tehnyt huikean uran diabeteksen tutkimuksessa ja diabeteslääkärinä.

Haastattelussa Pelkonen sanoo jotain, joka hätkähdytti ja jota olen miettinyt monta päivää sen jälkeen. Parempi että lainaan suoraan juttua. Pelkoselta siis kysyttiin, mistä koostuu hyvä elämä:

Arkkiatri Pelkosen mielestä hyvä elämä ei ole vain terveiden yksinoikeus. Meidän on hyväksyttävä se, että sairaudet kuuluvat ihmiselämään.

-Terveys on arjessa selviytymistä, omatoimisuutta ja elämän hallintaa. Elämä voi olla vaikka miten hyvää pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta, Pelkonen rohkaisee.

-Moni pitkäaikaisen sairauden kanssa kulkija pitää itseään terveenä, kun elämä on jotenkuten hallinnassa ja arkiset asiat on reilassa. Terveys ei siis ole sairauden puutetta, Pelkonen lisää.

Terveys ei ole sairauden puutetta. Kuulitko, sanoin itselleni. Terveys ei ole sairauden puutetta.

Tietenkään hyvä elämä ei ole vain terveiden yksinoikeus. Minulla on ihan hyvä elämä. Tavallaan elän juuri  niin kuin arkkiatri kuvaa, mutta en ole tajunnut pohtia sitä tältä kannalta aiemmin. En pidä itseäni terveenä ihmisenä, mutta en myöskään jatkuvasti sairaana. Olen ihminen, jolla on useita pysyviä tai pitkäaikaisia sairauksia. En ole terve. Mutta olenko sairas?

Sairaudet kuuluvat elämääni. Elän hyvää elämää, ja sairauksista huolimatta arkiset asiat ovat jotenkin reilassa – tai jos eivät ole, niin se ei välttämättä aina ole sairauksien syy.

Joskus elämä kuitenkin on raskasta sairauksien kanssa. Nyt loppukesällä ja alkusyksystä olen taas saanut elämän pysymään ”jotenkuten hallinnassa”, vaikka sairaus on tehnyt minusta huonovointisen, aika pahastikin. Olen ollut sairas, mutta silti pyrkinyt tekemään työtä ja pitämään ”arkiset asiat reilassa”.

Päädyin viime viikolla jälleen pohtimaan, miten hullusti  toimin: olen terve niin kauan kunnes toisin todistetaan. Silloin monta vuotta sitten, kun B12-vitamiinipuutos (pernisiöösi anemia) todettiin, tilanne oli samankaltainen. Hemoglobiini oli alle 70, mutta minä olin töissä ja harrastin kuten ennenkin. Olin väsynyt, hengästyin helposti ja lopulta hakeuduin lääkäriin, mutta vasta kun verikokeen tulos kerrottiin, minä romahdin. Siihen asti pinnistelin, ja vasta terveyskeskuksessa aloin itkeä silkasta väsymyksestä.

Diabetesdiagnoosin aikaan keväällä 2014 join vettä kuin kaktus autiomaassa, ramppasin vessassa, laihduin ja olin väsynyt – mutta en ollut ajatellut vielä mennä lääkäriin. Enhän minä voinut olla sairas! Viimeistelin väitöskirjaani, ihmekös että väsytti.

Nyt taas elokuussa laihduin, hengenahdistusta oli lopulta melkein päivittäin, aloin kärsiä unettomuudesta (mikä on minulle tosi harvinaista) – ja olin tietenkin väsynyt. Mutta en pitänyt itseäni sairaana ennen kuin varovasti kysyin laihtumisesta sairaanhoitajalta terveyskeskuksessa. Kun viimein omien menojen ja reissujen vuoksi yli viikkoa myöhemmin pääsi verikokeisiin, lääkäri soitti samana iltapäivänä. Kilpirauhanen oli kääntänyt vajaatoimintansa liikatoiminnaksi. Sain käskyn alkaa syödä beetasalpaajia, ja kilpirauhaslääkkeen annosta muutettiin. Muutaman viikon kuluttua menen taas verikokeisiin.

Mutta jälleen: vaikka tunsin oireet, en tuntenut itseäni sairaaksi ennen kuin lääkäri soitti. Beetasalpaajia en ole koskaan tarvinnut jännityksen tai sellaiseen, ja niiden resepti vähän säikäytti. Lääkärin soiton jälkeen vähän itketti, mutta sen jälkeen olen tunnistanut oireet paremmin, ja koettanut hellittää esimerkiksi hengenahdistuksen ja rintakipujen yllättäessä. En ole terve. Olen taas sairas, sairaampi kuin pitkään aikaan.

Mutta terveys ei ole sairauden puutetta. Terveys on sitä, että sairaanakin jaksan elää, jaksan nauraa ja tehdä työtä, jaksan halata puolisoa ja huomata hyviä asioita ympärillä. Välillä terve, hyvä päivä on sellainen, jolloin ranteisiini ei satu kirjoittamisesta huolimatta, kun verensokeri pysyy melkein koko päivän alle kymmenessä ja nukahdan nopeasti illalla.

Terveys on myös sitä, että hyväksyn elämäni tällaisena kuin se on. Minun on hyväksyttävä se – kuten arkkiatri kehottaa – että sairaudet kuuluvat elämääni.

Se ei aina ole helppoa, mutta niin se vain on. Ikävää on se, ettei tämä koske vain minua vaan myös läheisiäni, jotka joutuvat pakostakin hyväksymään vajavaiset mahdollisuuteni, ja työnantajia, joille olen kuluerä jos jonain päivänä annan periksi ja alan pitää sairauslomia. En tiedä silti, onko pala palalta prakaavan kehoni rajoitteisuuden hyväksyminen vaikeampaa minulle vai rakkailleni. Ehkä minulle, sillä omia vikoja on vaikeampi rakastaa kuin toisten.

Mainokset