Tänä kesänä yksi kirja sai minut pidättämään hengitystä: Elina Hirvosen Kun aika loppuu (2015). Teos on Hirvosen kolmas romaani, enkä ole lukenut hänen aiempia kirjojaan. Helsingin Sanomien arviossa kuitenkin kerrotaan, että Hirvonen käsittelee samoja teemoja, tai ainakin aiheita käsitellään samankaltaisten elementtien avulla: perhe, lukot, hiljainen kipu, rinnakkain Afrikka ja Helsinki. Olen myös samaa mieltä HS:n arvion otsikon kanssa: hajoava perhe rinnastuu kirjassa koko tuntemamme turvallisen maailman hajoamiseen.

Hirvosen kirja sijoittuu lähitulevaisuuten, jonkun kymmenen vuoden päähän, joten siinä on jotain dystopian piirteitä. Se sijoittuu kuitenkin niin lähelle, että se ei tunnu mielikuvituksen tuotteelta vaan täysin mahdolliselta, käsinkosketeltavalta, melkein jopa huomiseen sopivalta. Sodat Lähi-Idässä ovat jatkuneet pitkään eikä kukaan en muista millaista oli kun Syyriassa oli rauha, pakolaisten virta on muuttanut Eurooppaa, ympäristöongelmat ovat kärjistyneet ja lisäävät kansainvaellusta. Ei tähän ole 2010-luvulta pitkä matka.

Kun aika loppuu kertoo perheestä, joka on ollut onnellinen, mutta on nyt etääntynyt eivätkä jäsenet enää ymmärrä toisiaan. Äiti ja isä ovat uppoutuneet työhönsä, samoin tytär Aava Afrikassa pakolaisleirin avustustyöntekijänä. Poika Aslak on eristäytynyt jo varhain, ja kaikki tuntevat hänen pahan olonsa ja koettavat parhaansa mukaan löytää synkästä nuoresta entisen valoisan pikkupojan. Aslak ei kuitenkaan anna auttaa itseään, vaan uppoaa yhä syvemmälle yksinäisyyteensä ja omaan maailmankuvaansa.

Kunnes tapahtuu jotain, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Poliisit tulevat äitiä vastaan luennon jälkeen, Aava kuulee uutisen pakolaisleiriin: joku ampuu ihmisiä Lasipalatsin katolta.

Kirja etenee vuoroin äidin, Aavan ja Aslakin silmin. Aava on näistä etäisin, mutta häntä tarvitaan tasapainottamaan kuvaa Aslakista ja perheestä, sekä kertomaan Aslakin ja hänen lapsuudestaan. Äiti Laura taas antaa äänen terroritekoon ryhtyvän henkilön vanhemmalle, joka kantaa kaiken syyn, vaikka olisi tehnyt mitä tahansa.

Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muista ensimmäisenä jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on pitkään ollut epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. (…) En koskaan puhu tunteesta kenellekään, en edes Eerikille. Syy on häpeä. Varmuus, että se tunne on ehdottomasti ja peruuttamattomasti väärä. Vanhemmilla on yleisesti hyväksytty oikeus olla huolissaan lapsestaan ainoastaan silloin, kun lapsella on uhrin rooli. (…)

Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka tunohtavat sellaista uutista lukiessaan hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin.

Edellinen lainaus kuvaa sitä, mikä minusta on kirjassa erityisen hienoa. Hirvonen osaa kirjoittaa auki sen totuuden, että pahoinvoivien ihmisten läheiset saattavat hyvinkin tietää, että heidän läheisensä saattaa olla vaarallinen pahoinvointinsa keskellä. Pahinta mahdollisuutta tuskin kukaan uskoo, mutta kirjassa Aslakin läheiset eivät varsinaisesti ylläty kuullessaan hänen teostaan. He eivät odottaneet sitä eivätkä ennustaneet sellaista, eivät olisi uskoneet jos joku olisi varoittanut, mutta kun pahin tapahtuu, se ei kuitenkaan ole täysin yllättävää.

Hirvonen lopettaa kirjansa minusta hyvin. (Jos et halua tietää loppua, älä jatka lukemista!)

Avoin loppu kirjassa on joskus hyvä, joskus ärsyttävä. Tässä se on paras mahdollinen ratkaisu. Hirvonen jättää Lauran ja Eerikin selvittämään poikansa tekoa, eikä enää vie lukijoita mukaan siihen loppuelämän kestävään taisteluun. Riittää, että lukija ymmärtää, ettei äidin ja isän elämä voi koskaan olla enää samanlaista, eikä haava Aavan sisällä parane koskaan. Olisi ollut ihan turhaa jatkaa kuvausta perheenjäsenten saamasta mediahuomiosta, Aslakin oikeudenkäynnistä tai muusta, sillä lukija ymmärtää kyllä, että se on perheelle tuskallista. Yksi ilta tapahtumia riittää. Sen verran Hirvonen auttaa, että Aslakin nettiystävän tausta paljastuu, samoin koko väkivaltateon kansainvälinen ulottuvuus.

 

Mainokset