Olen lukenut kaikki irlantilaisen Colm Tóibínin suomeksi ilmestyneet kirjat, ja pitänyt jokaisesta. Novellikokoelman Äitejä ja poikia olen varmasti lukenut, muistan sen hyvin, mutta jostain syystä en löydä sitä nyt blogista. Esikoisteos Brooklyn oli nopealukuinen, mutta sen sijaan nyt viivyin tuoreimman kirjan, Nora Websterin  (2014, suom. 2016) kanssa jopa pari viikkoa.

Hidas lukutahti ei ole kirjan huonoutta, en vain ole ehtinyt lomalla lukea samaan tapaan kuin ennen. On ollut paljon tekemistä niin pihatöissä, reissuilla kuin sisähommissakin. Otin Nora Websterin toiveikkaasti mukaan jopa terveyskeskukseen, kun menin jonottamaan päivystykseen, mutta en joutunut odottamaan lääkäriin pääsyä puoltakaan minuuttia. Halusin edetä Noran tarinassa, mutta aikaa kirjan kanssa istuskeluun ei ole tuntunut olevan. (Miten ihmeessä olen aimmin ehtinyt lukea paljon nykyistä enemmän?) Pinaattiletuista kirjoittaessani Nora Webster sentään vilahtaa kuvituskuvissa.

Nora Webster on jäänyt leskeksi. Hänen miehensä Maurice sairastui vakavasti, ja Nora saattoi hänet muutamassa kuukaudessa hautaan. Tóibínin kirja kertoo siitä, miten Nora ja hänen perheensä käsittelevät surua ja menetystä. Kirja keskittyy nimenomaan Noraan, ja esimerkiksi perheen lasten tilanteita katsotaan ainoastaan Noran näkökulmasta. Ehkä juuri siksi esimerkiksi pojat Donal ja Conor jäävät etäisiksi, ja jäin kaipaamaan tarkempaa kuvaa heistä. Pojilla oli selvästi ongelmia, mutta Nora ei kykene lähestymään heidän suruaan oman surunsa keskellä, ja pojat löytävät lohduttajiksi muita aikuisia – mikä sitten harmittaa Noraa.

Toipumistarinan lisäksi Nora Webster on hieno kuvaus keski-ikäisestä naisesta keskellä elämänmuutosta. Nora on sekaisin, aivan hukassa ilman Mauricea, ja monet pienetkin asiat tuntuvat järkälemäisen suurilta. Kirjassa eletään 1960-lukua, mikä on merkillepantavaa esimerkiksi sukupuoliroolien ja -odotusten ristipaineita ajatellen. Lisäksi taustalla kulkevat poliittiset tapahtumat: Pohjois-Irlannissa ammuskellaan, katoliset ja protestantit taistelevat, Nora pelkää hetken toisen tyttärensä liittyneen IRA:an.

Tóibínin tapa kirjoittaa on vastaansanomattoman lumoava. Hän ei rönsyile tai koristele, ei kikkaile tyyleillä, vaan kirjoittaa vähäeleisesti suoraan sydämeen käyvää tekstiä. Moni muukin kirjabloggaaja on ihmetellyt samaa kuin minä: Tóibín on mieheksi hämmentävän hyvä naisen ajatusten ja tunteiden kuvaaja. Nora ei ole henkilönä yksiselitteisen tykättävä tai kiva, ja etenkin loppua kohti, kun suru alkaa muuttua puutuneisuudesta ja lohduttomuudesta joksikin säröisemmäksi, Norasta paljastuu varsin temperamenttisia ja ikäviäkin piirteitä perheenjäsenten näkökulmista. Silti tästä kirjasta ei voi olla pitämättä, niin ehyt ja taitavasti kirjoitettu kuvaus ihmisyydestä se on.

Kuten Lumiomenan Katja, minäkin pidän Nora Websteriä Tóibínin toistaikseksi parhaana romaanina. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara toteaa, että juuri tällaisten kirjojen takia hän lukee. Lämpimiä lukusuosituksia siis!

Mainokset