Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys (2014) jätti lukijat odottamaan malttamattomana lisää. Kun ensimmäinen on upea, kohdistuu toiseen romaaniin usein valtavasti paineita, ja voin vain kuvitella miten kova paikka se odotusten ja paineiden, luovuuden ja herkkyyden välissä tasapainoilu on kirjailijalle. Tommi Kinnunen käyttää apukeinona tuttuutta: toinen romaani Lopotti (2016) kertoo osittain samoista henkilöistä kuin esikoinen, jolloin sekä kertomisen tapa että ympäristö ovat jo hänellä hallussa. Enää tarvitsee kirjoittaa hyvä tarina.

Ja hyvän tarinan Kinnunen kyllä osaa kirjoittaa. Lopotissa keskeiset tarinankertojat ovat sokea Helena ja tämän veljenpoika Tuomas. Näistä Helenan elämäntarina nousee vahvemmaksi, syvemmäksi ja koskettavammaksi. Kinnunen tavoittaa minun mielestäni – näkevän näkökulmasta – jotain oleellista siitä, miten yksioikoisesti tervenäköiset usein sokeita kohtelevat. Vaikka koulutus on (toivottavasti) jo muuttunut, Helenan kautta Kinnunen onnistuu herättämään paljon ajatuksia.

Me opettelemme solmimaan kengännauhoja, pistelemmme neulalla omenankuvia ohuelle paperille ja pujotamme villalankaa vanerilevyn rei’istä niin, että jokainen pisto on suora. Opettaja seuraa selän takana, ettei yksikään reikä jää tyhjäksi. Muuten joutuu purkamaan niin kauan, että unohdettu kohta löytyy.

– Te ette osaa vielä mitään, mutta minkä muokkaan teistä yhteiskunnalle hyödyllisiä kansalaisia.

Yritän kertoa, että osaan vaikka mitä: erottaa äänesät, puhaltaako tuuli kuusen vai männyn läpi, tai hajusta, onko puunrunko koivu, paju vai haapa, mutta opettaja nauraa heleästi ja sanoo saman kuin isä:

-Sellaisia tietoja tarvitsisi, jos olisi metsäläinen!

Kunnon kansalainen pärjää omillaan, ja siksi meistä kaikista tulee isona hierojia, pensselintekijöitä tai korinpunojia, joistakin jopa puhelinvaihteen hoitajia. Sitä ennen täytyy pistellä paperiin omenankuvia, vaikka jokainen tietää, että omena on pyöreä eikä litteä.

Etenkin tuo viimeinen lause on osuva: ”täytyy pistellä paperiin omenankuvia, vaikka jokainen tietää, että omena on pyöreä eikä litteä.”

Helenan kasvu aikuiseksi, irrottautuminen lapsuudenkodista ja hutera avioliitto olisivat jo tarina sinänsä, mutta Kinnunen ei päästä lukijaa niin vähällä. Helenan vanhuus ja sairastuminen on kipeää luettavaa, mutta ei – pelottavaa kyllä – kovinkaan vaikeaa uskoa todenmukaiseksi, mahdolliseksi.

Tuomas kipuilee homoseksuaalisuutensa kanssa, ja vaikka sekin on paikoin oivaltavasti kirjoitettu, en saa Tuomakseen samanlaista suhdetta kuin Helenaan. Tuomaksen kautta kuitenkin avautuu kirjan kehystarina ja perhe laajempana, ja myös Helenan vaiheet näyttäytyvät välillä toisesta näkökulmasta, mikä lisää tarinan vahvuutta.

Pidin Lopotista kovasti, se on helppo myöntää. Kinnunen on hyvä kirjailija.

Mainokset