heinäkuu 2016


Eilen osuimme sattumalta Mikkeliin juuri oikeaan aikaan. Kirkkopuistossa oli käynnissä lähiruokatapahtuma Rapu ja muikku, jossa oli tarjolla jos jonkinlaista herkkua – myös muuta kuin nimen perusteella voisi luulla.

rapu ja muikku

Erilaisten lähiruokaa tuottavien yritysten kojujen joukosta löytyi vaikka mitä! Rapujakin oli, tosin hinta 5e/kpl oli sen verran suolainen, että jäimme vielä odottamaan omia rapujuhliamme.

Yksi kesäloman suunnitelmista oli maistaa Alpo the Food Truckin hampurilaisia, ja käytimme nyt tilaisuuden hyväksemme. Muitakin herkullisia lounasvaihtoehtoja olisi kyllä ollut.

hdr

Alpon herkullisten burgereiden jälkeen kävimme vielä jälkiruokajäätelöillä Isoäidin jäätelötehtaan jäätelökärryllä.

isoäidin jäätelötehdas

Lomalla on tullut panostettua lähiruokakokemuksiin myös muuten. Ostin Roinilan Aromilihan makkaroita ja Aurajuustonakkeja, ja tykkäsimme niistä kovasti. Juusto-chilimakkara poltti hieman minun suutani, mutta puoliso tykkäsi siitä. Perinteinen grillimakkara oli mehukas, mutta Aurajuustonakki erityisesti minun suosikkini.

Aiemmin tällä viikolla kävimme syömässä Bistro Vileenissä, johon kuuluu Otava Food Factory (tai toisin päin). Vilee on keskittynyt lähi- ja sesonkiruokaan. Illallinen oli herkullinen! Puoliso söi Saimaasta pyydettyä kuhaa ja minä toivakkalaista lammasta (sattumalta pikkuserkkuni tilalta Aholasta). Bistro Vilee oli viihtyisä ja palvelu ystävällistä. Ainoastaan jäi harmittamaan, etten pöytävarausta tehdessäni ollut tajunnut, että arki-iltana ravintola voi mennä kiinni jo klo 20. Tulimme syömään klo 19, ja vaikka henkilökunta oli hyvin ystävällistä ja huomautti sulkemisesta vasta noin vartin yli kahdeksan, siitä jäi ehkä hieman hassu lähtöfiilis.

Yksi ehdottomasti kivoimpia kesäjuttuja on se, että mökillä ollessa käymme aina ostamassa tuoreita perunoita, juureksia ja marjoja Mikkelin torilta. Torilta ostamisessa on aivan erityinen tunnelma. Myös jäätelö tai kahvi torikauppojen ohella kuuluu kesäostosreissuihin –  ihan parasta, pienieleistä tekemistä, joka tekee lomasta erityisen.

Kesäloman aikana olen nähnyt kaksi eri kesäteatterinäytöstä. Ne olivat hyvin erilaisia tyyleiltään, mutta toisaalta niitä yhdistävät myös jotkin kesäteatterille ominaiset piirteet, erityisesti huumori.

Heinäkuun alkupuolella kävimme porukalla katsomassa oman kylän teatteriyhdistyksen Kuhauksen esityksen Mooseksen penninpyöritys. Pienen pitäjän kesäteatterinäytös kootaan talkoovoimin ja näyttelijät ovat tuttuja kyläläisiä, jotka harrastuksekseen kesästä toiseen osallistuvat näytelmään. Osa hauskuudesta tulee juuri näyttelijöiden tuttuudesta ja siitä, että he sopivat rooleihinsa niin erinomaisesti – parhaassa tapauksessa näyttelijänlahjoja ei tarvita, kun rooli on kuin henkilö itse.

Toisinaan kyläteatterissa nauraa enemmän tilannekomiikalle kuin näytelmälle, mutta tänä kesänä Kuhauksen suoritus oli kyllä ihan nappiin osunut. Nauroimme posket kipeinä molempien puoliaikojen läpi, kun farssimainen näytelmäjuoni eteni tapahtumasta toiseen. Täysi kymppi Kuhaukselle!

Eilen kävimme sitten katsomassa toisenlaista kesäteatteria, enemmän ammattilaisvoimin rakennettua. Mikkelin teatteri esittää tänä kesänä Naisvuoren kesäteatterissa komediaa Tankki täyteen. Sekin nauratti, roolit olivat erinomaisia! Katsomo oli onneksi katettu, sillä väliajan jälkeen alkoi sataa tihuuttaa.

Molempia kesäteattereita yhdisti se, että väliajalla oli kamala ruuhka. Kuhauksen näytöksissä myytiin kahvilippuja etukäteen, mikä nopeutti väliaikatarjoilun sujumista. Olin parina iltana itsekin talkoissa kahvia kaatamassa, ja aika suhinaahan se väliaika oli. Naisvuorella varasimme kahvit etukäteen ja vältimme jonottamisen, mutta yleisön poistuminen katsomosta kesti niin kauan, että kun pääsimme ulos, tuli ensimmäinen soitto sisään jo, ja kahvit ja mustikkapiiraat piti hotkaista aika pikaisesti.

Sitä olen miettinyt tänä kesänä, että johtuuko siitä, että kesäteatteri on jotenkin ”kevyempi” kulttuurimuoto kuin ”varsinainen” teatteri, että ihmiset eivät suhtaudu siihen samalla kunnioituksella. Esimerkiksi lippuja ei välttämättä varata etukäteen, vaan oletetaan että niitä on kuitenkin aina saatavilla. Naisvuorella lippuja todella myytiin vielä ovelta, mutta Kuhauksen näytelmän viimeiset näytökset olivat jo hyvissä ajoin loppuunmyytyjä. Harmittihan se sekä teatteriväkeä että etenkin niitä, jotka olivat tulleet paikalle turhaan, mutta näytelmä esitettiin sisätiloissa ja sali nyt vain ei vedä määräänsä enempää ihmisiä. Olisiko kannattanut soittaa vaikka pari päivää aiemmin?

Molemmissa kesäteattereissa näin myös sen ilmiön, että teatteriin tullaan viime tipassa tai jopa myöhässä – ehkä jopa ilman lippua. Kukaan tuskin kuvittelisi pääsevänsä kaupunginteatterin näytökseen viisi minuuttia alkamisen jälkeen, oli lippuvarausta tehty tai ei. Mutta miksi kesäteatteriin on sopivaa tulla viime hetkellä tai myöhässä?

Eilen opin myös yhden läksyn: myös teatteriin pitää ottaa hypoevästä. Kymmenisen minuuttia ennen Tankki täyteen -näytöksen alkamista istuimme paikoillamme ja mittasin huvikseni verensokerin, kuvittelin ennakoivani väliaikaa jo ajoissa. Pah, mittari näytti 3,6. En tuntenut matalaa yhtään mitenkään, mutta onneksi aikaa oli ja ehdin käydä ostamassa kioskista pillimehun ja karkkia. Onneksi mittasin ajoissa, sillä muutaman hetken kuluttua olisi todennäköisesti jo tuntunut aika paljon pahemmin. Ja sitä pillimehua tai Siripiriä ei saisi unohtaan, ei edes teatterireissusta.

Viime syksynä ajoin jonain pimeänä, sateisena iltana Tampereelta kotiin. Matka tuntui pitkältä, minua väsytti. Ajankulukseni kuuntelin puhelinsovelluksen kautta Suplasta toimittaja Anna Perhon haastatteluohjelmaa Läpivalaisu. Siinä Anna Perho tapasi Katja Halmeen, ja keskustelu oli äärettömän mielenkiintoinen ja puhutteleva.

Perho oli juuri lukenut Paula Salomaan kirjoittaman kirjan Viikingin varjossa. Katja Halmeen tarina (2015). Minulta oli mennyt ilmeisesti koko joukko Katja Halmeen haastatteluja ja koko kirjan julkistaminen ohitse, sillä en tiennyt koko kirjasta mitään. Siksi Läpivalaisu ja Perhon haastattelu ehkä hätkähdytti, ja ajattelin että tämän kirjan haluan vielä lukea.

Katja Halme oli naimisissa Tony Halmeen kanssa. Tony Halme oli lääke- ja huumeriippuvainen, väkivaltainen ja narsistinen nyrkkeilijä, politiikko ja alkoholisti. Katja oli vain 22-vuotias mennessään pikavauhtia naimisiin Halmeen kanssa, ja avioliitto sisälsi niin hellää palvontaa kuin solvauksia, painostusta ja takaa-ajoja kirveen kanssa.

Kirjan on kirjoittanut Paula Salomaa, mutta Katja Halme on tarkistanut käsikirjoituksen ilmeisesti hyvinkin tarkkaan, korjannut ja muokannut sitä. Ulkopuolinen kirjoittaja kykenee kuitenkin piirtämään hienosti kuvan siitä, miten avioliitto voi muuttua vankilaksi, ja miten vahvempi osapuoli saa toisen uskomaan, että jokainen riita, virhe tai mikä tahansa ryppy elämässä on hänen syytään. Minä join monta päivää, koska sinä olet huono vaimo. Pakkohan on olla väkivaltainen, kun sinä et muuten opi. Jos toisit kaupasta sitä mehua jota pyysin, minun ei tarvitsisi saada raivokohtausta. Sinä et välitä minusta, koska unohdit ostaa mehua, ja minä kuitenkin olen antanut sinulle kaiken, olisit mitättömyys ilman minua. Yhä vieläkin kuulee joskus ihmeteltävän, miksi nainen (tai mies) jää väkivaltaiseen parisuhteeseen ja antaa lyöntien tai henkisen väkivallan jatkua. Katja Halmeen tarina osoittaa, miten prosessi etenee, miten ihmisen saa alistettua ja nöyryytettyä niin, ettei hän uskalla edes hengittää ilman toisen lupaa.

Minun elämäntilanteessani Viikingin varjossa lähinnä järkytti ja puhutteli koska olen turhankin empaattinen välillä, mutta totisesti toivon, kuten Katja Halmekin loppusanoissaan, että tästä kirjasta on apua sellaisille, jotka keräävät rohkeutta lähteä parisuhdehelvetistä. Vaikka Tony Halme uskoi omaan ainutlaatuisuuteensa, Viikingin suuruuteen, valitettavasti hän ei ole ainoa joka pahoinpitelee ja hallitsee tyrannin tavoin.

Nyt kun vähän googlettaa, löytyy kirjan julkistamiseen liittyviä haastatteluja – myös jokunen vastakommentti, jossa tyrmätään ajatus, että Tony Halme olisi koskaan nostanut pikkusormeaankaan vaimoaan vastaan. Valitettavasti sitä on (viimeistään) tämän kirjan lukemisen jälkeen vaikea uskoa. Katja Halmeella (nykyistä nimeä ei kirjassa kerrota)  ei ole mitään syytä valehdella edesmenneestä ex-miehestään, joten en voi kuin uskoa häntä.

Katjalle toivon kaikkea hyvää. Kirjassa tuodaan hyvin esiin se, että avioliitto Halmeen kanssa ei ole vieläkään ohi, sillä sen jättämät haavat ja traumat kulkevat sisimmässä pitkään ja vaikuttavat nykyiseen oloon ja parisuhteeseen. Mutta juuri siksi: kaikkea hyvää.

Olen lukenut kaikki irlantilaisen Colm Tóibínin suomeksi ilmestyneet kirjat, ja pitänyt jokaisesta. Novellikokoelman Äitejä ja poikia olen varmasti lukenut, muistan sen hyvin, mutta jostain syystä en löydä sitä nyt blogista. Esikoisteos Brooklyn oli nopealukuinen, mutta sen sijaan nyt viivyin tuoreimman kirjan, Nora Websterin  (2014, suom. 2016) kanssa jopa pari viikkoa.

Hidas lukutahti ei ole kirjan huonoutta, en vain ole ehtinyt lomalla lukea samaan tapaan kuin ennen. On ollut paljon tekemistä niin pihatöissä, reissuilla kuin sisähommissakin. Otin Nora Websterin toiveikkaasti mukaan jopa terveyskeskukseen, kun menin jonottamaan päivystykseen, mutta en joutunut odottamaan lääkäriin pääsyä puoltakaan minuuttia. Halusin edetä Noran tarinassa, mutta aikaa kirjan kanssa istuskeluun ei ole tuntunut olevan. (Miten ihmeessä olen aimmin ehtinyt lukea paljon nykyistä enemmän?) Pinaattiletuista kirjoittaessani Nora Webster sentään vilahtaa kuvituskuvissa.

Nora Webster on jäänyt leskeksi. Hänen miehensä Maurice sairastui vakavasti, ja Nora saattoi hänet muutamassa kuukaudessa hautaan. Tóibínin kirja kertoo siitä, miten Nora ja hänen perheensä käsittelevät surua ja menetystä. Kirja keskittyy nimenomaan Noraan, ja esimerkiksi perheen lasten tilanteita katsotaan ainoastaan Noran näkökulmasta. Ehkä juuri siksi esimerkiksi pojat Donal ja Conor jäävät etäisiksi, ja jäin kaipaamaan tarkempaa kuvaa heistä. Pojilla oli selvästi ongelmia, mutta Nora ei kykene lähestymään heidän suruaan oman surunsa keskellä, ja pojat löytävät lohduttajiksi muita aikuisia – mikä sitten harmittaa Noraa.

Toipumistarinan lisäksi Nora Webster on hieno kuvaus keski-ikäisestä naisesta keskellä elämänmuutosta. Nora on sekaisin, aivan hukassa ilman Mauricea, ja monet pienetkin asiat tuntuvat järkälemäisen suurilta. Kirjassa eletään 1960-lukua, mikä on merkillepantavaa esimerkiksi sukupuoliroolien ja -odotusten ristipaineita ajatellen. Lisäksi taustalla kulkevat poliittiset tapahtumat: Pohjois-Irlannissa ammuskellaan, katoliset ja protestantit taistelevat, Nora pelkää hetken toisen tyttärensä liittyneen IRA:an.

Tóibínin tapa kirjoittaa on vastaansanomattoman lumoava. Hän ei rönsyile tai koristele, ei kikkaile tyyleillä, vaan kirjoittaa vähäeleisesti suoraan sydämeen käyvää tekstiä. Moni muukin kirjabloggaaja on ihmetellyt samaa kuin minä: Tóibín on mieheksi hämmentävän hyvä naisen ajatusten ja tunteiden kuvaaja. Nora ei ole henkilönä yksiselitteisen tykättävä tai kiva, ja etenkin loppua kohti, kun suru alkaa muuttua puutuneisuudesta ja lohduttomuudesta joksikin säröisemmäksi, Norasta paljastuu varsin temperamenttisia ja ikäviäkin piirteitä perheenjäsenten näkökulmista. Silti tästä kirjasta ei voi olla pitämättä, niin ehyt ja taitavasti kirjoitettu kuvaus ihmisyydestä se on.

Kuten Lumiomenan Katja, minäkin pidän Nora Websteriä Tóibínin toistaikseksi parhaana romaanina. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara toteaa, että juuri tällaisten kirjojen takia hän lukee. Lämpimiä lukusuosituksia siis!

Voisin varmaankin kirjoittaa innostani oman hyötypuutarhan sadosta koti- ja puutarhablogiinikin, mutta kun tästä on tulossa ruokapostaus, se sopii ihan yhtä hyvin tännekin. Kahden blogin välimaastossa liikutaan siis nyt.

Laitoin siskon avustuksella toukokuun lopussa kahteen kasvatuslaatikkoon tai -kehikkoon hiukan kasvimaata. Hyötypuutarhassani ei kasva mitään kovin paljon, vain vähän asioita, joista arvelen olevan iloa keittiössä – ja on tähän asti ollutkin. Eilen korjasin satoa pinaatista, joka oli kasvanut lämpiminä sadepäivinä aivan ryöpyten. Se oli juuri alkamassa kukkimistaan, joten sadonkorjuun hetki mitä suurimmassa määrin käsillä.

pinaatti

Keräsin pinaatit, riivin niistä lehdet ja hämmästelin miten runsaasti kukkivasta penkistä jäikin lopulta vain melko vähän käyttötavaraa. Olisiko varretkin voinut käyttää? Joka tapauksessa keitin vettä ja ryöppäsin pinaatinlehtiä kahdessa erässä. Ryöppääminen tarkoittaa minun sanastossani sitä, että keitin lehtiä runsaassa vedessä pari-kolme minuuttia, ja huuhdoin sen jälkeen ne siivilässä runsaassa kylmässä vedessä, jotta lehdet jäähtyivät heti.ryöppäysKumosin tässä vaiheessa märäksi klimpiksi muuttuneet lehdet leikkuulaudalle ja pilkoin niitä hiukan. En hienontanut niitä sauvasekottimella kuten jotkut tekevät, sillä pidän siitä, että pinaatti on melko isoina paloina pienen murskan sijaan. Koko satsista tuli kolme annosta: kaksi meni pakasteeseen ja yhden laitoin saman tien pinaattilettutaikinaan, josta paistoin samana iltana muurinpohjalettupannulla pinaattilettuja.

pinaattilettu

Lettupannun tuoksu houkutteli Papunkin seurustelemaan ihmistensä kanssa. Naapureita ei näkynyt norkoilemassa, vaikka epäilemättä tuoksu levisi laajemmallekin.

päivällinen

Päivälliseksi söimme pinaattiletttuja herukkahillon ja salaattien kanssa terassilla istuskellen ja kumpikin omaa kirjaansa lukien. Täydellinen kesäilta.

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys (2014) jätti lukijat odottamaan malttamattomana lisää. Kun ensimmäinen on upea, kohdistuu toiseen romaaniin usein valtavasti paineita, ja voin vain kuvitella miten kova paikka se odotusten ja paineiden, luovuuden ja herkkyyden välissä tasapainoilu on kirjailijalle. Tommi Kinnunen käyttää apukeinona tuttuutta: toinen romaani Lopotti (2016) kertoo osittain samoista henkilöistä kuin esikoinen, jolloin sekä kertomisen tapa että ympäristö ovat jo hänellä hallussa. Enää tarvitsee kirjoittaa hyvä tarina.

Ja hyvän tarinan Kinnunen kyllä osaa kirjoittaa. Lopotissa keskeiset tarinankertojat ovat sokea Helena ja tämän veljenpoika Tuomas. Näistä Helenan elämäntarina nousee vahvemmaksi, syvemmäksi ja koskettavammaksi. Kinnunen tavoittaa minun mielestäni – näkevän näkökulmasta – jotain oleellista siitä, miten yksioikoisesti tervenäköiset usein sokeita kohtelevat. Vaikka koulutus on (toivottavasti) jo muuttunut, Helenan kautta Kinnunen onnistuu herättämään paljon ajatuksia.

Me opettelemme solmimaan kengännauhoja, pistelemmme neulalla omenankuvia ohuelle paperille ja pujotamme villalankaa vanerilevyn rei’istä niin, että jokainen pisto on suora. Opettaja seuraa selän takana, ettei yksikään reikä jää tyhjäksi. Muuten joutuu purkamaan niin kauan, että unohdettu kohta löytyy.

– Te ette osaa vielä mitään, mutta minkä muokkaan teistä yhteiskunnalle hyödyllisiä kansalaisia.

Yritän kertoa, että osaan vaikka mitä: erottaa äänesät, puhaltaako tuuli kuusen vai männyn läpi, tai hajusta, onko puunrunko koivu, paju vai haapa, mutta opettaja nauraa heleästi ja sanoo saman kuin isä:

-Sellaisia tietoja tarvitsisi, jos olisi metsäläinen!

Kunnon kansalainen pärjää omillaan, ja siksi meistä kaikista tulee isona hierojia, pensselintekijöitä tai korinpunojia, joistakin jopa puhelinvaihteen hoitajia. Sitä ennen täytyy pistellä paperiin omenankuvia, vaikka jokainen tietää, että omena on pyöreä eikä litteä.

Etenkin tuo viimeinen lause on osuva: ”täytyy pistellä paperiin omenankuvia, vaikka jokainen tietää, että omena on pyöreä eikä litteä.”

Helenan kasvu aikuiseksi, irrottautuminen lapsuudenkodista ja hutera avioliitto olisivat jo tarina sinänsä, mutta Kinnunen ei päästä lukijaa niin vähällä. Helenan vanhuus ja sairastuminen on kipeää luettavaa, mutta ei – pelottavaa kyllä – kovinkaan vaikeaa uskoa todenmukaiseksi, mahdolliseksi.

Tuomas kipuilee homoseksuaalisuutensa kanssa, ja vaikka sekin on paikoin oivaltavasti kirjoitettu, en saa Tuomakseen samanlaista suhdetta kuin Helenaan. Tuomaksen kautta kuitenkin avautuu kirjan kehystarina ja perhe laajempana, ja myös Helenan vaiheet näyttäytyvät välillä toisesta näkökulmasta, mikä lisää tarinan vahvuutta.

Pidin Lopotista kovasti, se on helppo myöntää. Kinnunen on hyvä kirjailija.

Kun viime kesänä muutin omakotitaloon, hankin halvimman mahdollisen pallogrillin, koska pitäähän sitä nyt omalla pihalla grilli olla. Sillä laitteella yritettiin grillausta eri seurueissa kolmeen kertaan viime kesänä, ja joka kerta lihat paistettiin lopulta pannulla hellalla.

Talven aikana taloon muutti puoliso, joka sattumoisin harrastaa ruoanlaittoa ja erityisesti grillijuttuja, joten takapihalle ilmaantui myös iso ja komea kaasugrilli. Hiilipallokin tulee vielä tänä kesänä käyttöön (mies aikoo saada sen toimimaan ja epäilemättä onnistuukin), mutta toistaiseksi olemme tehneet ihania herkkuja kaasugrillillä.

Minusta on aina mukavaa kokata vieraille, mutta kesällä vieraiden merkitys vielä jotenkin korostuu. Terassilla on iso pöytä, jossa on kyllä kivaa nauttia hidasta aamiaista kahdestaankin, mutta kunnon päivälliset, joissa pöytä notkuu, puheensorina täyttää pihan ja lapset juoksevat nurmiolla – niissä on kesän tunnelmaa.

Terassipöytä korkattiin käyttöön jo vappuna, ja kesävieraita on käynyt alkukesästäkin. Viime viikossa kuitenkin kiteytyi jotain niin kesäkeittiön ydintä, että en malta olla kuvailematta sitä tännekin. Meille siis tuli kolme opiskeluaikaista ystävääni, joista yksi viipyi pari yötä, yksi yhden yönseudun ja Turun Tilda perheineen muutaman tunnin ollessaan ohikulkumatkalla.

Jo monta kertaa tänä kesänä grillissä on kypsynyt lihavartaita, ja ne laitettiin nytkin marinoitumaan pari tuntia ennen grillausta. Vartaiden ohje on sovellettu Akseli Herlevin keittokirjasta, ja on ehdoton grillilihasuosikkini. Lihavartaat peitetään paksun öljy-valkosipuli-timjami-rosmariinipeiton alle, ja maku on loistava. Naudan entrecotepalojen lisäksi vartaisiin tuli tällä kertaa herkkusieniä (pekonikääreissä).

Suosittelen muuten hankkimaan kaksipiikkisiä metallivartaita grillaamiseen. Ne toimivat paljon kivemmin kuin yksipiikkiset vartaat, joissa ruokapalat helposti alkavat pyöriä kypsennyksen aikana. Kaksi piikkiä pitävät ruoan paremmin koossa.

Vartaissa on yleensä myös kesäkurpitsaa, mutta tällä kertaa kokeilin grillata ne erikseen. Reseptin salaisuus oli runsas sitruuna, ja grillatut kesäkurpitsapalat olivat niin maukkaita, että teen varmasti niitä toistekin. Kokeilin myös grillata sydänsalaatteja, mutta niistä ei tullut yhtä hyviä. Pitäisi ehkä kokeilla uudelleen vielä, sillä ajatus on hyvä, kaikki ei vain ehkä mennyt kerralla oikein.

Vartaat olivat siis tuttu, hyväksi havaittu resepti ja kasvikset uusia kokeiluja. Päälisäkkeeksi teimme risottoa, joka oli vähän molempia: tuttu ja suosikki, mutta uudella tavalla valmistettu. Puoliso valmisti sahramirisottoa ensimmäistä kertaa ulkokeittiössä, eli muurikan tulella isossa pannussa. Risotto tehdään meillä Saku Tuomisen ohjeen mukaan. Risottokokki ei hellan vierestä liikahda, sillä risottoa pitää sekoittaa koko ajan, jotta siitä tulee hyvä. Kesäkeittiössäkin risotto onnistui hyvin, ja vieraat tykkäsivät!

Harjoittelemista vaatii kuitenkin vielä se, että kahden kokin kesäkeittiössä kaikki ruoat olisivat valmiita samaan aikaan. Liha ja risotto pitäisi kumpikin tarjota heti tulelta nostamisen jälkeen, ja nyt aikataulut vähän lipsuivat. Seurustelu vieraiden kanssa ja tiivis grillaaminen eivät välttämättä ole helppoja suorituksia yhtä aikaa, heh.

Oman lisämausteensa kesäpäivälliseen toi ihastuttava kesäsää, tietenkin. Aurinkoiset päivät muuttuivat aamun aikana pilvisiksi, ja siinä vaiheessa kun pöytä oli katettu terassille ja ruoka muutamaa hetkeä vaille valmis, alkoi sataa. Kukaan ei vaatinut kaiken sisälle ronttaamista, joten söimme ulkona sateesta huolimatta. Toisella reunalla istuneet kastelivat niskansa, mutta onneksi pöytä pysyi kuivana – jos se nyt mikään onni on.

Jälkiruokakahvit joimme kuitenkin sisällä. Olin valmistellut sitruunaisen mansikkabritakakun, jonka yksi vieraista viimeisteli sillä aikaa kun minä juoksin grillijuttujen kanssa. Kakku oli hyvää, mutta valitettavasti en löydä ohjetta netistä. Ehkä lehden reseptipankki täydentyy uusimpien numeroiden ohjeista vähitellen.

Ruoanlaittokiireestä, sateesta ja sen sellaisesta huolimatta päivä oli ihana. Oli mahtavaa kutsua vieraita, avata kodin ovet ja tarjota kesäpäivällistä rakkaille ihmisille, jutella ja nauraa, kuunnella puheensorinaa ja hymyillä ihan kestohymyä koko päivän ajan. Yhtään kuvaa en ruokakempaloista ehtinyt napata, muut asiat olivat tärkeämpiä. Ensi viikonloppuna ruokaa laitetaan siskolleni ja hänen seuralaiselleen – ehkäpä kamera ehtii silloin paremmin mukaan.

Seuraava sivu »