Muistan vieläkin hyvin elävästi ensimmäisen Agatha Christieni. Muistan, kuinka istuin kamarin nojatuolissa kotikotona, luin Kymmentä pientä neekeripoikaa (Ten little niggers, 1939, suom. 1940) enkä voinut liikahtaakaan, ennen kuin tarina oli lopussa. Olin ehkä  yläasteikäinen, enkä suuremmin ollut lukenut jännitystä tai kauhua sitä ennen – enkä sen jälkeenkään, koska huomasin heti eläytyväni jännittäviin kirjoihin vähän liikaa. (Dekkarit eivät ole minulle ihan täysin sopivaa luettavaa.)

Oli jo pitkään halunnut kerrata tuon kirjan ja kokeilla, toistuuko jäätävä jännitys uudelleen samanlaisena kuin (huhhuh) 20 vuotta sitten. Kirjastossa tuli vastaan vanha suomennos (siitä postauksen otsikko), mutta 2000-luvun alkupuolelta asti kirja on kulkenut suomeksi nimellä Eikä yksikään pelastunut, ja alkuperäisnimi on ilmeisesti jo 1980-luvulla vaihdettu muotoon And then there where none.

Eikä yksikään pelastunut on klassikko, kiistämättä. Se edustaa ns. suljetun huoneen rikosta tai juonityyppiä, jossa murhaaja on väistämättä yksi läsnäolijoista. Kirjassa joukko henkilöitä on kutsuttu vieraaksi saareen, ja muutaman päivän kuluttua kymmenen hengen seurueesta ei ole jäljellä ketään. Paitsi no joo, murhaajan on pakko olla saarella myös.

Muistin loppuratkaisun suurin piirtein, mutta en kokonaan. Kirja oli nopeasti luettu, suorastaan lukaistu, sillä se menee suoraan asiaan eikä viivyttele pitkään taustoissa tai tunnelman rakentelussa yksityiskohtaisella henkilökuvauksella. Saareen saapuvat ihmiset kuvataan lyhyesti, ja sitten he alkavat vuorotellen menehtyä. Lopussa kaikki selitetään lukijalle postuumisti.

Muistelen, että tämän jälkeen aloin lukea Poiroteja ja myöhemmin Neiti Marple -kirjoja. Yksikään niistä ei ole kuitenkaan tehnyt yhtä suurta vaikutusta minuun kuin tämä saaren mysteeri.

Mainokset