Tämän postauksen otsikko tuli ajatuksiini, kun nauraa hihitin ääneen työmatkoilla jokin aika sitten. Silloin kuuntelin Sinikka Nopolan teosta Likka, äite ja rouva Obama (2013) äänikirjana. Ja nauroin, välillä aika kovaakin, ihan itsekseni.

En ole lukenut kovin montaa Sinikka Nopolan Eila ja Rampe -kirjaa. Hahmoihin perustuvan farssi-elokuvan näin aikanaan, ja kyllä – nauroin myös sille. On vapauttavaa nauraa melko yksinkertaiseen rooleihin ja sanailuun perustuvalle huumorille, jossa ketään ei morkata eikä mustamaalata, eikä nauru sisällä pilkkaa tai ironiaa.

Lyhyet, napakat luvut sopivat äänikirjaan automatkalle erittäin hyvin. Äänikirjan onnistuminen nojaa pitkälti myös lukijaan: Heidi Herala on kiistämättömän sopiva tähän. Hän on tehnyt Eilan roolia paljon, mutta sopii hienosti myös koko kirjan lukijaksi. Likka, äite ja rouva Obama kertoo oikeastaan enemmän Likasta kuin Eilasta ja Rampesta. Likka kasvaa aikuiseksi ja perustaa perheen kirjan aikana. Mutta kuten Helsingin Sanomien arviossa osuvasti todetaan, äite ei ole koskaan kaukana.

Kirjahyllyssä odottaa lukemista yksi kirpparilta joskus mukaan tarttunut Nopola. Ehkä kesä olisi sopivaa aikaa myös sen lukemiselle, nyt kun nauramisen makuun pääsin.

Mainokset